"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat
vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen
tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon,
ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.
"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
aarteestaan.
"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo
vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"
"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
vasta viimeisellä sivulla."
"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.
Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että
olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa.
Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea
kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän
rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut,
sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan
tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu
vierailuista.
Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa.
Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää
ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän
suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos
joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa
heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
olen, ainoastaan itse sen tunnen."
Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi
tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa
puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli
kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin
luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä
muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri
kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta
tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta
nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa
empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo
kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien
parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja
mairitellessa.
Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald
tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen
ahmimistaan.
Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta
niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin
katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.
Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin
sanoakseni, oli jotakin sielukasta.
Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.