IV.

Lahvartin Risto oli nyt rahalla lunastanut itsensä, tahtonsa ja majansa

orjuudesta ja vallanalaisuudesta vapaaksi; nyt vasta saattoi hän ilolla

ruveta työhön; mitä hän nyt teki, teki hän itselleen. Talon vuokra ei

nyt enää noussut talon vaurastumisen mukaan, nyt kävi kyllä tarttuminen

kirveesen, höylään ja savilapioiseen sekä majan muuttamiseen

todelliseksi ihmisasunnoksi. "Noh, eivätkö siis meidän talomme ole

ihmisten asuttavia?" kysynevät meidän vuokramiehemme. Siihen vastaan

suoraan: "olen Tarton, Veron, Tallinnan ja Pernon kaupunkien seuduilla

paljon matkustanut, ja useissa vuokrataloissa viettänyt yötä ja saanut

tarpeeni ruokaa; oikeata ihmisasuntoa en ole vielä siellä nähnyt, mutta

sitä vastoin kyllä monesti Viliannin seuduilla perintötalojen

isännillä. Tarkemmin kuulustellessani syytä tähän olen aina saanut

saman vastauksen: Kelle me tekisimme? kelle rakentaisimme? Lyhykäinen

vuokra-aika sitoo käsiämme." Ja tämä on toden totta, ja te olette aivan

oikeassa. Kansamme asunnot ovat enimmästä vielä orjan hökkeleitä ja

jäävät siksi, kunnes koko maa rahalla on lunastettu. Armollinen keisari

on meidät itse kyllä orjuudesta ja kahleista päästänyt, mutta maa on

jäänyt kahleisin ja saadaan ainoastaan rahalla lunastetuksi.

Mitä enemmän Viron kansa ostaa talon- ja kartanonmaata perinnöksi, sitä

suuremmaksi kasvaa sen valta maan suhteen, ja mitä enemmän se poikiansa

ja tytärtänsä korkeimmissa kouluissa kouluttaa, sitä enemmän

raukenevat tyhmyyden kahleet. Sentähden eteenpäin, eteenpäin tukevin

askelein maan perinnöksi ostamisessa ja lasten kouluttamisessa.

Lahvartin Risto oli viiden kolmatta vuoden vanha. Hän oli tukeva ja

vahva mies, ja terveys loisti hänen kasvoistaan. Hänen oli onnistunut

lyhyen ajan kuluessa ostaa talonsa perinnöksi ja nyt saattoi hän ruveta

työhön.

Huoneen päätyseinän eteläpuolelle teki hän parhaan omenatarhansa,

syksyllä istutti hän siihen vielä kaksikymmentä omenapuuta lisää sekä

joukon marjapensaita ja teki aidan ympäri, pihan jakoi hän niin,

etteivät elukat enää päässeet huoneen edustalle sekä istutti tämän

ympäri muutamia vahtera- ja jalavapuita. Itse tuvan suhteen hän ei

voinut mitään parannuksia tehdä, mutta kamaria tuvan takana rupesi hän

korjailemaan. Hän veisti seiniä sisäpuolelta sileiksi, löi niihin

pieniä puunappuloita, kalkitsi ne sitten aivan sileiksi ja viimeiseksi

valkaisi ne. Kamariin hän vieläkin teki lautapermannon[10] ja silitti

sen niin tasaiseksi, että sitä kerta kuukaudessa sopi märällä rievulla

pestä, Riston suurin vihollinen oli savu. Huoneuksessa ei ollut

savutorvea, savu siis tunkeusi joka paikkaan ja oli silmille ja

keuhkoille vahingoksi. Myös sitäkin vastaan keksi hän keinon. Hän repi

vanhan muurin maahan, osti kartanon herralta tiiliä ja rakensi sijaan

pienemmän, mutta kymmenen kertaa enemmän lämpöä antavan tulisijan. Sen

viereen jätti hän vähäsen välipaikan, johon hän muurasi kaksi pataa

sisään, ja mistä torvia, jotka vähällä puunkululla täydellisesti

lämmittivät kamarin, johdettiin. Kaikki savu meni nyt savutorven kautta

tuvasta ulos. Kyllä hänen äitinsä usein pyysi häntä olemaan noin paljon

uudistuksia tekemättä, mutta Risto vastasi: "Äitiseni, nyt on meillä

oma tupa, nyt saatamme parempaa elämää aloittaa." Martinpäivänä oli työ

valmis, ja vanha äiti löi nyt joka päivä käsiänsä yhteen, huudahtaen:

