"Sen on Tahvo lähettänyt," sanoi Antti.
"Sano hänelle paljon terveisiä, ompa tämä todellakin sangen kaunis
teos."
Antti hoiperteli kotiinpäin ja Tommi katsoi hänen jälkeensä; yhtäkkiä
huomasi hän Lahvartin Riston tulevan taloonpäin. Häntä hän ei ollut
kolmeen vuoteen nähnyt, ja nyt tuli hän suoraan hänen taloonsa.
Risto astui vakavin askelein metsänvartijan luo, tervehti häntä
nöyrästi, rupesi juttelemaan yhtä ja toista, otti sikaritukun taskusta
ja tarjosi Tommille. Tämä otti sikarin, sytytti sen ja sanoi:
"Mutta mitä oivallista lajia!"
"Kävin hiljan kaupungissa kauppakirjalleni kiinnitystä hankkimassa sekä
rahaa maksamassa, ja ostin silloin pari tukkua."
"Mille kauppakirjalle?"
"Talon kauppakirjalle; varmaankin olette kuulleet että olen Lahvartin
talon ostanut."
"No Jumal' auttakoon, en yhtään; mutta mistä niin paljon rahaa sait?"
"Olen koonnut ja kerännyt, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa, kunnes niin
pitkälle pääsin. Täydessä kunnossa ei maja vielä ole, mutta muutamien
vuosien kuluessa se ehkä on. Kartanon herra käski minun tulla Teidän
luoksenne pyytämään Teitä tulevana perjantaina tulemaan talooni, mihin
myöskin herra ja metsäherra silloin saapuvat, koska metsälohko vielä on
annettava minulle lisäksi. Tehkää siis hyvin ja tulkaa vähäksi ajaksi
vieraakseni. Te olette minun naapurimieheni, ja minä toivon voivamme
elää hyvässä sovussa. Ensimmäiseksi ystävyyden osoitteeksi annan Teille
tämän sikarilaatikon".
Tommi oli maajas sikareille kuin vuohi suolalle. "Kiitoksia,
kiitoksia," lausui hän ja kiirehti tupaan. "Leena, Leena! Lahvartin
Risto on ostanut talon perinnöksi! Hän on par'aikaa pihalla ja antoi
minulle laatikon sikareja. Hei vaan! nyt saan taas hyviä kautsuja
vetää!"
Leena kiiti tuvasta pihalle, ujosti astui hän edemmäksi, mutta Risto,
joka jo oli havainnut hänet, meni häntä vastaan ja tervehti häntä
lämmöllä.
Leena sanoi: "Armas koulutoveri, kuten isä sanoo, olet sinä nyt
omavastainen talonisäntä, Jumala antakoon sinulle onnea elääksesi
viisaasti omassa tuvassasi omalla luvallasi. Sydämestäni kiitän
arkkusesta."
Kyynelherneet vierivät hänen poskillensa ja täynnänsä ääretöntä riemua
oli hänen sydämensä, kun hän nyt piti vapaan miehen käden kädessänsä.
Yksi ainoa sana Riston suusta olisi ollut kylläksi saattaakseen Leenan
lankeemaan hänen kaulaansa, mutta Risto ei vielä tahtonut sanallisesti
tunteitansa ilmoittaa, hän ainoastaan puristi neidon kättä ja lausui:
"Pidä hyvänäsi, kyllä pian taas näemme toinen toisemme." Leena juoksi
aittaan, mutta katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa. Aitassa
rukoili hän hartaasti vesissä silmin Jumalata antamaan hänelle Riston,
eikä ketäkään muuta mieheksi.
Tommi tuli jälleen ulos ja rupesi juttelemaan ystävällisesti Riston
kanssa. Viina oli kaikki vainon tunteet hävittänyt ja sikarinsauhu oli
entisten eripuraisuuksien muistot tuuleen haihduttanut. Risto jätti
hyvästi ja samosi kotiinpäin.
Illalla istui metsänvartija Tommi takan ääressä hyvää sikaria
polttamassa. "Oh, kuinka hyvä ja makuisa sauhu, aivan kuin vesileipä.
Noh, tietääpi Risto, missä hän rautaa takoo. Minä tahdon jakaa hänelle
kauniin metsänlohkon, sikarilaatikko on kartanonherran kukkarosta
lähtevä; mutta mistä on hän näin lyhyen ajan kuluessa rahan saanut?
Minä en ole kuullut puhuttavan hänestä mitään pahaa -- puhumatta tuosta
pienestä kiusasta, jonka hän minulle teki. Olisi ehkä ollut parempi,
etten olisi kaivannut hänen päällensä, nyt on hän kaikesta orjuudesta
päässyt irti ja on vapaa mies yhtä hyvin kuin minäkin. Tahvo on rikkaan
miehen poika ja tulee tänä talvena vävykseni; jos Antti ja minä panemme
rahamme yhteen, niin ostamme kyllä paljoa isomman talon ja sitte
muhkeat häät! Kun lastemme luona vieraissa käymme, olemme aivan kuin
omassa kodissamme, ja kun Antti ja minä vanhoiksi käymme, kylläpä ne
meille suojaa antavat, ja rahaa on meillä kyllä vielä sen verran, että
saamme yhdessä pullon viinaa kulahuttaa kulkkuhumme. Katri ja Leena,
mitä arvelette siitä, jos tulevana talvena häitä tehtäisiin?"
