Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin
Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut
kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä
oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet
pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.
Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.
Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi
tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten
touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua
pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi
pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä.
Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin
olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat
olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin
luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni
olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi
oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin
sammuksiin.
Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä
sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan
vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.
"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen
Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä
suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen
eheänä sinulle takaisin."
Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
Elisa suuteli häntä lauhtuneena.
"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_
Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
tahdosta."
Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden
oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa
siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene,
ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta
riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi
rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän
olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt
menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja
tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene
saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.
Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä
etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut
kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut
tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten
suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä,
sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen
temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja
Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja
kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli
Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio
usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan
itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja
ylentäväksi.