"Mutta kuinka kaunista ja kelvollista! Jos isä nyt nousisi haudasta,

niin hän ei enää tuntisi majaansa. Hän kylmettyi paksussa turkissaan,

ja nyt saatamme täällä oleskella vaikka paitasillakin, ja kuitenkin

tuntuu melkein liian lämpimältä; mutta varmaankin tuot nyt nuorikon

taloon. Minä olen vanha, enkä jaksa enää talon askareita hoitaa; mutta

tuo, rakas poikani, semmoinen ihminen, jonka kanssa voin sovussa elää,

niin saamme onnellista elämää viettää."

"Saapi nähdä mitä talvi mukanansa tuo," sanoi Risto, "mutta työtä on

minulla kyllälleen ollut, ja ompa vieläkin paljon tekemistä, sillä

meillä ei ole vielä laadullista pöytää eikä istuinta, ei vuodesijaa

eikä patjaa; näitä kaluja puuttuu vielä, ja koska kerran olen saanut

kamarin lämmönpitäväksi ja isoilla akkunoilla varustetuksi, niin tahdon

myöskin pitää huolta huonekaluista. Hyväksi onneksi on isäni opettanut

minua puutyötä tekemään; se oppi on nyt oleva meille hyödyksi."

"Tee poikani miten parhaaksi luulet, mutta ajattele myöskin sitä, että

meillä vielä on paljon velkoja; tuhannen ruplaa ei ole naljan asia."

"Sen minä tiedän, rakas äitini, mutta jos Jumala siunausta antaa, niin

velat kyllä aikanansa maksetaan. Sinä tiedät, äitiseni, että neljä

vuotta sitte vähällä aloitin, ja nyt maksoin muutama viikko sitte 1000

ruplaa, 300 ruplaa jäi vielä meille takavaraksi. Jumalan siunaus on

yritystäni seurannut, kaikkien enimmän on se minulle ollut avuksi, että

kouluopettajamme on minut ymmärtäväiseksi ihmiseksi kasvattanut. Niin

totta, äitini, kuin nimeni on Risto, tahdon sen hänelle vielä teossa

palkita, ja jos minua joskus kutsutaan semmoiseen kunnan virkaan, että

minun sanani jotakin vaikuttavat, mitä maksuihin tulee, niin olen hänen

palkastansa huolta pitävä. Yksi ihminen voi paljon tehdä, jos hän vaan

tahtoo."

"Äläpä nyt, poika, ylpeäksi rupea, äläkä liian paljon viisauteesi

luota; muutoin saatat itsellesi vihollisia, jotka sinulle enemmän pahaa

kuin hyvää suovat ja tekevät."

"Ylpeys tulee tyhmyydestä, mutta viisauteen on aina luottaminen,

muutoin veisi tyhmyys voiton viisaudelta, ja mitä vihamiehiin tulee,

niin ei jokainen vihamies ole meille vahingoksi, vaan usein

hyödyksikin. Vihamiesten kanssa on usein parempi elää kuin luihujen

ystävien kanssa."

"Ole varoillasi, poikani, muuta en toivo."

"Tietysti, rakas äitini! varovaisuus on tärkeä asia elämässä ja tarkka

huolenpito samaten; niiden avulla olen tähän saakka tullut toimeen,

mutta saadaan nähdä, mitä tulevaisuus mukanansa tuo. Sanoit, että minun

pitää ottaman emäntä itselleni. Ennenkuin vaimon otan, pitää asiata

tarkoin harkita, sillä usein käypi niin, että miehen täytyy vaimon

pillin mukaan hyppiä."

"Se on tosi, mutta jos hyvän vaimon otat, ei ole siinä kohden mitään

pelkäämistä."

