Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri
Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
vainajasta.
Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
tehdä kierrosta.
"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.
Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian
laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen
jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.
Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin
veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.
Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
hänet puron ylitse.
Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui.
Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen
hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.
"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
selvään."
Elisan mieli keveni.
"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
milloinkaan pyörryttänyt."
Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
läpi.
"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen?
Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni
kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin
halveksimisen alaiseksi.
"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
valon ilmiö ylhäältä.
Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
monella muulla.
Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli
lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja
vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin
kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet.
Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi
opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta
kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää
muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti
harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi.
Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken
jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.
Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.
Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä
ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää
heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja
se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä,
ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut
tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän
käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri
hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet,
salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut
koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan
vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät
päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin
velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni
heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä
tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella
kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti
viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.