Hän huomasi heti, että ensimmäisen yön määräaika oli juuri tämä
päivä ja sitten, että nämä määräajat seurasivat toisiaan kymmenen
päivän väliajoilla. Hän pani myöskin merkille tämän käsialan ja
käsikirjoituksen yhtäläisyyden.
Sanomalehtikäsikirjoitus oli muistiinpanokirjassa hänen taskussaan.
Hän saattoi siis verrata molempien käsialojen yhtäläisyyttä ja
molempia viivattuja papereita. Hän otti muistikirjansa ja avasi sen,
siellä ei ollut käsikirjoitusta.
"Oh, peijakas," mutisi hän, "tämä menee jo liian pitkälle!"
Nyt muisti hän selvästi, että soittaessaan puhelimella Mazerouxille
oli muistikirja hänen päällystakkinsa taskussa, jonka hän oli
asettanut puhelinkomeron ulkopuolelle. Samalla hetkellä oli neiti
Levasseur ilman erikoista asiaa liikuskellut hänen työhuoneessaan.
Mitä hän teki siellä?
"Oh, minkälainen näyttelijätär!" ajatteli Perenna katkeroituneena.
"Hän vaani minua. Hänen kyyneleensä, hänen rehellinen ilmeensä,
hänen hellät muistonsa... kaikki on teeskentelyä. Hän kuuluu samaan
luokkaan kuin Marie Fauville ja Gaston Sauveraud. Samoin kuin hekin
on hän täydellinen näyttelijätär pienimmästä eleestään viattoman
äänensä heikoimpaan vivahdukseen asti."
Hän aikoi ryhtyä suoraan asiaan ja paljastaa tytön. Tällä kertaa
oli todistus eittämätön. Peläten kuulustelua, joka saattoi käydä
vaaralliseksi, oli tyttö anastanut häneltä käsikirjoituksen. Miten
saattoikaan Perenna tästä hetkestä alkaen olla epäilemättä, ettei
tyttö ollut niiden rikostoveri, jotka hoitivat Mornington-juttua
ja koettivat raivata don Luisin tieltään? Eikö ollut kaikki syy
uskoa, että tyttö oli tämän kauhean liiton johtaja auttaen sitä
häikäilemättömyydellään ja älyllään saavuttamaan asettamansa maalin?
Sillä hänhän oli vapaa, täydellisesti vapaa toimimaan ja liikkumaan.
Oli mahdollista, että hän oli ottanut osaa murhiin, ehkäpä myrkyn oli
juuri ruiskuttanut tämä kaunis valkoinen käsi, joka siveli kultaisia
hiuksia.
Perennaa värisytti. Hän oli pistänyt paperin takaisin kirjaan, pannut
sen paikoilleen ja meni nyt tytön luo. Äkkiä kiinnitti hän huomiota
tämän kasvojen alaosaan, leuan muotoon. Hän ponnisteli saadakseen
sen selville poskien pyöreyden ja huulten viehkeyden alta. Melkein
vastoin tahtoaan, levottomuudella ja kiduttavalla uteliaisuudella
tuijotti hän herkeämättä tyttöön valmiina väkivalloin avaamaan nuo
suljetut huulet ja etsimään vastausta pelottavaan arvoitukseen,
joka kohosi hänen eteensä. Nämä hampaat, nämä hampaat, joita hän
ei nähnyt, eivätkö ne olleet samat hampaat, jotka olivat jättäneet
paljastavat merkkinsä hedelmään. Kummat olivat tiikerinhampaat,
petoeläimen hampaat: nämä vaiko Marie Fauvillen?
Se oli mieletön otaksuma, koska jäljet oli todettu Marie Fauvillen
tekemiksi. Mutta otaksuman mielettömyys ei ollut riittävä syy sen
hylkäämiseksi.
Itse kummastuneena tunteista, jotka liikkuivat hänessä ja peloissaan
paljastaa itsensä, katsoi hän parhaaksi keskeyttää keskustelun, meni
tytön luo ja sanoi käskevästi:
"Haluan, että kaikki palvelijat talossa erotetaan. Antakaa heille
palkkansa, maksakaa heille haluamansa vahingonkorvaus ja järjestäkää
niin, että he lähtevät tänään. Toinen palvelijakunta tulee tänä
iltana. Teidän on otettava se vastaan."
