Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä
tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta
nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
puolustuksekseen.
"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä
itselleen mitään toivoi.
Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen
opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin
yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen
keskustelun aiheen.
Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
asennossa yötakkiin puettuna.
Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
keskusteltuaan.
Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen
tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä.
"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
hymyillen.
"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
tilaisuutta tehdä hyvää."
"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
tässä elävänä muistutuksena siitä."
Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
kosteat".
"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
keveästi käsillään hiuksiaan.
"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?"
"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.
"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän.
Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
katsahti kysyvästi häneen.
"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
maailmassa.
Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
valtasi hänen mielensä.
"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun
Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä,
saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole
minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen,
piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa
kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi
siunaukseksi muille.
Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä
pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin
sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan,
mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin
ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan
puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei
pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
valtakunnan puolesta.
Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.