"Aivan niin, rakas äiti, mutta hyviä emäntiä ei ole kosolta; ihan

sivistymätöntä vaimoa en millään lailla tahdo ottaa, ja puoleksi

sivistyneitten seassa on paljon akanoita; perin sivistynyttä en saa,

eikä talokaan kannattaisi semmoista elättää. Sinä näet, äiti, että

siinä kohden olen pahassa pulassa. Yhtä olen paljon ajatellut, mutta

hänen vanhempansa panevat varmaankin vastaan. Täytyy kuitenkin onneansa

koettaa."

"Ketä sinä ajattelet, poika, tahdotko sen minullekin sanoa?"

"Sinulta, äiti, ei ole minulla mitään salattavana. Metsänvartijan

Leenaa olen ajatellut."

"Metsänvartijan Leenaa! Poika, se tyttö on kullan arvoinen, mutta hänen

isänsä oli miesvainajani verivihollinen ja pieksetti häntä kaksi kertaa

aivan syyttömästi. Leena on uuttera työntekijä ja sivistyksessä sinun

vertaisesi, mutta pelkään minäkin että vanhemmat tulevat sitä tuumaa

kaikin voimin vastustamaan, ja missä vanhempien siunaus puuttuu, siinä

ei ole onnellista avio-elämää. Metsänvartijan Leenaa vastaan ei ole

minulla mitään sanomista, sopiihan sinun onneasi koettaa -- mutta

kuinka Wellin Tahvon käy? Kuulin mennä sunnuntaina kirkossa sanottavan,

että Leena jo on Tahvon morsian."

"Se ei voi olla totta," sanoi Risto hypähtäen pystyyn, "Tahvoa ja

Leenaa erottaa tukeva väliseinä toisistaan, ja sitä ei käy niinkään

pian maahan repiminen, ja se on: Tahvon viinahalu ja kortinlyöminen

sekä hänen tyhmyytensä."

"Saattaa olla, mutta vanhalla Wellillä on hiukan rahaa, ja sitä

metsänvartija ennen kaikkea rakastaa."

Äiti ja poika erosivat toisistaan, mutta Risto oli kerrassaan syttynyt

ilmituleen.

Leena Tahvon morsian? Tämä sana ajoi unen hänen silmistään ja sitoi

hänen kätensä työn ääressä. "Kuinka voisin Leenan tavata? Missä voisin

hänen kanssansa asiasta puhua? Millä taivutan vanhempien sydämet minun

puoleeni?" Näitä kysymyksiä mietti ja aprikoitsi hän mielessään.

"Kirjoitanko Leenalle? Koetanko kirkkotiellä onneani? Paha kyllä, etten

mennä suvena sitä tehnyt, kun kaksi kertaa olin Leenan seurassa; mutta

onneani pitää minun koettaa, muutoin lentää lintu pesästä, ja minä jään

sitä katsoa ällistelemään."

Ihminen ajattelee ja toivoo, mutta Jumala yksin määrää hänen teitänsä.

Lauantaina aamupäivällä tuli metsänvartijan Leena itse Lahvarttiin ja

ihan yksin. Lapsena oli hän usein siellä käynyt, mutta nyt hän ei

kymmeneen vuoteen taloa ollut nähnyt. Hän oli nyt kaiteen hankinnassa.

Hän oli käynyt useissa paikoin kaidetta kysymässä, mutta kun hänen ei

onnistunut saada, päätti hän viimein omin lupinsa mennä Lahvartin

emännältä pyytämään. Vanha emäntä otti hänet sangen ystävällisesti

vastaan, pakisi hänen kanssansa kaikenlaista talon askareista, näytti

hänelle talon oloinensa, eloinensa, sekä kiitteli kaikin puolin

poikaansa. Risto oli itse metsässä, mutta äiti ymmärsi pakinallaan

pidättää Leenaa, kunnes hän tuli kotiin. Arasti ja väristen tervehti

Risto Leenaa, joka heti huomasi, mistä tuuli kävi. Risto näytti nyt

Leenalle kaikki uudistustyöt ja kysyi, olivatko ne hänen mieleensä.

"Sinä elät, koulutoveri, puoleksi kuin kartanon huoneuksessa, en

eläessäni olisi voinut ajatella, että sinun olisi onnistunut sisustaa

tätä kamaria näin somaksi."