"Ken häitä tekisi?" kysyi Leena arasti.
"Ken häitä tekisi? ken? Minä metsänvartija Tommi, minä juuri teen
häitä. Sinä, tytär, olet kahdenkymmenen vuotias, on jo aika tullaksesi
hunnun alle," sanoi Tommi vakavasti.
"Jätä turhat puheet toistaiseksi," sanoi Katri, "tänään on pääsi hiukan
raskas, että tiedä mitäs sanot."
"Enkö tiedä mitä sanon? tiedänpä kyllä, tiedän tulevana talvena häitä
pidettäväksi, tiedän minun juuri olevan se, joka häät panen toimeen ja
vielä päälliseksi omaan talooni. Leena, toimita siksi häälahja-arkkusi
täydeksi."
"Isä, jätä naljanteko sikseen, minulla ei ole vielä kosijatakaan, kuka
siis laiskasta metsänvartijan tyttärestä huolisi," sanoi Leena nauraen.
"Mitä hullutuksia, sinäkö laiska olisit, kuka semmoista on rohjennut
nimetä? Kuule siis, sinulla on kosija, hoikka kuin honka, tukeva kuin
tammen tyrni, punainen kuin aurinko, rikas kuin kulta-omena, joka sinua
rakastaa kuin mettä; muutoin hän ei olisi sinulle tänään lahjoittanut
morsiuspuku-arkkusta. Isän kanssa on asia selvillä, kylläpä poikakin
pian tulee asiata suorittamaan. Nyt käsität ehkä jo, kuka sinun tuleva
pääsi on oleva," höperöitsi Tommi.
"Rakas isä, jätä naljanteko sikseen ja pane maata; sinun pääsi on
tänään vähäsen sekainen, sentähden pyörii siinä kaikenlaisia tuulesta
otettuja häätuumia," sanoi Leena rukoilevalla äänellä.
Silloin kolahutti Tommi nyrkkinsä pöytään, niin että tupa tärisi, ja
katseli suurilla silmillä Leenaa.
Vaaleana ja vapisevana seisoi Leena isänsä edessä, jonka sanat
ilmoittivat todentekoa, ja lausui totisella äänellä, vaikka naurusuin:
"Rakas isä, jätä tänä iltana velli velliksi ja puuro puuroksi, minusta
ei tule velli- eikä puuroastia, nuot miehet ymmärtävät käytellä
ainoastaan viina-astiata, mutta eivät metsänvartijan Leenaa." Sitä
sanottuansa juoksi hän kamariin.
"Mikä sinun sentähden on tänä iltana?" sanoi Katri pahoillaan, "nyt
olet tuumamme ilmaissut ja siten kaatanut sangollisen vettä tuleen.
Tahvo näkyy olevan Leenalle aivan vastenmielinen. Eräänä päivänä puhuin
hänen kanssansa vähäsen Tahvosta, mutta Leena sanoi häntä
juoppolalliksi."
"Mitä, mitä, juoppolalliko? Minkälaisen juoppolallin hän siis tahtoo?
häh häh?"
"Rauhoitu nyt ukkoseni ja mene levolle; loruillasi olet jo karkoittanut
ainoan lapsesi unen."
"Lähtekäämme sitte makaamaan, mutta Tahvon vaimoksi on Leena tuleva, ja
minä ja Antti ostamme heille aika talon."
Tommi viskautui vuoteelle; mutta kamarissa itki Leena katkerasti. "Isä
tahtoo naittaa minut juopolle, kortinlyöjälle ja yöjalkalaiselle. Voi,
isä, sinä et tiedä mitä tänään puhuit; Jumala antakoon sen sinulle
anteeksi ja johdattakoon mielesi paremmalle tolalle, -- mutta tuota
tuumaa minä vastustelen kuolemaani asti; Tahvo ei saa tulla likellekään
minua, vaikkapa olisi kymmenenkin kertaa kauniimpi ja rikkaampi. Olen
usein tehnyt pilkkaa hänen tyhmyydestään ja nauranut hänelle, ja isä
luuli kai tuota rakkaudeksi. Pysy minusta erilläsi, Tahvo, ja etsi
itsellesi vaimo mistä itse tahdot; ota se, jota jo monta yötä rakkaasti
olet kysellyt; mutta jää'ös minua näkemättä ja käteeni puuttumatta.
Isä, sinun silmäsi ovat nyt pimeät, mutta ehkä tulee aika, jolloin
suomukset sinun silmistäsi putoovat. Varjele sinä, rakas taivaallinen
isä, minua onnettomuudesta."
Katri meni tyttärensä luo ja tapasi hänet itkemästä. Leena heittäytyi
äitinsä kaulaan ja rukoili: "Rakas äiti, kallis äiti, sinähän olet
minun oma äitini, sinäkin olet kerran ollut nuori ja rakastanut,
varjele minua isältä ja Tahvolta!"
