Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten
mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin
tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen
palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään
säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle
kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen
mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli,
taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä
rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten
olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä
määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut
itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä
hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei
hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia
elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin
kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä
ihanimman ajan.
Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena,
pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli
juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki
ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin
tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat.
Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta
Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti
joutuvan hämilleen.
"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan
ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.
"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee
kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla
lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä
kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut.
Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen
impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä
vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen
sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan
avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat
menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä
iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa
puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren
edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva
luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.
Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
hauskasti.
Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman
tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen
ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
uutta kokemaan.
Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
asemassa tulla kysymykseenkään.
Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä
ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi,
arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa!
Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien
seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä
estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet
niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene
lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti
runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan
päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä
päässyt vähääkään tuntumaan.
Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka
vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko
pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi
sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän
rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän
ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan
sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan
huolta pitämässä.
Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme
kasvoillaan.
"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
ilahuttamaan", sanoi hän.
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Saat kuulla, kun luen."
"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
että asia oli jotain erikoista.
"Irene on kihloissa."
"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta
itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"
Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
katkaisten lukunsa omilla mietteillään.
-- -- -- "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies
maan päällä" -- -- -- ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")
-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
sitten.")
Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
vaimovainajataan muistellessaan.
-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus
sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista
sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- ("Hoh, hoh, Elisa,
kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle.
Mitä siitä arvelet?") -- -- --
-- -- -- "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian.
Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
valmistuksissa auttamaan." -- -- --
"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"
"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka,
armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi
isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa
ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --
Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen
parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
perinpohjin pahastui.
"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi
pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on
suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja
vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät
Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.
"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
naimisiin ilman isäsi suostumusta."
Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
värähdellä.
"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
minua."
Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka
suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
Elisa-sisareesi."
Näistä sanoista Irene rauhoittui.
"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen
sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."
"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet
ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.