Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
silmälläpitoa ja holhoamista.
Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää
Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan
apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa
Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka
taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen
ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät
yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta
se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä
muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä
ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven
Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen
tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan
tähden.
Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
huolellisemmin vaalia.
"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin",
sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.
"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
Irene Elisalle.
"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
Elisa.
"Kuinka niin?" kysyi Irene.
"Tuberkelit tarttuvat."
"Entä sinuun?"
"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
niin terve."
"Terve minäkin olen."
"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina
käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen
Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni
terveydestä."
Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
käynyt aivan kalpeaksi."
"En yövalvonnasta."
"Mistä sitten?"
"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala.
Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan
hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen
tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta
nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi.
Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin
tulohetken pyhää hiljaisuutta.
Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen
sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.
Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät
enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan
portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin
hengen siitä hiljaa vapautuessa.
Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin
selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista
eronnut, autuuden majoille rientänyt.
Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.