"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.
"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen
viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän
viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
petti hänen toiveensa.
"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
vastaavat kieltävästi."
"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
myöntävät."
Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan.
Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli
niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin
mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä
ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
niin jouduimme kiistaan."
"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"
"Kiivastui, ikävä kyllä."
"Entä tohtori Hessel?"
"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."
"Mikset sinä vastannut hänelle?"
"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."
"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna",
virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä
syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."
"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
kristillisyydestään."
"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua,
joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on
koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle
myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?"
"Totuutta ennen kaikkea!"
"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin.
Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä
sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta
varovaisuutta."
"Kuten esimerkiksi missä?"
"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
virkkoi Helmer.
Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista
olemassaolostaan, mutta turhaan.
Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
"Sepä rohkea väite."
"Ehkei liian rohkea sentään."
"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt olisi takertunut ansaan.
"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.
"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei
hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
Helmer jäi mietteihin.
"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo
kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa.
"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin
olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että
antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa
tuomiota välttää."
Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli
jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
miellyttävällä tavalla.
"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein
palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta
Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa
käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen
tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen
jumalanpalvelus toimitettavana.
"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn
hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen
veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa
mitä sydämellisintä hellyyttä.
He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.
"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
hartaasti.
Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
Tohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.
"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
nyt, auringon paahteessa..."
Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa
polskuttaen kuin virtahepo.
"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
pyytämään".
"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
helvettiin."
"Sitä en tehnyt."
"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
siihen tyyliin."
"Anna anteeksi pikaisuuteni!"
"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."
"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
opin."
Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
tohtorin huulilta.
"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
hymyilen."
"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
"En enää. Entisaikoina luin."
"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
suoruudellaan.
Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
valoon pääsemästä.
"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan
lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
"Kenen äänen?"
"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat
kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
sivuttu hauta, liukasteleva konna."
"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan."
"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
älä salaisuudessa anna lihan vallita."
Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän
itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa
saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin
paistamaan.