V.

Lahvartin Risto työskenteli uutterasti suojiensa siivoilemista ja

sisustamista; mutta Wellin talossa oli kaikki samalla kannalla, millä

se jo isän ja isänisän aikoina oli ollut. Pirtin vieressä, jota myöskin

riihenä käytettiin, oli sielläkin, tavallisuuden mukaan, toinen suoja

eli kamari, mutta se oli siinä kunnossa, että sitä paremmin sopi

sianläätiksi kuin ihmisasunnoksi sanoa. Lattia oli multaa, seinät

mustia ja hirret seinässä veistämättömiä, semmoisina, mimmoisina ne

metsästä tuotiin, laki musta ja hämähäkinverkkoa täynnänsä. Akkunoissa

oli neljä pientä ruutua, ja nekin oli savu siihen määrään mustentanut,

että ainoastaan hiukan valoa pääsi niitten läpi tunkeumaan sisään.

Pirtti eli riihi ulkopuolella kamaria oli väljä ja tilava. Nurkassa oli

iso kiuas, huonetta ympäröi laudoista seiniin tehdyt lavat, joidenka

päällä oli olkikupoja väen makuusijoiksi. Akkunoita ei ollut. Päivällä

oli pirtin ovi selki seljällänsä ja naiset kehräsivät pirtissä turkit

yllänsä ja kaksi paria sukkia jaloissa, kuten vielä tänäkin päivänä on

yleisenä tapana.[11] Puhtaus ja siivo olivat siellä tuntemattomia

vieraita, ja vanha kuten nuorikin Welli piti niitä, jotka heitä

puhtaammin asuivat, Saksalaisina. Talonpoika, virolainen talonpoika, ei

voi puhtaasti asua, vaan elukoitten tavalla, se oli Wellin mielestä

vastustamaton totuus.

Piha oli yhtä likainen ja siivoton. Elukansonta valui usein oven edessä

monen tuuman paksuisena, ja monesti piti emäsika poikineen atriata

pöydän alla samaan aikaan kuin talon väki istui pöydän ääressä

syömässä, ja tätä piti talonemäntä suurena kunniana. Maidonhoidosta

emme huoli tässä paljon puhua, mainittakoon vaan, että kun Wellin

emäntä vei voita kaupunkiin, oli se tavallisesti rattaanvoiteen

kaltaista, ja kärpäsien, torakkojen ja lutikoitten osaset siinä

täyttivät myöskin painonsa, ja emäntä puolusteli itseänsä sanomalla

että ruhaa varmaankin oli tiellä vankkureista tahi re'estä tunkeunut

astiaan. Ja kuitenkin oli Wellin isäntä tukeva talonpoika ja toimelias

mies. Mutta Wellin esi-isät olivat sillä tavalla eläneet ja vanhoiksi

käyneet, mikä syy sitte nykyisen polven ymmärtäväisemmin elämään, ja

nuori Welli astui luopumatta isänsä jälkiä ja nauroi usein Lahvartin

Riston siivoelemisia ja korjailemisia ja soimasi häntä ryysymekoksi ja

kerskailijaksi.

Ennen joulua pitivät Wellin isäntä, emäntä ja poika perheneuvottelua

naimisasiasta. Päätökseksi tuli: Tahvon tuli viimeisenä pyhäpäivänä

käydä varsinaisesti kosimassa ja neljän viikon kuluttua olivat häät

vietettävät. Tahvon tuli ensi aluksi jäädä metsänvartijan taloon ja

suveksi, ennenkuin kesätyöt alkoivat, muuttaa vaimoineen Wellin taloon.

Sittemmin oli Simo Mikkelin talo ostettava, johon uusi aviokunta

asettuisi asumaan. Kaikki hyvin kaunista, kuinhan vaan edelleen

elettäisiin.

