Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.
Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen
kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa
muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin
ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen
luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin
tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi
mieheksi.
Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen
ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen
vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä
sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille,
neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi
majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
tavalla:
"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä
kuin enkeli".
Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti
hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.
"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
työnjohtajaksi".
"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten
huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
nauramaan ja jatkoi:
"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan
laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli
tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi
maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu',
kuten sattuvasti sanotaan."
"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero",
arveli maisteri.
"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin
hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan.
'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin
on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista
tiheämmin työmailla käymään."
"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
näköiseksi.
Torvald ei ollut millänsäkään.
"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
nykyistä elämäntapaansa".
"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit
raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."
"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
kynnyksesi, ukkoseni'."
"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
juopotellut."
"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"
"Teki kyllä."
"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa
aamusella?"
"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."
"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."
"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
siellä eikä muualla.
"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
sairaana."
"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
hän oli tavannut mummon.
Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja
kunniaa tai lokaa ja porsaita".
"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa
eroaminen", sanoi Elisa.
"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi
majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat
kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.
"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen
tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."
"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee
kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui
Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.
"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.
"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.
Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia.
Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa
jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka
hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta
oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
kukaan kestä."
Maisteri hymyili:
"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
tähden."
"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu
ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
ruumiinrakenteestaan.
"Riise!"
Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.
"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.
"En voi."
"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
sekaantua sinun opetusasioihisi."
"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.
"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
kiireimmiten pois!"
Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
miehen periaatteisiin.