"Mutta annapas, kun saan istuimeni, pöytäni, vuodesijani ja

laatikostoni valmiiksi, silloin kelpaisi sinun majaani nähdä," sanoi

Risto.

"Kuinka minä enään saisin sen nähdä? käyn nyt ehkä ensimmäisen ja

viimeisen kerran tässä huoneessa."

Äiti pujahti tupaan. Risto ja Leena olivat kahden kesken.

"Nyt, taikka ei milloinkaan," ajatteli Risto, tarttui Leenan käteen ja

sanoi: "Kallis Leena," -- hänen äänensä värisi ja samaten hänen kätensä

-- "koko tämän taloni ja kaikki, mitä minulla tässä maailmassa on,

tahtoisin ainoastaan sinun kanssasi jakaa; minä olen lapsuudesta asti

kantanut kuvaasi sydämessäni, mitä sinä siitä arvaat?"

Leena seisoi vakaana, mutta hänen äänensä värisi, kun hän vastasi:

"Risto, ajattele mitä sanot. Sinä talonisäntä, ja minä vain

metsänvartijan tytär."

Risto likisti Leenan rintaansa, painoi makuisan muiskun hänen

huulillensa, mitä Leena vähäsen vastaan ponnistelemalla sallikin, ja

lausui: "Leena, sano tänään Jumalan edessä, tahdotko vaimokseni tulla

ja minun kanssani jakaa kaikki, mitä elämä saattaa mukanansa tuoda,

anna vastaus."

"Tahdon, Risto," sanoi Leena juhlallisesti, "olen aina pitänyt sinua

rakkaana, mutta minun isäni ja sinun äitisi ovat sitä kuolemaan asti

vastustavat."

"Minun äitini ei, ole siitä varma, Leena!"

Äiti astui nyt kamariin, Risto työnsi Leenan, joka seisoi punaisena

kuin äyriäinen, äitinsä puoleen ja sanoi: "Äiti, tässä on tuleva

aviopuoleni, nykyinen morsiameni, jonka tähden minä yöt ja päivät olen

työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt. Jumalan silmien edessä on hän nyt

luvannut olla morsiameni, hän pelkää vain sinun sitä vastustavasi."

Vanha äiti otti Leenan syliinsä, antoi hänelle suuta ja sanoi: "Terve

tulemasta, tyttäreni; Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Leena

painui vanhan äidin rintaan ja itki kuin lapsi. Ei eläessään olisi hän

voinut uneksiakaan tänään tulevansa morsiameksi ja vieläkin vapaan

miehen morsiameksi. Hänen sydämensä oli riemua täynnään ja ilosta

pakahtumaisillaan, niinkuin Ristonkin. Kauniilla, valkealla vaatteella

katetulle pöydälle oli pian puhtaat ruoka-astiat asetettu ja kaikki

kolme istuutuivat pöydän ääreen, ja varmaankin lauloivat Jumalan

enkelit: Ja rauha maassa!

"Helluntain aikana vietämme häät, jos Jumala suopi. Siksi tahdon panna

taloni ja majani täydelliseen kuntoon ja astukoon sitte vaimoni talon

kunniaksi siihen sisään."

"Ja minä tahdon tehdä mitä suinkin voin kaunistaakseni sitä vielä

enemmän," sanoi Leena, "mutta vaikein asia on suostuttaa isääni tähän;

hän tahtoo naittaa minut Wellin Tahvolle, ketä minä en silmissäni

kärsi, mutta koettakaamme onneamme. -- Tuleva talvi on tuova minulle

paljon kärsimistä ja taistelemista, mutta ole pelkäämättä, Risto; sinun

kanssa onnellinen Lahvartissa, taikka ilman sinua kalmistossa, -- se on

mielessäni varma asia."

Nuoret rakastavaiset lupasivat toisillensa pitää asiata salassa häihin

saakka, ja riemumielin sanoi Leena jäähyväiset. Matkalla hän yhä

ajatteli: "minä olen tänään kosimassa käynyt ja morsiameksi tullut, ken

semmoista ennen on kuullut; mutta mitenkä isäni suostutan?"

Leenan saapuessa kotiin tuli isä häntä vastaan ja sanoi: "Missä tänään

toki kyliä juoksentelet? Aioin jo tulla sinua etsimään. Mistä kaiteen

sait?"

