Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse.
Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.
Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä
työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen
mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.
Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen
ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen
levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan
sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen.
Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla
hyvä onni, kun minut tapasit."
Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli
alakuloinen.
"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi
hän.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!"
Elisa epäröi.
"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään
puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."
Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti.
Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän
avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut!
Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi
ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä
kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella?
Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista
Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa.
Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein
ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen
tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.
"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
kysytyksi.
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä
kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi
ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.
"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se
läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
hivuttaa enemmän kuin varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla
äänellä.
"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
"En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän
kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä
soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka,
että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla
ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."
Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään
saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin
häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli
toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli
toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.
Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
ei liikahtanut paikaltaan.
"Elisa, etkö tule jo?"
Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
pahasta unestani!"
Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman
tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä
asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.
Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten
läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.
"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi
tohtori viimein kysymään.
Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi
minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua
ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi
kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."
Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt,
mutta tohtori jatkoi:
"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten
rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi
tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus
miehenkin voittaa hyvän puoleen.
"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata
ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen
tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö
oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut?
Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa
tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi
tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."
Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen
tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi",
sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan
käsittäisi.
Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se
vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti
huomionsa.
"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain
toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä
häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei
elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden
mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
kauan kuin omistan sinut."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen
jälleen tasapainoon.