Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä
kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.
Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta
Elisa oli puhunut.
Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel
vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin
erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.
Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa
toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos
niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä,
jonka päällä se makaa.
Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
Eräs toinen kandidaatti lähestyi.
"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän
ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata
ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."
Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset
olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät
kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan,
joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä
nuolenterävinä.
"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on
sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi
iankaikkisuuteen?"
Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi
tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään
etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut
kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt.
Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään
hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla
etsiessään totuutta.
Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista
kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut,
haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he
tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
vaivoista.
Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut,
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä
tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme
nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä
ota mitä otettavissa on!
Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki
hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut
viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli
kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli
väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin
Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä
ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen
itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten
ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi
voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä
keksimään.
"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
Aadolfille.
"Kuinka niin?"
"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei
kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän
nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
"jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän
nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen
nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä?
Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan
milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen
voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua
parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä
itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät
sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa
jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän
siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa
tuntenut.
Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.
Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri
kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel
lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan
Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se
onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden
kaikkivaltaisuuteen.