"Lahvartista," vastasi Leena.

"Oletko hullu, tyttö," kiljaisi isä, "kävitkö Lahvartissa?"

"Kävin kyllä, onko se sitten niin kummallinen asia?" kysyi tytär.

"Lahvartin vanha emäntä on kaikkein ystävällisin ihminen ja ensimmäinen

kankuri näillä seuduilla."

"Sinä kävit Lahvartissa ja olit koko tämän ajan siellä?"

"En suinkaan, isäni, minä kävin useissa paikoin kysymässä, mutta kun en

saanut, ei ollut viimein muuta neuvoa, täytyi Lahvarttiin mennä

onneansa koettamaan."

"Ja sinä sait Lahvartista kaiteen?"

"Aivan niin, Lahvartista sain; he ovat nyt onnellisempia ihmisiä kuin

me, heidän kamarinsa on sata kertaa lämpöisempi ja puhtaampi kuin

meidän, ja kuinka kauniin takan ja keittopesän Risto on tehnyt, ja

kuinka ymmärtäväisesti hän on istuttanut omenapuut hedelmätarhaansa;

sen sanon: oppinut mies tekee oppineen työtä, mutta oppimaton jää

vanhan sonta-aukkonsa viereen istumaan. Söin myöskin päivällistä

Lahvartissa ja niin kauniisti ja puhtaasti katetulta pöydältä?"

"Ja Risto söi sinun kanssasi yhdessä?"

"Niin tietysti, olihan hän koulukumppanini pitäjänkoulussa, ja jo

silloin söimme yhdessä samasta astiasta ja joimme vettä samasta

sangosta; eihän siis mitään ihmettelemistä, jos nyt kymmenen vuoden

kuluttua taaskin kerran koetamme samaa; sen sanon: Risto on

ymmärtäväinen mies."

"Hitto vieköön teidät ja teidän pitäjänkoulunne; aina viskaat sinä sen

vasten silmiäni; paljon mieluisemmin olisin sinulle kymmenen kaidetta

ostanut, kuin olisin suonut sinun tänään menemäsi Lahvarttiin sitä

hakemaan; soisin, että huomenna sen palauttaisit."

"Eikö se ole aivan tarpeetonta, rakas isä? Kun kangas päästetään

puista, vien sen kyllä takaisin ja kiitän lainasta. Lahvartin eukko

antoi sen aivan mielellään; muistatko kuinka hyviä sikareja Risto toi

sinulle? he eivät näy pitävän mitään vihaa meitä vastaan."

"Ja sinä kävit Lahvartissa? Sitä en olisi minä sinä ilmoisna ikänä

tahtonut, älköötkä sinun jalkasi koskaan enää sinne menkö!"

"Älä nyt, rakas isä, suutu; jos olisin tiennyt tuon käynnin olevan noin

sinun mieltäsi vastaan, en olisi sinne mennyt."

"Se on oikein sanottu. Mene nyt saunaan, äitisi on jo siellä sinua

odottamassa -- mutta älä enää juokse Lahvarttiin."

Leena meni saunaan. Äidin ensimmäinen kysymys oli, mistä Leena oli

kaiteen saanut.

"Lahvartista," oli tyttären vastaus.

"Sinne ei olisi sinun tarvinnut mennä."

"Mistä sen siis ottaisin? Maanantaina on aikomus kangasta luoda, panna

kaiteesen ja niisiin."

"Se on kyllä tosi, mutta Lahvartin väki vihaa meitä."

"Sitä minä en ensinkään usko. He ottivat minut erittäin ystävällisesti

vastaan, näyttivät minulle talon kaikkine katuineen, kapineineen,

syöttivät minua kunnollisesti, ja suoraan sanon sen: en ole eläessäni

missään niin suloisia hetkiä viettänyt ihmisten seurassa, kuin tänään

Lahvartissa ja he ovat nyt vapaita Virolaisia."

"Tytär, sinä houraelet, mekin olemme yhtä vapaat kuin Lahvartin väki."

"Se ei ole totta! Meillä ei ole kämmenenkään alaa maata, mitä voisimme

omaksemme sanoa; vapaa mies vapaan maan isäntänä on minun mielestäni

suuressa kunniassa pidettävä."