Ennen pyhiä kävi vanha Welli kaupungissa kosiolahjoja ostamassa,

muutamia karttuunipaloja morsiamelle koristeeksi, yhdet kengät ja

muutamia pulloja halpahintaista viiniä. Näillä kapineilla oli Leenan

sydän valloitettava.

Viimeisenä pyhäpäivänä illalla pani Tahvo hevosen aisoihin, puki

päällensä kirkkovaatteet, punaisen vyön vyötäisille, ketunnahkaisen

lakin päähän, pisti pari pulloa lakkariinsa, vehnäis- ja vaatemytyn

rekeen, isä istuutui puhe- eli kosiomieheksi viereen, ja nyt

liikkeelle. Tiellä tuli vanhapiika vastaan. Welli sylkäisi vihassa,

kirosi minkä ehti naisraukkaa, pyöritti hevosensa kolme kertaa ja ajoi

sitte edelleen. Vanhapiika oli ensimäinen onnettomuuden enne.

Metsänvartijan pihalle jäi Tahvo seisomaan hevosen luo, ja isä astui

tupaan, tervehti talon väkeä ja sanoi tänä iltana virkun mullikan

juosseen häneltä kadoksiin, jota hän nyt kävi täältä hakemassa.

Metsänvartija, joka tarkoituksen oivalsi, antoi hänelle luvan etsiä.

Wellin Antti astui pirtin läpi ja tapasi Leenan kamarissa lukemasta.

"Terve neitoseni, sinua olen tänään etsinyt."

"Terve Antti, mitäs siis minusta tahdot?"

"Isäsi on luvannut sinut pojalleni vaimoksi, ja nyt olemme tulleet

kosio-asiata selvilleen suorittamaan. Olet kai hyvilläsi siitä, kun

niin pian tulimme; Tahvo on hevosen luona."

Leena katseli Anttia terävin silmin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:

"Antti, Te olette tänään vähäsen sekainen päästänne, sentähden olette

erehtynyt meidän taloomme. Teidän oli ehkä aikomus poikinenne ajaa

Kalmun taloon, missä Elina teitä odottaa; minä en ole teitä odottanut,

enkä siinä asiassa millään lailla ole isäni määräyksen alainen."

"Neitoseni, älä nyt noin paljon vastuksia tee; Kalmun talosta ei ole

meillä mitään etsimistä."

"Siinä tapauksessa etsii Kalmun Elina teitä oikeuden kautta, poikanne

on Elinan itselleen kosinut, ja Elina on suostunut hänelle menemään,

sen pituinen se; tuossa on ovi, nyt saatte mennä."

"Tätä juttua en käsitä," sanoi Antti, "sinä olet poikani kihlattu

morsian, ja olet hänen vaimoksensa tuleva, niin totta kuin nimeni on

Wellin Antti."

"Minä en suinkaan vielä ole teidän kihlojanne vastaan ottanut, enkä

poikanne vaimoksi eläessäni tule, vaikkapa isänikin sadankertaisilla

kahleilla sitoisi minut häneen."

Tommi emäntineen astui nyt kamariin ja lausui: "Nyt, tyttäreni, ota

kihlat vastaan, ja kolmen viikon perästä vietämme iloiset häät."

"Olen jo Antille ilmoittanut, missä hänen poikana kihlattu nuorikko

asuu, ja hän tekee aivan oikein vielä tänä iltana lähtiessään sinne

kosintaan; mutta minun silmieni eteen olkoon Tahvo tulematta, aion

vapaalle miehelle vaimoksi, enkä tyttöraukkojen pettäjälle."

"Ketä Tahvo sitte on pettänyt?" kysyi Antti.

"Lähtekää sitä tiedustelemaan Kalmun tyttäreltä, hän on varmaankin

antava teille tyydyttävän vastauksen."

Antin silmät säihkyivät vihaa, ja häpeästä olisi hän mielellänsä maan

sisään vajonnut, mutta hän koetti näyttää vakavalta ja sanoi: "Tuo on

tyhjää lorua ja kylän vaimojen sepittämä kavala juttu; sinä olet

poikani ainokainen morsian."

