Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan
vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
arvaamalla päästä sen perille.
"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald.
"Ei vielä", vastasi majuri.
"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"
"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa.
"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
"Miksikä se häneltä olisi?"
"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald.
"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
veitikkamaisesti Elisaan.
Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.
"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
"Molemmista."
"Kenestä?"
"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'."
"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
"Miten siitä olet niin varma?"
"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa
sitten kysymys mistä tahansa."
"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
isä?" kysyi Elisa.
Majuri hymyili salamyhkäisesti.
Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
ylen onnellinen.
"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
kirjeen taskustaan.
Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.
Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen
ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden
luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui.
Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut
valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin
tosiasiaksi.
Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
viikolla kihlajaisten viettoon.
Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti,
että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät
kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
edukseen, kuin vahingokseen.
Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai
ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta
sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.
"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse
haluat", vastasi Elisa.
"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä
iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen
lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt
olen paljon pirteämpi."
"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää
siltä."
"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald.
"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"
"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi
Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.
Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin.
Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua
tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän
talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä
lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon
tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.
Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä.
Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli
jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?...