"Siis ehkä tahtoisit vielä Lahvarttiin emännäksi asettua, jospa vaan

Risto tulisi hakemaan."

"Tahtoisin tuhat kertaa mieluisammin kuin Wellin taloon. Wellillä ei

ole mitään muuta kuin lavea suu ja suuret sanat, mutta Lahvartin olo ja

elo pitäisi sinun näkemän! Sen sanon, jos ne näkisit, et

silmänräpäystäkään enää empisi, vaan, jos Risto minut sinulta

vaimoksensa pyytäisi, olisit heti valmis suostumaan."

"Sinä olet aivan hourupäinen. Varmaankin on Lahvartin emäntä sinulle

jotakin noidankeitosta kypsyttänyt, sen avulla kahlehtiakseen sinua

poikaansa."

"Rakas äiti, noidankeitoksia ei osaa kenkään kypsyttää; ne kypsyvät

ainoastaan sydämessä hyväin sanojen kautta; missä sydän sydäntä

vetoraudan voimalla puoleensa vetää, siellä on armastuksella asuntonsa,

vaikka rahoja ja varoja puuttuisi. Rakas äiti, sinä voit minut

onnelliseksi tehdä, jos noidankeitoksen kypsytät, jolla kävisi meidän

talomme Wellin Tahvolta varjeleminen; sitä ihmistä minä en jaksa

silmilläni nähdä."

"Menkäämme tupaan ja heretkäämme lörpöttelemästä. Tahvo ei ole vielä

käynyt kosimassa, ja Lahvartin Ristolle me emme sinua anna, vaikka hän

olisi Tahvoa sata kertaa rikkaampi."

"Jos on aikomuksenne väkisin pakottaa minua naimisiin, niin sanon nyt

heti, että minä tänään viimeistä päivää olen teidän kattonne alla.

Kauppatavarana te ette saa minua pidellä."

"Kenenpä sitten oikein luulet sinulta lupaa kysyvän," sanoi äiti

kiukustuneena, "me olemme sinun vanhempasi, ja meidän käskyämme

noudattaen on sinun meneminen sille miehelle, jonka me sinulle

määräämme. Tuota säveltä lauloin minäkin kerran, mutta nyt kiitän

Jumalata siitä, että olen metsänvartijan emäntä. Meillä on leipää ja

särvintä kylläksi, ompa myöskin joku kopeikka ollut talossa, ja tullee

varmaankin lisää, jos Jumala siunauksensa antaa, ja yksi on myöskin

Wellin talon laita. Mutta Lahvartissa on ammoisista ajoista kurja

köyhyys asuntoansa pitänyt, ja ken tietää millä keinoin Risto on

haalannut kokoon ne rahat, millä hän talon osti; rehellisesti hän ei

näy niitä kokoelleen."

"Älä, armas äitini, syntiä tee tuommoista ajattelemalla. Risto ei ole

rahaansa varastanut."

"En nyt juuri sitä luule, mutta kavaluudella kiskoa itselleen on

myöskin syntiä, ja nyt on jo mailma kovin turmeltunut; itsekukin

havittelee nyt ainoastaan rahaa ja parin kymmenen ruplan edestä myypi

ihminen ruumiinsa ja sielunsa paholaiselle, kun kerran saa rahat

silmiinsä."

Molemmat naiset menivät nyt huoneesen ja rupesivat hiuksiansa sukimaan,

mutta äidin terävä silmä oli jo huomannut, että tyttären sydämessä

tykki jotakin, jota hän ei siellä ennen ollut havainnut.

"Sinä olet levoton, tyttäreni?" kysyi äiti.

"Levoton, niin, levoton olen todellakin sinun sanojesi johdosta. En ole

koskaan kuullut mitään pahaa puhuttavan Ristosta, mutta Tahvosta tietää

jo joka lapsi sata juttua jutella, ja suurin osa niistä ovat

todenperäisiä. Tahvo on sata kertaa viinasta väsyneenä maannut tien

ojassa, pelissä kadottanut monta kymmenistä ruplaa, ja monta yötä

väijynyt kylän tyttöjä. Hän kiroilee ja sadattelee joka sanalta -- ja

semmoiselle tahdotte myydä minut. Rakas äiti, sinä olet minua vaivalla

kasvattanut, sinun sanojasi olen aina kaikissa kohden noudattanut, ja

nyt -- ja nyt -- nyt kaupittelette sinä ja isä minua mullikan tavalla

ja vaaditte ehkä tuopin viinaa kaupanpäälliseksi."