"Olen jo kerran teille nimittänyt poikanne oikean morsiamen ja nyt

arvaan teillä olevan sen verran ymmärrystä päässä, että lähdette häntä

kosimaan."

"Antti tule pirttiin, tuo Tahvo pihalta sisään, niin juomme

kihlajaiset," sanoi Tommi, "ja tulevana lauvantaina lähtevät nuoret

pappilaan 'paadert'[12] lukemaan."

"Kallis isä," sanoi Leena, "sinua minä rakastan ja kunnioitan kaikesta

sydämestäni, mutta jätä tänä ehtoona kosiojuttu sikseen; jos mielenne

tekee vanhan tavan mukaan juoda pullo viinaa yhdessä, niin minulla ei

ole siihen mitään sanomista, mutta olkaa minun nimeäni sitä tehdessänne

mainitsematta, ja Tahvo jääköön paremmin hevosen luo, taikka menköön

kylän kapakkaan,[13] taikka Kalmun taloon, minulle se on yhtä kaikki."

"Kuinka rohkenet noin tyhmästä jutusta Tahvoa ja Kalmun Elinaa

syyttää?" kysyi metsänvartija.

"Rakas isäni, minä en yhtään tyhjiä loruele. Eilen kun kirkosta tulin,

seurasi Kalmun Elina, tuo kaunis nuori tyttö, minua kotimatkalla.

Tiellä rupesi hän minua varoittamalla varoittamaan mielimästä Wellin

Tahvolle, joka viime suvella oli useasti käynyt heidän luonansa ja

luvannut ottaa Elinan vaimoksensa; häntä oli Elina lujasti uskonutkin,

ja nyt hän on onneton ihminen."

Hämmästyksestä vaaleina seisoivat Antti ja Tommi Leenan edessä, eivätkä

saaneet sanaakaan suustansa; vihdoin kiljaisi Antti: "Se on valetta, se

on tyhjää herjaamista.'

"Se ei ole ensinkään valhetta eikä herjaamista, lähtekää Kalmuun, kyllä

siellä saatte kuulla."

Antti tömisteli vihoissaan jaloillansa laattiata, lupasi lyödä Elinan

kuolijaaksi ja maan tasalle hajoittaa koko Kalmun talon. Mutta Tommi

seisoi vieressä syviin ajatuksiin vaipuneena ja äiti huokasi syvästi.

Viimein lausui Tommi juhlallisesti: "Jos tässä jutussa on perää, niin

neuvon teitä tänä ehtoona lähtemään Kalmuun tuota kosioasiata

selvilleen suorittamaan. Kalmun Elina on kaunis ja rivakka tyttö, ja

minun kävisi häntä sääliksi, jos hän poikasi kautta tulisi

häväistyksi."

"Jos siinä on perää, pitää kai minun sinne menemän," sanoi Antti

vihoissaan, "mutta Tahvon selän olen vielä ennen häitä kypseksi

keittävä."

"Se on aivan tarpeetonta," sanoi Leena, "mutta pitäkää kiireesti häät,

ja te tulette minua kaiken elinaikanne kiittämään siitä, että niin

lempeän ja taitavan ihmisolennon olen teille taloon saattanut."

Antti samosi pihalle, missä onnellinen Tahvo kylmästä väristen häntä

odotti.

Antti kiroeli ja sadatteli julmasti ja solvasi poikaansa ilkeimmäksi

riiviöksi.

"Istu rekeen," kiljaisi hän viimein, "ja pidä suus kiinni, muuten saat

korvillesi."

Tahvo oli hiljaa kun lammas.

Antti ajoi suoraa tietä Kalmuun, joka oli neljän virstan[14] päässä

metsänvartijan talosta. Tahvo värisi kuin haavanlehti.

Kalmun talossa oli väki vielä ylhäällä, kun kosijat sinne saapuivat.