"Älä nyt, tyttäreni, ole mieletön. Isä on tänään vähäsen sekopäinen ja
loruilee semmoista mistä kyllä vielä olisi ollut aikaa puhua; mutta
Tahvo on todellakin sinun vertainen mies, ja meille olisi hyvin
mieliksi, jos teistä aviokunta tulisi."
"Oi, äiti, rakas äiti, älä enää Tahvon nimeä mainitse, hänelle minä en
mene eläessäni, vaikkapa minua rautakahleissa vihittäväksi vietäisiin."
"Ja kuitenkin täytyy sinun mennä, se on isäsi tahto ja minun toivoni,
ja isä ja Antti ostavat teille perintötalon, missä saatte elää kuin
linnut paratiisissa," vastasi äiti tyynesti.
"Vaikka ostaisivat minulle koko taivaan, jään kuitenkin Tahvolle
kylmäksi, taikka saatte ennen häitä viedä minut morsiuspuvussani
kalmistoon. Odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee, ja
antakaa silloin siunauksenne siihen."
"Mikä siis Tahvossa vikana?"
"Tahvo on aika konna ja laiskuri, lentää öillä nahkasiiven tavalla ja
istuu kaikki pyhäpäivät viinapullon ja korttien ääressä," vastasi
Leena. "Äiti, sydämeni on pakahtumaisillaan, ajatellessani Tahvoa,"
sanoi Leena itkien.
"Noh, kelle sitte tahdot mennä?"
"Rakas äiti, odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee
kutsumattakin, ja antakaa silloin minun mennä, älkääkä kieltäkö.
Mieleni mukaisen kanssa olen onnellinen, mutta Tahvonne kanssa olen
aina ja ikuisesti onneton."
"Mutta miksikä olet tänään niin hyvällä mielin Tahvon arkkusen vastaan
ottanut? sillä olet jo antanut hänelle yhden sormen."
"Tahvonko? Ei äitini! Tahvo ei ymmärrä sellaista arkkusta tytöille
antaa; hän ehkä pehtaroitsee tänään kapakan mudassa lyöden unessa
kortteja ja lähtee sitte kyliä kuljeksimaan, mutta arkkusestani hän ei
tiedä, ei niin mitään. Kylläpä arkkusen antaja kerran itsekin tulee
viedäkseen arkkusta saajoinensa pois metsänvartijan luota. Minä en vielä
häntä tunne, mutta hän tulee, usko se, äiti."
"Ihmeellinen tytär, sinä et tahdo tarttua omaan onneesi kiinni; mutta
jos me emme tyydy arkkusen antajaan, ja sinä juokset suoraa tietä
onnettomuuden kitaan, mikä sitte neuvona?"
"Olkaa huoleti siitä; etenkin sinä, äiti, olet vielä hyppelevä ilosta.
Auta minua sentähden tuosta Tahvon tuumasta vapaaksi ja koeta
käännyttää isän ajatukset toisaallepäin," vastasi tytär suudellen äidin
kättä.
"Kuka sitte on tuon arkkusen antanut?"
"En vielä tunne häntä, mutta olen varma siitä, että hän on oleva minun
ja teidänkin mielenne mukaan."
"Parasta on että nyt panet maata," sanoi äiti, "näytät olevan vähän
höperöpäinen. Tunnetun kultakappaleen heität luotasi tavoittaaksesi
tuntematonta multakappaletta -- viimein et saa kultaa etkä multaa
kyljen lämmittäjäksi."
"Mutta varjele minua, rakas äiti, Tahvolta; muuta minä en pyydä
sinulta."
Äiti meni levolle, mutta vielä kauan valvoi Leena tuskissaan, kunnes
uni viimein ummisti hänenkin silmänsä.
Mutta missä oli nyt sulhanen Tahvo?
Kapakassa kumppaniensa kanssa istui hän rommipullon ääressä kortteja
kääntelemässä, eikä ajatellut Leenaa eikä äitiänsä Annaa, vaikka kyllä
molemmat samaan aikaan hänen tähtensä tuskissaan ja huolissaan
valvoivat.
Keskiyöllä nousi hän, viskasi kortit pöydälle, kynsi korvuksiaan ja
sanoi: "Olen tänä iltana kadottanut viisi ruplaa, kyllä toiste ne
takaisin voitan."
Hän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja
oja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä
unta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria
nuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna
rukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana
meni kaikki taas vanhaa menoansa.
Illalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: "Sinun
pitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy
päihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä
huoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja
murheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin.
Naimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli
varoistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan
Leena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen."
"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen
tyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni
vaimokseni," puhua höperteli Tahvo.
"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua
lähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt
kaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen
lahja," sanoi Antti. "Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää
lahjoittaman."
"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi."
"Kyllä minä tahtoanne noudatan!" sanoi Tahvo haukotellen ja meni
kamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: "nyt ne minua väkisin
pakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä
häntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin
pelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt
juoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on
kyllä rikas mies."