NELJÄSTOISTA LUKU.

Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin

Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut

kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä

oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet

pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun

päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.

Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli

kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.

Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän

lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille

kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli

tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi

tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten

touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua

pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi

pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin

ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa

viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä.

Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin

olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat

olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin

luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni

olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella

niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä

käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi

oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun

lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin

sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä

sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan

vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen

Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä

suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen

eheänä sinulle takaisin."

Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.

Elisa suuteli häntä lauhtuneena.

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_

Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_

Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan

tahdosta."

Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.

Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden

oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa

siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene,

ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta

riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi

rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän

olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt

menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja

tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene

saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä

etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut

kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut

tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten

suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä,

sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen

temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja

Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja

kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli

Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio

usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan

itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja

ylentäväksi.

Hirvenhovin Elisa · 第 18 / 42 题