Elina istui surullisena vuoteessa. Wellin Anttia nähdessään koetti hän

pujahtaa ulos pirtistä, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Minulla on tänä iltana rahtusen puhumista sinulle, älä yhtään pelkää

minua, vaan vastaa suoraan, se saattaa olla sinulle ja minulle

hyödyksi." Hän lykkäsi hämmästyneen tytön kamariin, missä hän

vanhempien läsnä ollessa kyseli asiata, josko Tahvo oli luvannut ottaa

Elinan vaimokseen.

Elina värisi kuin haavanlehti ja sanoi pelokkaasti: "Tahvo vannoi

Jumalan edessä valan ottavansa minut ennen joulua vaimoksensa, ja minä

olin heikko tyttölapsi ja kuuntelin häntä ja nyt olen onneton."

Antti juoksi pihalle, veti Tahvon tukasta pirttiin, antoi hänelle

tiellä muutamia tenhollisia selän pehmittäjiä, vei hänet kamariin ja

sanoi: "Onko tosi, että valalla olet luvannut ottaa tämän neidon

vaimoksesi?"

"On se tosi," änkytti Tahvo.

"Ja sinä olet hänen kunniatansa häväissyt?" kiljui Antti.

"Kyllä kai," vastasi Tahvo.

"Siis on hän vaimosi, ja tulevana pyhänä kuuluutetaan ensimmäinen ja

toinen kerta, seuraavana pyhänä menette vihille."

Elina lankesi Antin kaulaan, ja kyyneleet valuivat poskia myöten. Mutta

Elinan vanhemmat seisoivat hämmästyksissään kuin kiinninaulattuina.

Tytön kyyneleet pehmensivät Antin sydämen, ja hän sanoi: "Noh, jääköön

nyt kaikki unhotuksiin, ihmisiä olemme kaikki, mutta pahasti olette

erehtyneet."

Kihlajaisia juotiin vielä samana iltana ja lahjat annettiin

morsiamelle, joka sydämestään kiitti Jumalata tästä onnellisesta

tapauksesta, ja Tahvo näkyi olevan aivan tyytyväinen.

Kahden viikon perästä vietettiin Wellin talossa aivan pienet häät, ja

jokainen, joka asian tarkemmin tunsi, piti Anttia sangen kunniallisena

ihmisenä, ja etenkin Elina olisi häntä milt'ei käsillään kantanut.

* * * * *

Metsänvartija oli yllä kerrotun tapauksen jälkeen kovin äreä ja

kärsimätön tytärtänsä kohtaan, mutta kun hän oikein asian perille

pääsi, löi hän kätensä yhteen ja sanoi:

"Kiitos olkoon Jumalalle, joka varjeli tyttäreni onnettomuudesta!" ja

äiti ylisteli Leenaa pilviin asti.

Mutta iloisin kaikista oli Leena itse. Hän oli häväistyksestä suojellut

ihmisen, ja se iloitti hänen sydäntänsä. Ja Elina kiitti häntä, vesissä

silmin ja sanoi: "Jospa vähäisenkään tietäisin, ketä sinä armaana

pidät, kyllä minä häntä polvillani rukoilisin heti viemään sinua

kotiinsa."

"Kiitos Taivaan Taatolle," vastasi Leena, "minä en ole kosiomiehen

tarpeessa; tahdon kerran antaa käteni ja sydämeni vapaalle miehelle,

mutta en koskaan pakolla. Hyvä oli että minulle ilmaisit salaisuutesi,

muuten ei olisi minun ollut aivan helppo asia vapautua nykyisestä.

miehestäsi ja auttaa sinua. Jos minä olisin kihlat vastaan ottanut,

olisimme molemmat elinajaksemme onnettomiksi tulleet."

Samaan aikaan, mihin nuori nuorikko ja metsänvartijan tytär näin kirkon

pihalla keskenänsä juttelivat, tapahtui metsänvartijan talossa jotakin,

jota emme voi jättää kertomatta.