Tyttö ei vastannut. Perenna meni, mukanaan kiusallinen tunne,
sama, joka oli ollut luonteenomainen koko hänen keskustelulleen
Florencen kanssa. Ilma heidän välillään oli raskas ja painostava.
Heidän sanansa eivät näyttäneet ilmaisevan kummankaan ajatuksia ja
heidän käytöksensä ei ollut lausuttujen sanojen mukainen. Eivätkö
asianhaarat vaatineet, että myöskin neiti Levasseur erotettaisiin
heti? Mutta sitä ei don Luis edes ajatellut.
Hän palasi työhuoneeseensa, soitti Mazerouxille ja sanoi matalalla
äänellä, niin ettei sitä voinut kuulla viereiseen huoneeseen:
"Tekö se olette, Mazeroux?"
"Olen."
"Onko prefekti määrännyt teidät minun käytettäväkseni?"
"On."
"Sanokaa hänelle sitten, että minä olen erottanut kaikki palvelijani
ja antanut teille luettelon heidän nimistään ja jättänyt
tehtäväksenne pitää heitä tarkasti silmällä. Heidän joukostaan on
meidän etsittävä Gaston Sauveraudin rikostoveri. Vielä eräs asia:
pyytäkää prefektiä antamaan teille ja minulle lupa viettää tämä yö
Hippolyte Fauvillen asunnossa."
"Hulluutta! Bulevardi Suchet'n talossa?"
"Niin. Minulla on syytä luulla, että jotain tapahtuu siellä."
"Mitä sitten?"
"Sitä en tiedä. Mutta jotain ehdottomasti tapahtuu. Ja haluan
välttämättömästi olla siellä läsnä. Onko asia päätetty?"
"On, isäntä. Jos ette saa minulta kieltoa, kohtaan teidät kello
yhdeksän illalla bulevardi Suchetilla."
Perenna ei enää sinä päivänä tarvinnut neiti Levasseuria. Hän meni
iltapäivän kuluessa ulos ja kävi välitystoimistossa, jossa valitsi
muutamia palvelijoita, autonajajan, kuskin, tarjoilijan, kokin jne.
Sitten meni hän valokuvaamoon otattamaan neiti Levasseurin kuvasta
uuden kopion. Don Luis valmisti sen itse ja muutti siten, ettei
poliisiprefekti huomaisi piirteiden tulleen vaihdetuiksi toisiin.
Hän söi päivällistä ravintolassa ja kello yhdeksän tapasi hän
Mazerouxin bulevardi Suchetilla.
Fauvillen murhan jälkeen oli talo ollut portinvahdin hoidossa. Kaikki
huoneet ja lukot olivat sinetöidyt paitsi työhuoneen sisin osa, johon
poliisilla oli avaimet ja lupa tehdä siellä tutkimuksia.
"No, Alexandre, poikaseni", huudahti don Luis kun he olivat
istuutuneet, "mitä sanotte tästä? On sangen jännittävää olla jälleen
täällä, eikö niin? Mutta tällä kertaa ei mitään ovisulkuja, ei
mitään vartijoita, kuuletteko. Jos jotain tapahtuu yöllä 15 päivänä
huhtikuuta, emme me aseta mitään esteitä ystävillemme. Heillä on
oleva täysin vapaa pääsy. Tällä kertaa he ovat tervetulleita."
Vaikkakin hän laski pilaa, oli hän kuitenkin, kuten itse sanoi,
omituisen jännittynyt muistaessaan molemmat rikokset, joita ei
oltu voitu estää; hän näki lakkaamatta edessään molemmat ruumiit.
Hän tunsi myöskin eräänlaista sääliä muistaessaan säälimätöntä
kaksintaisteluaan rouva Fauvillen kanssa, hänen epätoivoaan ja
vangitsemistaan.
"Kertokaa minulle rouva Fauvillesta", sanoi hän Mazerouxille. "Hän
koetti siis ottaa itseltään hengen?"
"Niin", sanoi Mazeroux, "perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka
on täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä
yhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt
lakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin
keinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä
ei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä
itsemurhan."
"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?"
"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan."
"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?"
"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan
häntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi
todistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen
yhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen
hampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat
maailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?"
"En, en", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.
"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä
tosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen.
Mutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs
henkilö..."
"Mikä henkilö?"
