Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän
päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa
heijastaen.
Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia
varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen
ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,
joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti
sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut
panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in
olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena
hän viehätti.
Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
rohkenivat syödä hänen käsistään.
Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan
helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat
lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
varpunen sen heti ahmien sieppasi.
Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi
tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän
edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin
tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja
runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on
metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee
joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan
järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,
lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa
sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,
niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän
puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,
jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että
maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.
Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi
ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella
oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli
kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.
Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja
puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.
Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä,
vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
kaikenlaisista ryysyistä.
Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.
"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
hänelle tilastaan.
Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
vasta oli sairashuone!
Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.
Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille,
jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan
erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga
vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt
yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton
vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta
tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy.
Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin
niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin,
että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli
sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän
ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi.
Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki.
Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne
tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven
että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin
voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle,
joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin
kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä
siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei
enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt
oli. Huh, hänen oli vilu!