Kaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta
kuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta
muurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista.
Nämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa
ulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli
ja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa,
keittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.
Tämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän
eteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen,
samalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan
vain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan
kautta oli näköala place du Palais Bourbonille.
Ensimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen.
Vaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se
oli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja
mahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä
raskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä.
Mutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi.
Seinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista,
aurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia
huviloita, sisilialaisia temppeleitä...
Tyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä;
hänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota
oli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella
oli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi,
oli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita
oli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa.
Näytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää
selityksien suhteen.
Don Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä,
mutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän
mielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea
niitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi:
"Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?"
"Tänä aamuna?"
"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun."
"Kuulin siitä palvelijoilta."
"Ette ennen?"
"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?"
Hän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin
oli hän puhunut niin rauhallisesti.
Perenna jatkoi:
"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri
aikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty
seinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten
voinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli
puhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri
d'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla
ulos. Tämänkö te olette kuullut?"
"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten
tiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä."
"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa
olevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon."
"Aivan niin."
"Ja mistä tiesitte sen?"
"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti,
joka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui
giljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä
komerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän
väriseksi."
"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin
vähällä tulla surmatuksi."
Tämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:
"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se
oli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti."
"Koneisto työskentelee erinomaisesti. Olen koettanut sitä."
"Kuka olisi sen tehnyt, jos ei se olisi onneton sattuma?"
"Joku vihollinen, jota en tunne."
"Hänet olisi nähty."
"On vain yksi henkilö, joka olisi voinut hänet nähdä: Te itse. Te
menitte sattumalta työhuoneen läpi ollessani puhelimessa ja minä
kuulin teidän huudahtavan kauhusta, kun te kuulitte uutisen rouva
Fauvillesta."
"Niin, minä tulin niin liikutetuksi. Minun tuli häntä sääli, olkoonpa
hän syyllinen tahi syytön."
"Ja kun te olitte käytävässä, niin että saatoitte painaa vieteriä
kädellä, ei rikollisen läsnäolon olisi pitänyt välttää huomiotanne."
Tyttö ei laskenut alas katsettaan. Kevyt puna levisi hänen
kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minun olisi pitänyt kohdata hänet, sillä mikäli käsitän, menin minä
ulos muutamia sekunteja ennen tapahtumaa."
"Aivan niin. Mutta kummallisinta ja epätodenmukaisinta on, että te
ette kuulleet putoavan raudan räminää, ettekä huutoani ja sitä melua,
jonka aiheutin."
"Minä olin kai sulkenut jo välioven. En kuullut mitään."
"Silloin on minun otaksuttava, että joku oli piiloutunut
työhuoneeseeni sillä hetkellä, ja että tämä henkilö on liitossa
niiden roistojen kanssa, jotka tekivät molemmat murhat bulevardi
Suchetilla, sillä poliisiprefekti on äskettäin minun sohvanpielukseni
alta löytänyt kepinpuolikkaan, joka kuului eräälle näistä roistoista."
Tyttö näytti hyvin kummastuneelta. Tämä uusi tapahtuma näytti
todellakin olevan hänelle tuntematon. Perenna lähestyi häntä, katsoi
häntä suoraan silmiin ja sanoi:
"Teidän täytyy ainakin myöntää, että tämä on kummallista."
"Mikä sitten?"
"Tämä minua vastaan suunnattu sarja tapahtumia: eilen Echo de Francen
kirjoituksen käsikirjoitus; tänä aamuna ensiksi rautaesirippu,
joka putosi juuri kun minun piti astua sen alitse, sitten kepin
löytäminen, ja nyt myrkytetty juomavesi."
Tyttö nyökkäsi ja mutisi:
"Niin, niin... siinä on joukko tosiasioita..."
"Niin merkityksellinen rivi tosiasioita", sanoi Perenna, "että ne
poistavat epäilyksen varjonkin. Olen aivan varma siitä, että juuri
minun rohkein ja häikäilemättömin viholliseni hoitaa täällä peliään.
