Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
oli.
Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen
päätöstään.
"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän
viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
purra minua."
"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
vastasi Elisa lyhyeen.
Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi
ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
"Entä kuka sitten?"
"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
voinut", sanoi hän.
Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron
taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen
lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut
vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei
eläimiä vietäisi pois.
"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
lempeästi.
Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
herättänyt.
"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä
omantunnonsyytöksiä vastaan.
Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.
Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.
Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen
teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat
jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota
sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut
kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan
muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja
suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe
Elisan uskollisin ystävä.
Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
tehdyksi.
Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu,
jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan
puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta,
mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun
hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta
mitään tajuta.
Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen
oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen
puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
pahalta."
"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät
karkaa", sanoi Elisa.
Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen
sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
ympärillä tapahtuu."
Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne
eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti
röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain
olla!"
Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
ääntänsä.
Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen
hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan
haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä
huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa,
jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta,
kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.
Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.