Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt
umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli
hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet
asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse
iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa
lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään
kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden
osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen
mielensä.
Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
halvauskohtaus Silla-tädin.
Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän
oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
keskellä.
Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon
sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.
"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut
sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
ennenkuin hän vastaisi majurille.
"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.
Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi
viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi
kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
kuultuaan Elisalta päätöksestä.
Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty.
Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja
tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.
Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen
sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.
Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori
Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä
alkaen.
Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
neuvojaan pienimmissäkin asioissa.
"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?"
ihmetteli hän.
Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.
"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti
näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa,
jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina
korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin,
se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei
kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti.
Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta
otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran
sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi
heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen.
Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään
Elisaa kohtaan.
Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen
hullunkurista kohteliaisuuttaan.
"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."
Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla
esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän
ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota
Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi
majuri Elisalle, mitä hän pyysi.
"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä
tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa
tuokiossa."
"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."
Kristian helähti nauruun.
"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan
niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään
ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.
"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain
halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten
neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.
"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
suututtanut", vastasi Kristian.
"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?"
"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
"Ei minulle."
Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.
Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, --
mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
omaan itseensä.
Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä
jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä
katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi
hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.
Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä
eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
lentoon nousta.
"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
ravitsette".
Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.
Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla
liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."
"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
vallan vieraita", sanoi tohtori.
"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi
usko herätä, usko Elisaan.