Lahvartin Risto pukeutui kirkkovaatteisin, läksi metsänvartijan luo ja

tapasi tämän yksinänsä kotona.

Risto tarjosi äijälle hyvän sikarrin, jutteli hänen kanssansa

ystävällisesti talon hoidostaan ja töistään, vetäisi viimein lakkarista

pullon hyvää viiniä ja pyysi metsänvartijan hyväntahtoisesti juoda

lasillisen hänen onneksensa ja unhottaa kaikki vanhat asiat.

Metsänvartijan mieli heltyi heltymistänsä ja virtana juoksi juttu.

Äkkiä kysäisi metsänvartija:

"Mutta minkä tähden olet oikeastaan tullut tänne? Oletko tarvepuitten

puutteessa? vai mitä?"

"Älkää siitä huoliko, tulin oikeastaan teitä likeisenä naapurina

tervehtimään sekä omaa mieltäni virkistämään. Mutta koska tulitte

tarvepuita maininneeksi ja olette likeisin puutarhuri, niin rohkenen

suoraan sanoa, että olisin omenavesan tarpeessa, jonka olen aikonut

omenatarhaani istuttaa; jos voisitte semmoisen minulle turvata, olisi

hartain toivoni toteutunut."

"Mutta nyt on talvi, eikä ole helppoa sitä maasta nostaa," vastasi

metsänvartija, "kyllä minulla on joukko aivan hyviä puita."

"Juuri talvella niitä paraiten saakin; minä nostan puun kaikkine

juurineen maasta ja vien sen sitte vaikkapa neljällä hevosella kotiin."

"No, menkäämme sitte tarhaan katsomaan."

Miehet menivät nyt omenatarhaan, mutta Ristolle ei ollut yksikään puu

oikein mieliksi.

Metsänvartija siitä pahastui ja mielellään olisi hän suonut nenäkkään

vieraan, jolle hänen oli ollut aikomus osoittaa ystävällisyyttä, mutta

joka ei ymmärtänyt sitä hyödyksensä käyttää, menevän tiehensä, mutta

Risto viimein pyysi saadaksensa itse valita omenapuun ja, maksoi mitä

maksoi, ostaa sen.

"Ota minkä tahdot," sanoi metsänvartija, "yhtä hyviä ne kaikki ovat."

"Lähtekäämme sitte takasin laseja kilistämään nuoren omenapuun

terveydeksi."

Taasen nousivat savupilvet laelle ja lasit kilisivät; samassa astuivat

Leena ja hänen äitinsä, jotka juuri olivat palanneet kirkosta, tupaan.

Molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan. Mutta Risto hypähti seisaalle,

tarttui Leenan käteen, vei hänet isän eteen ja sanoi; "Rakas ja

kunnioitettu naapurini, tämä on se omenapuun, jota teidän tarhastanne

halusin, istuttaakseni sen omaan tarhaani; antakaa siunauksenne siihen,

ja minä vien sen juurineen päivineen, vaikka keskitalvellakin,

tarhaani."

"Mitä, mitä, -- mitä hullutusta tämä on, ja sinä Leena seisot aivan

tyynenä hänen vieressään; ulos huoneestani!" kiljui metsänvartija.

Leena heittäysi isänsä kaulaan, suuteli häntä ja rukoeli: "Isä, anna

minut vapaalle miehelle, äläkä kiellä, tee ainokainen tyttäresi

onnelliseksi."

Kuni käärmeen pistämänä, lykkäsi Tommi tyttären luotansa pois, hypähti

pystyyn, rupesi lattiata astumaan ja kiljaisi viimein: "Nyt on hullu

aika käsissä, tytöt juoksevat miehiä hankkimassa ja kosivat itse,

isästä ja äidistä ei nyt kenkään enää huoli, varmaankin olette jo

kihlajaiset ja häät viettäneet, ja nyt tulette jälestäpäin minua

kiusaamaan ja näyttämään että olette minulta voiton saaneet. Minä olen

sinun isäsi ja minun vallassani on naittaa sinut kelle itse tahdon;

mutta tuon sulhasen kanssa pois silmistäni!"

