"Ja tämän on allekirjoittanut Hippolyte Fauville", jatkoi Mazeroux,
"ja minä vakuutan, että se on todellakin hänen käsialaansa,
kirjoitettu neljäntenä päivänä tammikuuta tänä vuonna eräälle
ystävälle, jonka nimeä emme tiedä, vaikkakin nuuskimme sen jostain
selville, sen vannon. Ja tämä ystävä on antava meille tarvitsemamme
todistukset."
Mazeroux kiihottui.
"Todistus! Sitähän emme tarvitse! Sehän meillä on. Herra Fauville
itse antaa sen meille! 'Loppu on lähellä, luen sen hänen silmistään!'
'Hänen' tarkoittaa Marie Fauvilleä ja miehen todistus vahvistaa
kaiken mitä me tiedämme rouvasta. Mitä te sanotte?"
"Olette oikeassa", vastasi Perenna tuumivasti, "te olette oikeassa,
kirje on ratkaiseva. Mutta..."
"Mutta... mitä?"
"Kuka peijakas on tuonut sen tänne? Jonkun on täytynyt olla yöllä
huoneessa meidän täällä ollessamme. Onko se mahdollista? Olisimmehan
sen kuulleet. Se se on, joka tekee minut hölmistyneeksi."
"Niin, näyttää siltä..."
"Neljätoista päivää sitten oli kyllin ihmeellistä. Mutta silloin
olimme eteisessä, ulkopuolella, heidän askaroidessaan sisällä.
Tällä kertaa olimme molemmat täällä, aivan lähellä pöytää. Ja tältä
pöydältä, jossa ei illalla ollut pienintäkään paperilappua, löydämme
aamulla kirjeen."
"Emme tutki kauempaa", jatkoi Perenna, "se ei hyödytä mitään. Menkää
kirjeen kanssa poliisiprefektin luo, kertokaa hänelle kuinka olemme
viettäneet yön ja pyytäkää häneltä lupa meille molemmille tulla
tänne yöllä 25 päivänä huhtikuuta. Sinä yönä tulee uusi yllätys ja
minä kuolen kärsimättömyydestä saada tietää, saammeko silloin uuden
kirjeen jonkun 'hengen' kautta."
He sulkivat ovet ja lähtivät talosta.
Heidän mennessään oikealle, La Muettelle saadakseen auton, sattui don
Luis kääntämään päätään kun he tulivat Suchet bulevardin päähän. Eräs
mies ajoi ohi polkupyörällä. Don Luis ehti ainoastaan hämärästi nähdä
sileäksi ajetut kasvot ja säihkyvät silmät, jotka olivat suunnatut
häneen.
"Varo!" huusi hän ja tyrkkäsi Mazerouxia niin nopeasti, että tämä
kadotti tasapainonsa.
Mies oli ojentanut revolverin. Pamahti laukaus. Kuula vinkui ohi don
Luisin korvien.
"Ottakaa hänet kiinni", hän huusi. "Ette kai ole haavoittunut,
Mazeroux?"
"En".
Molemmat kiiruhtivat miehen jälkeen ja huusivat apua. Mutta näin
aikaisin aamulla ei ole milloinkaan tämän kaupunginosan leveillä
kaduilla ihmisiä. Mies kääntyi rue Octave-Feuilletille ja katosi.
"Kas niin, lopuksi saan sinut kuitenkin kiinni, roisto!" sähisi don
Luis luopuen tuloksettomasta takaa-ajosta.
"Mutta tiedättekö kuka hän oli?"
"Kyllä tiedän; se oli hän."
"Kuka?"
"Ebenholtsikeppinen mies. Hän on ajanut pois partansa, mutta tunsin
hänet kuitenkin. Se oli sama mies, joka seisoi väijymässä ja ampui
miehen Richard-Wallace bulevardin portailta, hän, joka tappoi
Ancenisen. Se roisto! Kuinka hän tiesi että minä olin viettänyt
yön Fauvillen talossa? Vakoillaanko minua kaikkialla. Mutta kuka
vakoilee? Ja minkä vuoksi? Ja kuinka?"
Mazeroux tuumi ja sanoi:
"Muistakaa, että te soititte minulle iltapäivällä ja sovitte
kohtauksesta. Vaikka te puhuitte hiljaa, on joku saattanut kotonanne
kuunnella."
Don Luis ei vastannut. Hän ajatteli Florencea.
Sinä aamuna ei neiti Levasseur tullut sisään kirjeineen, eikä
Perenna lähettänyt häntä hakemaan. Hän näki tytön useita kertoja
antavan määräyksiä uusille palvelijoille. Iltapäivällä käski Perenna
ajaa esiin auto ja ajoi bulevardi Suchetille prefektin määräyksen
mukaisesti tekemään Mazerouxin kanssa tutkimuksia, jotka eivät
kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.
