Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi
aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä
varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman
tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
ajattelevan nuoren naisen.
Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan
hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan
kotiinpäin kulkemaan.
"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten
hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on
uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
somemmaksi hän on versonut."
"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule
jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.
"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
muuttunut?" kysyi Elisa.
"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä
toivoa."
"Näyt unohtaneen Helmer Broon."
"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
tiedä, että hän on Tukholmassa?"
"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"
"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä."
"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."
"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."
"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."
"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian.
Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.
"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?"
kysyi Eedit.
"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
kirjoittelee", vastasi Elisa.
"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
saat lankomiehen."
Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene
kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei
enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä
unohdettava oli.
Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut
kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin
luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään
huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin
äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin
äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
vastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada
häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
kirjoittanutkaan.
Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi
häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei
Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut.
Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät
oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
asettui sisarensa viereen.
"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
minua kohtaan kuin ennen."
Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin
vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit
kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun
kutsumuksesi ollut."
"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.
"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa.
"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
saanut puhutuksi.
"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"
"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.
Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.
"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa.
"Miksi sitten olet levoton?"
Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
tarvitset."
"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen
kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on
vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä
on."
"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
puolesta loukkaantuneena.
"Enkö tahtoisi myöntää?" puolusteli Elisa.
"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään
hyväksy."
"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:
"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei
Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"
"En toki."
"Miksi sitten teet minut levottomaksi?"
"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen
kummallisiin tuumiinsa."
"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."
"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua
menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
itseään.
Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.
"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
joka sinut oikein tunsi:"
"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa,
"mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla
ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle
antautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
ajattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?"
Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi
käsivartensa sisaren kaulaan.
Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He
tunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat
kadonneet.
Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
ja virkkoi puheenaihetta muuttaen:
"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
vanhan Borgsten'in jälkeen?"
"En, sitä en ole kuullut."
"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
Silloinhan tullaan naapureiksi."
"Tapasitko häntä Tukholmassa?"
"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
paljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa
Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."
Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.
"Joko tulet sisään, Elisa?"
"En vielä."
Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien
silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi
kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja
mielenlujuutta.
Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui
yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään
irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen
tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
"Niin minäkin sinulta", vastasi hän.
Sellaista vastausta ei Irene ollut odottanut.
Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
nöyryyteen.