"Älä nyt tuolla tavalla toru," sanoi Leenan äiti, "luulen sinun tekevän

viisaammin antaessasi tyttäresi Lahvartin Ristolle vaimoksi, hän tulee

silloin perintötalon emännäksi, ja he rakastavat toisiansa."

"Aha, vai niin, sinäkin olet yksissä neuvoin tyttäresi kanssa;

kaunista, kaunista! noh, tehkää sitte miten mielenne tekee, mutta

tyttäreni annan kelle tahdon," pomisi Tommi.

"Niin, teiltä minä pyydänkin Leenan vaimokseni; rakas metsänvartija,

minun asemani on nyt semmoinen, että voin kunnollisesti tytärtänne

elättää; ja teitä lupaan pitää kaikessa kunniassa kuin omia

vanhempiani."

Metsänvartija katseli tytärtänsä, joka seisoi Riston vieressä ja sanoi:

"Ja sinä, tyttäreni, tahdot kaikesta sydämestäsi Ristolle vaimoksi

mennä."

"Tahdon, armas isä, tämän vapaan Virolaisen vaimoksi, tahikka ei

kenenkään."

"Jumal' auttakoon, sinä olet sekapäinen," ähkyi metsänvartija.

"Jumala varjelkoon meitä kaikkia semmoisesta onnettomuudesta," vastasi

Leena, "kelle sinä sitte tahtoisit antaa minut vaimoksi, armas isä?"

"Kelle, kelle! oh -- oh -- mutta ei Lahvartin Ristolle," huokasi

metsänvartija.

"Mikä hänessä sitten on vikana?" kysyi tytär.

"Mikä vikana? mikä -- mikä!"

"Älä nyt, armas isä, suutu, anna suostumuksesi tähän, niin olemme

onnellisia ihmisiä," sanoi Leena itkien.

Nyt äitikin rupesi isää halailemaan ja rukoili: "Älä nyt kieltäydy

siunaustasi antamasta; mekin olimme kerran nuoria ja jos minun isäni

olisi kieltäynyt antamasta minua sinulle, niin olisit Jumala tiesi

kenen kanssa joutunut yhteen."

"Noh, olkoon siis voitto tänään teidän," nurisi Tommi.

Kaikki rupesivat nyt äijää halailemaan ja syleilemään.

"Älkää nyt, Jumalan tähden, minua kuolijaaksi rakastako. Mutta niin

äkillistä kihlausta en olisi minä unessakaan voinut ajatella, ja sinä,

tytär, olet nyt onnellinen?"

"Olen, isä, Lahvartin Ristoa olen kaikissa kohden esikuvana pitänyt,

häntä olen joka päivä ajatellut, hän on ollut minun loistava

kointähteni, nyt olen todellakin onnellinen."

"Ja sinä, Risto, myöskin?"

"Sitä ei tarvitse kysyä; sanalla sanottu; minä en olisi tänään

perintötalon isäntänä, jollei tyttärenne olisi minua siksi tehnyt."

"Et suinkaan, Leena, ole Ristolle salaa rahaa lainannut," kysyi Tommi

säikähtyen.

"Ei rahaa," vastasi Risto, "mutta jotakin rahaa kalliimpaa, se on,

halua ja mielenvoimaa hankkia itselleni omaa tupaa ja oma lupaa, se on

ollut minun onneni tie tähän saakka." Hän veti Leenan puoleensa, painoi

häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä.

"Olkoon sitte siunaukseni teille suotu; mutta vatsani on tyhjä; naiset,

tuokaa leipää pöydälle ja mitä muuta voitte matkaan saada."

"Mutta sano, Risto, kuinka rohkenit huoneeseni tuommoista tarkoittaen

tunkeutua?"

