Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä
suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja
alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi.
Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua
kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että
ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti
olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja
että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella
vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä
tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta
siinäkään ei hän kauan onnistunut.
Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
uurre muodostui otsalle.
"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa
itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
kasvoille.
Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin
sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut.
Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten
kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.
Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
pikkumaisuuksistakin.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
syyn.
Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten
alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia
kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki
sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi
elää.
Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!
Puhtaaksi kuin sinä itse!
Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo
meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä
hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä
ikänänsä halusi.
Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin
ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla
niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan
_synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on
Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala
hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi
yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva
syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi,
vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa
kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän
täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan"
kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
kiitää.
Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä,
sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala,
Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien
Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua.
Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja
milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?
Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se
kuitenkin johti ja oli Herran tie.
"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
minua sinun johtoosi tyytymään!"