Hänen läsnäolonsa on todistettu. Hän on valmis toimimaan millä
hetkellä tahansa. Hänen tarkoituksensa on selvä. Tuon nimettömän
kirjoituksen ja kepinpuolikkaan kautta hän tahtoi saada minut huonoon
valoon ja vangituksi. Rautaesiripun pudottamisella hän tahtoi tappaa
minut, tahi ainakin pitää suljettuna sisälle muutaman tunnin. Ja
nyt sitten myrkky, salakavala myrkky, joka tappaa hiljaisuudessa...
tänään sekoitettiin juomaveteeni myrkkyä, huomenna ehkä ruokaani.
Sitten tulee veitsi, revolveri ja nuora, mikä hyvänsä, kunnes
minä katoan, sillä sitä he juuri haluavat, päästä minusta. Minä
olen vastustaja, minä olen mies, jota he pelkäävät; se mies, joka
eräänä päivänä paljastaa salaisuuden ja pistää miljoonat, joita he
kärkkyvät, taskuunsa. Minä vartioin Mornington-perintöä. Nyt on minun
vuoroni kärsiä. Neljä uhria on jo kuollut. Minusta tulee viides. Niin
on Gaston Sauveraud päättänyt, Gaston Sauveraud tahi joku muu, joka
hoitaa asioita. Ja rikostoveri on täällä, tässä talossa, kaikkien
keskellä, minun vieressäni. Hän pysyttelee takana ja vaanii minua.
Hän seuraa jokaista askeltani. Hän elää minun varjossani. Hän odottaa
sopivaa tilaisuutta ja paikkaa iskeäkseen. Mutta nyt olen saanut
siitä kyllikseni. Minä haluan tietää ja minä saan tietää kuka hän on."
Tyttö oli vetäytynyt hiukan taapäin ja seisoi nojaten pyöreään
pöytään. Perenna otti vielä askeleen eteenpäin ja silmät yhä
kiinnitettyinä tytön liikkumattomiin kasvoihin, tarkastaen
pienintäkin levottomuuden tahi pelon merkkiä, toisti hän vielä
kiivaammin:
"Kuka on rikostoveri? Kuka tässä talossa on vannonut ottavansa
minulta hengen?"
"En tiedä", sanoi tyttö, "en tiedä... Ehkä se ei ole mikään
salajuoni, niinkuin luulette, vaan ainoastaan joukko yhteensattuneita
asianhaaroja..."
Perenna tunsi halua sanoa hänelle sillä sievistelemättömällä tavalla,
jolla hänen oli tapana puhutella vihollisiaan:
"Te valehtelette, pikku ystävä, te valehtelette. Rikostoveri olette
te itse, kaunottareni. Te yksin tunsitte puhelinkeskusteluni
Mazerouxin kanssa, te yksin saatoitte mennä auttamaan Gaston
Sauveraudia, odottaa häntä autossa ja sopia hänen kanssaan tänne
tulosta kepinpuolikkaan kanssa. Te se olette, joka haluatte tappaa
minut, jostakin syystä, jota en tunne. Se käsi, joka uhkaa minua
pimeydessä, on teidän."
Mutta hänen oli mahdoton käyttäytyä tyttöä kohtaan sillä tavoin ja
hän oli niin katkeroitunut, kun ei voinut ilmaista vakaumustaan, että
hän tarttui tytön käteen, puristi sitä kovasti samalla kun hänen
ilmeensä syytti tätä terävämmin kuin mitkään sanat.
Hän hillitsi itsensä ja päästi otteensa. Tyttö vapautui nopealla
liikkeellä, joka todisti vastenmielisyyttä ja vihaa. Don Luis sanoi:
"Hyvä on. Minä kuulustelen palvelijoita. Jos niin vaaditaan, niin
erotan ne, joita epäilen."
"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi tyttö innokkaasti. "Sitä ette saa
tehdä. Minä tunnen heidät kaikki."
