Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään
sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.
Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli
huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon
nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.
Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa
huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos
odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian
tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf
oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän
päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.
Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit
olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen
kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä
kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen
nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli
hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa.
Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi
niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan
mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän
lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä
pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti
totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut
aihetta pelkoon.
Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."
"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
veljelleen!
Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla
olemassa.
Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä
enne!
Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi
jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf
tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja
Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun
hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
avaimenreiästä.
"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin
hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
et siltä jää syrjään."
Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
huomasi.
"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
"Eikö?"
Elisa hämmentyi:
"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
tunnustuksen.
Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
Aadolfin elämän.
Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen,
huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin
kieltämättä todellista.
"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
äänellä.
"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
sinulla rauha Jumalassa?"
"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
"Mutta rakastatko Häntä?"
"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.
Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia,
vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
Aadolfistakin tulisi?
"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka
näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
Aadolf. "Vasta nyt olen terve."
Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.
"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun
rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea
laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
ajan että iankaikkisuuden varalle."
"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi
Elisa.
"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä
suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
luonne.
"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja
täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat
sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
ymmärrä toisiamme."
Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa
hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta
he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.
"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."
"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
halveksivat.