Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta
seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
kultasormus kimmelteli!
Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
kauan houkutella.
Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun", huusi Irene.
Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui
hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen,
että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
Elisa-neitiä.
Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:
Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
täällä erityisesti kysellä".
"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?"
"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
ihastuneena häneen, mutta turhaan."
"Sinäkin?"
"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi.
Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan
vapaasti."
"Tohditko Tereeseltä?"
"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
olkapäitään.
He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle.
Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi
ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
hänen luokseen vierailemaan.
Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä,
ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna,
perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
tavallisella välinpitämättömyydellä.
Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He
saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen
olevan valmiin.
"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
jälkeen ulos ruokasalista.
"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastuu minua painostaa".
"Edesvastuu."
"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
hänen luotaan.
Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten
toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon
siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin
nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut
oikein selvillä.
Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt
häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
siitä olivat hyvillään.
Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
häneltä odottavan.
"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
halu peijata meitä".
Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas
liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.
"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä
väkeä?"
"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- --
"Häntä tarkoitan."
"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
Olisipa se harvinainen löytö!"
"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
kuin velikin."
"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
ratsuruoskallaan selkään.
"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton
ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin
kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
mutta Jumala..."