Kuuden virstan päässä eteläänpäin Lahvartin talosta oli Wellin talo.
Wellin Antti oli yleisesti tunnettu rikkaaksi mieheksi ja oli
metsänvartija Tommin paras ystävä. Wellin Antilla oli yksi ainoa poika,
joka isän kuoltua oli perivä kaiken hänen omaisuutensa. Tahvo, tämä oli
pojan nimi, oli rehevä ja terveennäköinen mies, mutta aika laiskuri.
Kapakassa hän kyllä ymmärsi nahkaansa panna, mutta hänen kätensä eivät
saaneet pärettäkään tehdyksi.
Tahvo kävi nyt yhdelläkolmatta ja hänen isänsä rupesi hänelle vaimoa
hankkimaan. Jo ammoinkin oli Antti luonut silmänsä Tommin tyttäreen ja
jos jollakin tavalla kehunut häntä pojalleen. Tahvosta ja Leenasta piti
pariskunta tuleman, se oli Antin ja Tommin mielessä niin varmana asiana
kuin amen saarnan lopussa. Ja mikä voisi siis esteenä ollakaan? Ei
mikään? Antti ja hänen vaimonsa, kuten myöskin Tommi ja hänen vaimonsa,
pitivät tässä kohden yhtä mieltä, ja nuori Tahvo veti kyllä siipiänsä
Leenan ympäri ja sanoi häntä morsiameksensa. Wellin Antti oli pappilan
muonamies; talosta ei maksettu paljon veroa, eikä isäntää ajettu
talosta pois, mikä siis hätänä? Kun Antti tarvitsi puita rattaisiin
tahi muutoin oli ainepuitten tarpeessa, meni hän Tommin luo, pullo
viinaa taskussa tulijaisiksi; sieltä vei hän sitte kotiin aivan
kuormallisen puita. Kun talvella taas metsänvartija oli olkien tarpeessa
teki hän vuorostansa samaten, ja sillä lailla vastavuoroiset
palvelukset ja avut pysyttivät ystävyyden. Eräänä syksypäivänä noin
kolme vuotta sen jälkeen, kuin Risto, kuten edellisessä luvussa olemme
kertoneet, oli kirjoittanut uuden välikirjan alle, istuivat Antti ja
Tommi taas vanhan tavan mukaan viinapullon ääressä nahkaansa
kostuttamassa. Tuo kallis perunavesi oli kielen paulat irroittanut, ja
kilvan juteltiin. Antti kiitti poikaansa ja Tommi kiitti tytärtänsä.
Viimein sanoi Antti:
"Tänä talvena teemme iloiset häät; minun poikani on 24 vuoden vanha, ja
sinun tyttäresi 20 vuoden, nyt annamme heidän mennä naimisiin, eikö
niin?"
"Tietysti."
Kädet lyötiin yhteen, ja vahvikkeeksi juotiin vielä lasillinen viinaa.
-- Näin solmesivat isät lasten asemesta lemmenliiton, mutta missä
olivat lapset itse? Tahvo istui kapakassa korttikirjaa lukemassa ja
Leena toimitti talouden askareita.
"Kuule Antti, jos voisit antaa poikasi minulle kotivävyksi. Poikaa ei
ole minulla, ja vaimoni jää aivan tuettomaksi, jos tyttäreni talvella
menee pois talosta," sanoi Tommi.
"Aivan yksi on minunkin laita," vastasi Antti, "mutta kaikkein paras
olisi, jos lapset häitten perästä olisivat toisen vuoden meillä ja
toisen vuoden teillä."
Leena astui nyt tupaan kantaen erittäin kauniisti tehtyä arkkusta
kädessään ja sanoi:
"Rakas isäni, katso mikä onni minulle tänään on joutunut. Tuntematon
mies antoi minulle tämän arkkusen, ja tässä on kirje, jossa se minulle
lahjaksi annetaan. Sangen kaunista työtä, katso kuinka puhtaasti
kiilloitettu. Jo kauan olen tämmöistä huiviarkkusta halunnut, ja nyt
sain tämän aivan odottamatta."
Antti katseli arkkusta ja sanoi hiljaan Tommille: "Varmaankin on
poikani teettänyt tämän."
"Saattaa olla. Mutta eikö kirjeessä mainita antajan nimeä? Leena!
annapas kirje tänne."
Tommi otti kirjeen ja luki:
Kunnianarvoisa metsänvartijan kukka!
Älkää panko pahaksi, että vähäisellä anteella tahdon Teitä
vähän ilahuttaa. Pitäkää arkkusta minun muistokseni.
_Teidän kunnioittajanne_.
"Vielä hullumpaa, ei nimeä eikä asuinpaikkaa, ei päivälukua eikä mitään
muuta. -- Kuka on tuo tuntematon kunnioittaja, Leena?"