Tahtoiko hän puolustaa heitä? Tunsiko hän omantunnonvaivoja siinä
silmänräpäyksessä, kun hänen itsepäisyytensä ja valheellisuutensa
antoivat aihetta palvelijajoukon uhraamiseen, joiden käytöksen
hän tiesi olevan yläpuolella kaiken epäilyksen! Don Luis sai
sen vaikutuksen, että katse, jonka tyttö heitti häneen, sisälsi
vetoamisen hänen myötätuntoonsa. Myötätuntoa kenelle? Toisilleko vai
itselleen?
He olivat vaiti pitkän aikaa. Don Luis seisoi muutamia askeleita
hänestä ja ajatteli valokuvaa kummastuen huomatessaan alkuperäisessä
löytävänsä kaikki kuvan kauneudet, kaiken sen kauneuden, johon hän
ei tähän saakka ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt pisti
silmiin kuin ilmestys. Kultaiset hiukset säteilivät loistolla,
jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Suun ympärillä oli kenties
vähemmän onnellinen ilme, melkein katkera piirre, mutta sillä oli
joka tapauksessa jäljellä muotonsa. Leuan piirteet, viehkeä kaula,
joka kohosi yli liinakauluksen, olkapäiden muodot, kaikki oli
ihastuttavaa, ylhäistä, puoleensavetävää. Oliko mahdollista, että
tämä nainen oli murhaaja, myrkynsekoittajatar?
Perenna sanoi:
"Olen unohtanut etunimen, jonka ilmoititte. Mutta se nimi ei ollut
oikea."
"Kyllä, se oli."
"Teidän nimenne on Florence... Florence Levasseur."
Tyttö säpsähti.
"Mitä? Kuka on sanonut sen teille? Florence? Mistä te sen tiedätte?"
"Tässä on valokuva... teidän nimellänne varustettu. Sitä voi tuskin
lukea."
"Oh --!" sanoi hän kauhistuneesti saadessaan nähdä kuvan. "En voi
sitä uskoa. Mistä tämä tulee? Mistä te olette sen saaneet?" Ja äkkiä
hän jatkoi: "Poliisiprefekti antoi sen teille, eikö niin? Niin, hän
se oli, siitä olen varma. Olen varma, että tämä valokuva on aiottu
todistamaan minun henkilöllisyyteni, ja että he vainoavat minua,
minua myöskin... Ja se olette jälleen te, jälleen te..."
"Älkää olko peloissanne," sanoi Perenna. "Tarvitaan vain pieni
korjaus ja kasvot tulevat tuntemattomiksi. Minä pidän siitä huolen.
Älkää olko peloissanne."
Tyttö ei enää kuullut häntä, vaan tarkasteli hellittämättä valokuvaa
ja mutisi:
"Olin kaksikymmenvuotias... asuin Italiassa... oh, Jumalani, kuinka
onnellinen olin sinä päivänä, kun tämä valokuva otettiin! Ja kuinka
iloinen olinkaan saadessani nähdä kuvani! Luulin siihen aikaan
olevani kaunis. Ja sitten valokuva katosi. Se varastettiin minulta
yhdessä muiden esineiden kera, jotka minulta siihen aikaan vietiin..."
Hän hiljensi vielä enemmän ääntään ja lausui nimensä ikäänkuin olisi
puhunut toiselle naiselle, onnettomalle ystävälle:
"Florence... Florence..."
Kyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan.
"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat", ajatteli Luis. "En voi uskoa
hänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin... kuitenkin..."
Hän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu
seinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien
kirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia,
romaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka
todistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen
Danten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen
Goethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä,
joka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan
yksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän,
että eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt
aivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain
erikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja
raitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli
kahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin
saattoi.
Hän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia,
jota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista
kirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua
paperia, kaikki samaa suuruutta.
Hänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti
paperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli
kirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan
samat.
Katsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti
lyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.
Hän luki:
'_Bulevardi Suchet_
Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.
Toinen. Yöllä 25. päivä.
Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.