Kello oli kymmenen hänen palatessaan takaisin. Etsiväkomissario
ja hän söivät yhdessä päivällistä. Sitten hän tahtoi tarkastaa
taloa, jossa ebenholtsikeppinen mies oli asunut, nousi jälleen
autoon, yhä Mazerouxin seuraamana, ja käski ohjaajan ajaa bulevardi
Richard-Wallacelle.
Auto kulki yli Seinen ja seurasi sen oikeata rantaa.
"Nopeammin", sanoi hän puhetorveen uudelle ohjaajalle. "Olen tottunut
kulkemaan hyvällä vauhdilla."
"Eräänä kauniina päivänä ajatte kumoon", sanoi Mazeroux.
"Älkää pelätkö", vastasi don Luis. "Auto-onnettomuudet ovat vain
tyhmyreitä varten." He tulivat place de l'Almalle. Auto kääntyi
vasemmalle.
"Suoraan eteenpäin", huusi don Luis. "Ajakaa ohi Trocadéron."
Äkkiä alkoi auto horjua sinne tänne, lensi erästä puuta vasten ja
kääntyi kyljelleen.
Muutamassa hetkessä syntyi väentungos. Ihmiset löivät rikki ikkunan
ja avasivat oven. Don Luis oli ensimmäinen.
"Kiitos, tämä ei ole mitään", sanoi hän. "Minä olen vahingoittumaton.
Entä te, Alexandre?"
He auttoivat ulos komissarion. Hänellä oli joitakin naarmuja ja
mustelmia, mutta muuten oli hän vahingoittumaton.
Ohjaaja sitävastoin oli lentänyt istuimeltaan ja makasi vertavuotavin
päin liikkumattomana kadulla. Hänet kannettiin erääseen apteekkiin,
jossa hän kymmenen minuutin kuluttua kuoli.
Perenna oli ottanut vuokra-auton ja ajanut kotiin niin nopeasti kuin
saattoi. Hän tuli torille, ajoi sisään portista, meni yli pihan
käytävään, joka johti neiti Levasseurin asuntoon. Hän juoksi ylös
portaita, koputti ja astui vastausta odottamatta sisään.
Ovi huoneeseen, joka muodosti salongin, avautui ja Florence
näyttäytyi. Perenna syöksyi hänen luokseen ja sanoi raivoisalla
äänellä:
"Nyt se on tehty. Onnettomuus on tapahtunut. Eikä kuitenkaan kukaan
vanhoista palvelijoista ole pannut sitä toimeen, sillä he eivät ole
täällä ja minä olin ulkona autolla koko iltapäivän. Senvuoksi on
jonkun täytynyt myöhään päivällä, kuuden ja kymmenen välillä mennä
autovajaan ja viilata ohjaustanko melkein poikki."
"En ymmärrä", sanoi tyttö pelästynein ilmein.
"Te ymmärrätte varsin hyvin, että roistojen rikostoveri ei voi olla
kukaan uusista palvelijoista, ja te ymmärrätte sangen hyvin, että
teon täytyi onnistua ja se onnistui yli odotuksien. Eräs uhri sai
kärsiä minun puolestani."
"Mutta sanokaa toki mitä on tapahtunut! Te pelotatte minut! Mikä
onnettomuustapaus? Mitä on tapahtunut?"
"Auto ajoi kumoon. Ohjaaja kuoli."
"Oh, hirveätä!" sanoi tyttö. "Ja te luulette, että minä voin...
Kuollut, hirveätä! Miesraukka!"
Hänen äänensä hiljeni. Hän seisoi aivan lähellä Perennaa. Hän oli
kalpea, silmät olivat suljetut ja hän horjui. Perenna otti hänet
käsivarsilleen kun hän kaatui. Tyttö koetti vapautua, mutta hänellä
ei ollut siihen voimia. Perenna laski hänet lepotuoliin hänen
lakkaamatta toistaessaan:
"Ihmisraukka! Ihmisraukka!"
Tyttö oli kadottanut tajuntansa kokonaan, sillä hän jättäytyi ilman
vähintäkään vastustusta Perennan hoidettavaksi. Perenna ei liikkunut,
hän alkoi innokkaasti tutkia edessään olevaa suuta, tavallisesti niin
punaista, mutta nyt veretöntä ja kalpeahuulista.
Kahdella sormellaan erotti hän huulet toisistaan ja näki nyt molemmat
hammasrivit.
Ne olivat ihastuttavat, valkoiset ja kaunismuotoiset, ehkä hiukan
pienemmät kuin rouva Fauvillen, ehkäpä järjestyneet myöskin
kaarevammin. Kuka saattoi sanoa ettei näiden purema jättäisi
samanlaista merkkiä? Se oli epätodennäköinen otaksuma, sen hän tiesi,
mahdoton ihmetyö. Ja kuitenkin olivat asianhaarat tyttöä vastaan
ja viittasivat häneen kuten häikäilemättömimpään, hirveimpään ja
pelottavimpaan rikolliseen.
Hän nousi ja lähti.