Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he
tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä
varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin
tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin
suoraryhtinen ja kookas.
Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.
"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä
laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.
Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta
kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut
korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan,
mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä,
että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan
ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen
tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko
hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin
kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä
enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen
muuttunut.
Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta.
Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet
kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin
ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä
vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi.
Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja
pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli
Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan
lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
saattaneet häntä seurata.
Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin
ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä,
jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka
pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät
häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä
oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan
jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin
valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana
lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia
tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä
hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut
serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä
lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti
piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän
niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen
samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain
ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka
hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen
uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien
ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien
toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan
edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja
piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan
kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo
kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin
laaja lukijakunta.
Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi
Helmerin tulla mukaan.
Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin
saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua
olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja
mielienokseen.
Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui
suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.
Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen
arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.
Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:
"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti,
kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja
pelastan." Es. 46: 4.
Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
toivoo pikku Sven.
Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran
pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki
sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten
koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina
päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että
viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat
olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.