Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa
olisin sinun sijallasi!"
Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän
pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä
rakkaan Vapahtajansa opin.
"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
lohdutus tulee.
"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
valtakunnalle."
"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän
miehevän vakavasti.
"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön
Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen
käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
sanoi Sven Riise.
"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
sanoi Kustaa Aadolf.
"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
kasvot niin äkkiä kirkasti.
"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan
kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
tiensä."
Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä
niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"
Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
se johdatti hänelle jotakin mieleen.
"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.
"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän.
Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin
ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
lupauksia.
He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
viritettävän.
Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin
käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
vakavuuden painosta.
Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan
pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
löytämättä tietä Isän syliin.
Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.