Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
juhlia vastakihlattujen kunniaksi.
Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt
tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään
Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä
teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.
Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.
"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin
muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.
"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi Helmer.
"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu
hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."
"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
hänelle sulhaseksi."
"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle.
Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
ehti Kustaa Aadolf ennen häntä.
"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
nauraen.
"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
"Miksei?" kysyi Irene vallattomasti.
"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
Elisan puolesta."
"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi
hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.
"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.
"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri
innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on
kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"
"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän
minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin
hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa
satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena
työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä
puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi
anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen.
Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian
ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa
lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin.
Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä
nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."
"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan
moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla
innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät
hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.
"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
pihalle.
"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat,
jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
epäröityään kuitenkin suostui.
"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
lisäsi hän.
"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
kanssaan kaksin ajella."
Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän
koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen
sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän
oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.
Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan
konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
tohtori Hessel Elisalta.
"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?"
virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä
juuri minään ansiona.
"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä
kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi
vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä
innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten
pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär
asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun
säestämisen epäkiitollisen tehtävän.
"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
vaikuttaneen Elisaan.
Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli
tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
helkettä säikähtänyt.
Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
itsensä ylpeäksi.
Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin", vastasi Elisa
yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat
hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän
ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä
sellaisesta soimasi.
"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen,
pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
"Tohtori Hessel!"
Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
mitkään sanat.
"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
että tarkoitin teitä."
"Ketäs muuten?"
"Itseäni tietysti."
"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
sellaista otaksua.
"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten
katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne
minulle vieraaksi!"
Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.
"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
hymyillen tarjoten hänelle kätensä.
Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen
hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin?
Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki,
julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.
Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä
hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti
häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan
alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.
Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli
Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja
puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.