Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen
autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten
metsien ja lumenpeittämien maitten.
Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä
kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel,
joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen
yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä
virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä.
"Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen
kerran sormensa ristiin.
Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
ei merkkiä ymmärtänyt.
Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä
jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä
ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää
olevan armaansa mielen mukaista.
Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät
sitten sairaan puoleen.
Hän oli kuollut.
Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi
kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel
katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
täällä ei enää tarvittu.
"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."
Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut
pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä
vieläkään.
Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
seurasi häntä.
Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen
kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
lähemmäksi toisiansa.
Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma
oli tyyni ja puhtaan raitis.
Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen
sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän
tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
häneltä kysyä.
Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään
kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.
Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
rakkaammaksi.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese meidät!"