Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.
Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli
Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin
nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein
anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme,
jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin
saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi,
miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti,
miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.
Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
malttamattomuutta.
"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
kättään ojentaen.
Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
tavallista paksummalta.
Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
eikä tahtonut mitään ruokaa.
Syötyään meni Elisa häntä katsomaan.
Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
taivaalle.
Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta,
toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä
vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan,
ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi
ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä
juomaan.
"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
asetettua kupin tarjottimelle.
"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
kuitenkaan ei hänelle onnistunut.
Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.
"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.
"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.
Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi
lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä
muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
tämän kaiken kestää?
Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut
vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.
Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan
levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla
viimein nukahti pois suruistaan.
Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja
hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan
ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain
johtuivat säälistä häntä kohtaan.
Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi
jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä
tulta takkaan.
Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta
huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä
jotakin sydämellä.
"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän.
Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien
itkuun herahtaisi.
"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä
hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä
tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää
ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti
menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin
riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
Ja Elisa kirjoitti.