Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa
osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä
huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä
heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.
"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri
kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä
levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen
päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."
Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes
jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut
tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin
neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten
siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän
kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi
vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi,
selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin
huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin
uinailu oli.
Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani
työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen.
"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian
tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"
"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
matalan tuntehikkaalla äänellä:
"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy
hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?"
"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että
Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta
Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.
"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?"
"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea
löytänyt."
Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa
paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta
rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan
oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi
onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
arvoista.
"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen
päämäärään", vastasi Elisa lempeästi.
Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä
ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred
halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita,
ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava
kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti
Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse
vapaaehtoisesti puhuisi.
Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
käsivartensa morsiamelleen.
Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin
lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että
seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut
majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan
oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen
oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin
Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi
ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla
Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri
tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä
niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan
huolenpitoa kaivata.
Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin
aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten
kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi
silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki
nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle,
taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän
kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski
hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen
kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt
hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa;
mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se
liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus
koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä
jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi
se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän
maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen,
mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan.
Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään
ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.
Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat
alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa
kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun
uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi
taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän
itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen
puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi
ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän
olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa
Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon
tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä
elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin.
Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta
kotiin.
Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja
kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
piti olla mukana.
Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen.
Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni
palvelemme Herraa".
Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla
miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi.
Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel,
kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei
tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen
näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
Käsi laskeutui hänen olalleen.
"Yksi sana, Hessel!"
Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän
malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
muista.
"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.
"Kuinka niin?"
"Näytti siltä."
"Mistä sen olit näkevinäsi?"
"Kasvojesi ilmeestä."
"Erehdyit."
"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?"
"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."
"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt
perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet
harhaan?"
"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden
olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin
olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi."
"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi
hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on
tärkeimpiä elinehtojamme."
"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!"
"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
"Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se
kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"
"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin
sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä
lähtien."
Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän
etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel
hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin
ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten
siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut
avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki?
Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö
ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia
yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman
sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä
ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko
yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred?
Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka
tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
kynnykselle.
Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja
myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea
hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.
"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä
harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin
hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen
suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina
luottaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
tiedät", vastasi Elisa luottavasti.
Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan
hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.