Katrin kasvot kävivät lumivalkeiksi, ja tytär itki katkerasti, mutta

kietoi rakkaudella käsivartensa äidin kaulan ympäri ja sanoi: "Kallis

äiti, sinä voit pelastaa minut ja saattaa isäni toiseen mieleen, sinun

kädessäsi on nyt onneni ja onnettomuuteni, eikä isän. Isälle on aivan

yhden tekevä, ken minua kosii, Tahvoko vai Risto, kunhan vaan hunnun

alle tulen; rakkaudesta hän vähän lukua pitää, ja minä olen jo -- minä

olen -- minä -- minä olen jo --"

"Mitä sinä jo olet?" kysyi äiti vavisten.

"Minä olen -- oh äiti -- älä lykkää minua luotasi -- minä olen --"

"Jumala auttakoon! Kallis Jumala! mikä sinun on?"

"Minä olen teidän tietämättänne jo kihloihin mennyt, minä olen kihlattu

morsian -- sinun kädessäsi, äiti, on nyt minun onneni ja onnettomuuteni

-- olen lapsuudesta saakka rakastanut Lahvartin Ristoa, ja tänään olen

ajattelemattanikaan hänen morsiameksensa kihlautunut; suurimpana

huolenamme on nyt taivuttaa teidät tuumaamme."

"Noh Jumala auttakoon! Tule nyt suuri Jumala avuksi! Sinä olet

sekapäinen."

"Jumala varjelkoon minua ja kaikkia ihmislapsia siitä onnettomuudesta,

mutta mitä minä nyt täällä Jumalan ja sinun edessäsi sanon, on tosi, ja

vielä kerran sanon: Äiti, sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni;

tänään on Lahvartin Risto kodissansa julkisen Jumalan ja hänen äitinsä

edessä kosinut minua vaimoksensa ja auttajaksensa elämässä, ja

Kaikkivaltiaan kasvon alla olen tänään luvannut mennä hänelle vaimoksi

taikka -- kalmistoon lepäämään. Tämä lupaus ei ole tämän päivän

tunteiden synnyttämä, se on jo monen vuoden kuluessa itänyt ja

sydämeeni juurtunut; Jumalalta olen Ristoa miehekseni pyytänyt, ja

tänään on odottamaton sattumus saattanut hänet tunteensa ilmaisemaan ja

minua vaimokseen pyytämään, sillä hänessäkään eivät nämä tunteet ole

tänpäivän synnyttämiä, vaan ovat hänessä jo kauan kyteneet, muuten hän

ei olisi antanut minulle tuota kaunista arkkusta, jonka hän omalla

kädellään on tehnyt: sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni, armas

äiti, ole minulle avullinen saattamaan Ristoa isän suosioon ja anna

siis isälle tieto tänpäivän tapahtumasta."

"Armas tytär, sinä hourailet, mene maata, huomenna on sinulla

varmaankin toinen juttu kerrottavana."

"Unta ei silmissäni ole, ja tänpäivän tapahtumuksesta ei minulla

koskaan ole oleva muuta juttua kerrottavana. äiti, tee tyttäresi

onnelliseksi."

Äiti astui ulos kamarista. Itsekseen ajatteli hän: "Nytpä ovat asiat

tykkänään hukassa; me olemme Tahvolle tyttäremme luvanneet, ja tytär on

mennyt Riston kihloihin; tee nyt mitä tahdot! Onnetonta, kovin

onnetonta oli, että tänään lähetin hänet kaidetta hakemaan, mutta

varmaankin ovat hän ja Risto jo koulussa valinneet toinen toisensa, ja

vaikea on tämän tämmöisiä rakkauden siteitä katkaista. Mutta vahinko

olisi, jos armaasta tyttärestäni tulisi Lahvartin isännän vaimo."