"Rakkaus avaa kaikki ovet, rakkaus antoi minulle rohkeutta tunkeutumaan

tästä ovesta sisään, ja vaikka se olisi ollut rautakangillakin

suljettuna, varmaankin olisin keinon keksinyt murtautua sisään."

"Mutta sanopas minulle, mistä ne rahat otit, joilla talon ostit."

"Ne antoi minulle peltoni ja vähäksi osaksi myös kaupankäynti, väärällä

en ole yhtäkään kopeikkaa saanut; ompa rahaa yltäkyllin ympärillämme,

meidän käy sitä itsellemme korjaaminen taikka luotamme lykkääminen,

jokainen ymmärryksensä ja huolenpitonsa mukaan."

"Talosi on siis velasta vallan vapaa?"

"Sitä kyllä ei, mutta velka, jossa se on, on aivan mitätön ja maksetaan

kyllä pian Jumalan avulla."

"Ja siihen tarpeellisen rahamäärän toivot kai saavasi Leenan kautta."

"Sitä minä en yhtään ole ajatellut; enkä tiedäkään, onko teillä varoja;

rahoja minä en ole havitellut, vaan on ymmärtäväinen ja hyvä nainen

ollut ainoana silmänmääränäni. Minä puolestani, ja tyttärennekin,

luulen, tyydymme parhain siihen, ett'ette anna ropoakaan myötäjäisiksi.

Rahat eivät ole meitä yhteen liittänyt, vaan rakkaus."

"Noh rakastakaa sitte toisianne ja eläkää rikkaiksi, minulta ei

tyttäreni saa ponsineulaakaan," sanoi Tommi nauraen.

"Sitä parempi," sanoi Risto vuorostaan nauraen, "mitä ihminen itse

työllään saa, sitä hän ennen kaikkia rakkaana pitää; pyytäisin vieläkin

saadakseni maksaa hääkustannuksetkin. Olen ajatellut niin: minä ensiksi

tulen tänne, menen sitte armaan Leenani kanssa kirkkoon vihille, ja

sitten menemme kaikki minun talooni, missä häät peri-virolaisella

tavalla vietetään. Kaikista minä pidän huolta."

"Amen, niin tapahtukoon; minulta et saa muuta kuin vaimon."

"Muuta en ole pyytänytkään, ja nyt kilistämme vielä kerran lasiamme

onneksemme."

"Leena ja akka, tulkaa tänne!" huusi Tommi, ja nuorten terveydeksi

kilistettiin nyt neljää lasia.

"Mutta koska häät vietetään?" kysyi Tommi.

"Ensimmäisenä helluntaipäivänä," vastasi Leena.

"Niin ensimmäisenä helluntaipäivänä," kertoi Risto.

"Pitkä kihlauksenaika," vastasi Tommi, "mutta olkoon minun puolestani,

silloin on metsä nuorissa lehdissä ja nurmi tuoreessa ruohossa

ihmislasten ilostella ja kisata."

Nyt syötiin ja juotiin, nuoret kuiskuttelivat omia asioitansa, ja

illalla läksi onnellinen sulho kotiin, ja Tommi löi kätensä yhteen,

ihmetellen sitä, kuin naiset tänään olivat häneltä voiton saaneet.

Seuraavana päivänä toimitettiin askareita taasen tavan mukaan, mutta

päivän työn loputtua nähtiin Leenan vielä uutterasti ompelevan ja

kutovan. Tommi ei enää puhunut sanaakaan häistä, asia oli hänestä kuin

unennäkö. Mutta Risto oli väsymätön huonekalujen valmistamisessa, ja

oikea puuseppä oli hänellä siinä kohden apuna. Mutta pyhänä kiirehti

hän metsänvartijan taloon ja vietti siellä suloista keskustelua

pitämällä hauskaa aikaa, ja silloin lisäsi aina metsänvartija pakinaan

jonkun sanan häistä.