Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi
olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi
odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
"ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
sanoa.
Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
kotimatkalle.
Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka
häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä
Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat
yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys
oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät
kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo
sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme
huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui
hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle
asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
kiinni, siinä on minulla vahva turva."
Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
soinnahti surulliselta.
Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa.
Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
nähneensä Elisaa alakuloisena.
"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."
Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten
häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
sisimmästä syvyydestä.
"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä
suorittaneet"?
"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.
"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti
uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja
vertauksessaan puhuu."
Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.
"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
sanoi hän.