"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä
kaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja
ja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa
olettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota."
He jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat
asiaa joka puolelta.
Keskiyöllä he kiersivät sähkön sammuksiin ja sopivat vuoroon
nukkumisesta.
Ja tunnit kuluivat samalla tavalla kuin heidän viimeksikin
valvoessaan, samat myöhästyneiden autojen ja vaunujen äänet, samat
junanvihellykset ja sama hiljaisuus.
"Olenko ehkä erehtynyt?" ihmetteli Perenna "Saattoiko tuo johtolanka
Shakespearen teoksessa merkitä jotain muuta? Tahi tarkoittiko se
tapahtumia viime vuonna samaan aikaan?"
Kaikesta huolimatta tunsi hän kummallista levottomuutta, kun
päivänvalo alkoi tunkeutua puoleksi suljettujen verhojen kautta
sisään. Ei neljätoista päivää takaperinkään mikään ollut häntä
varoittanut että jotain oli tapahtunut ja kuitenkin oli hänellä
herätessään edessään kaksi uhria.
Kello seitsemän hän huusi:
"Alexandre!"
"Mikä on?"
"Te ette ole kuollut?"
"Mitä sillä tarkoitatte? Kuollut? En, miksikä sitä olisin?"
"Aivanko varmasti?"
"Te olette leikkisä! Miksikä ette ole itse kuollut?"
"Oh, pian tulee minun vuoroni. Kiitos roistojen älyn, ei ole mitään
syytä, jonka vuoksi minä yhä voisin välttää niitä."
He odottivat vielä tunnin. Sitten avasi Perenna ikkunan ja työnsi
syrjään verhon.
"Niin, Alexandre, te ette ole ehkä kuollut, mutta kovin viheriäiseltä
te näytätte."
Mazeroux nauroi pakoitetusti.
"Niin, tunnustan, että minulla oli vaikea olo valvoessani, kun te
nukuitte."
"Olitteko peloissanne?"
"Sydänjuuriin saakka. Ajattelin koko ajan, että jotain tapahtuisi.
Mutta ette tekään näytä siltä kuin olisi teillä ollut hauskaa.
Olitteko te myöskin..."
Hän keskeytti, sillä hän näki Don Luisin katseessa pohjatonta
kummastusta.
"Mikä nyt on?" hän kysyi.
"Katsokaa... pöydällä... kirje..."
Hän katsoi. Kirjoituspöydällä oli kirje, jonka kulmat olivat
rikkoutuneet ja he näkivät osoitteen, leiman ja postimerkin.
"Oletteko pannut sen siihen, Alexandre?"
"Laskette leikkiä. Te tiedätte kyllä ettei kukaan muu kuin te itse
ole voinut panna sitä siihen."
"Ei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä tehdä... ja kuitenkaan se en
ole minä."
"Mutta silloinhan..."
Don Luis otti kirjeen ja tutkiessaan sitä huomasi, että osoite ja
postimerkit olivat raaputetut pois, niin että oli mahdoton nähdä
kirjeensaajan nimeä tahi asuinpaikkaa, mutta lähetyspaikka ja -aika
olivat selvät, Pariisi 4. tammikuuta 1919 --.
"Kirje on siis kolme ja puoli kuukautta vanha," sanoi don Luis.
Hän tutki nyt kirjeen sisällön. Se sisälsi tusinan verran rivejä ja
hän huudahti heti:
"Hippolyte Fauvillen allekirjoitus!"
"Ja hänen käsialansa", huomautti Mazeroux. "Sen näin heti. Siitä ei
voi erehtyä. Mitä tämä merkitsee? Hippolyte Fauvillen kolme kuukautta
ennen kuolemaansa kirjoittama kirje?"
Perenna luki ääneen:
'Rakas vanha ystäväni!
Valitettavasti voin vain vahvistaa mitä sinulle äskettäin
kirjoitin, salajuoni kutoutuu ympärilleni. En tiedä vielä mikä
on heidän suunnitelmansa ja vielä vähemmin kuinka he aikoivat
sen toteuttaa, mutta kaikki varmistaa minua siitä, että loppu
on lähellä. Luen sen naisen silmistä. Hän katsoo minuun joskus
niin ihmeellisesti!
Oh, sellainen häpeä! Kuka olisi voinut uskoa hänen kykenevän
sellaiseen?