Kesäinen aurinko lämmitti maata ja katseli hellästi pahaa ja hyvää,
onnellista ja onnetonta, huolimatta siitä, mitä ihmislapset siitä
sanoivat, kiittivätkö vai panettelivat?
Niityllä olivat kukat kauniissa kevätpuvussaan, nuori ruoho verhoi
vihriällä peitteellä maata, linnut visertelivät ja koko luonto
riemuitsi. Tänään oli pyhäpäivä. T:n pitäjän asukkaat kiirehtivät
isoissa parvissa joka haaralta kirkkoon päin. Vaikka moni kyllä vielä
oli väsyksissään lauantain töistä, viehätti kirkko ja saarna heidät
kuitenkin luokseen. Myöskin Lahvartin Risto oli matkalla kirkkoon.
Kahden virstan päässä kodista yhtyivät Lahvartin ja metsänvartijan
kirkkotiet. Risto istuutui tienhaaraan mättään nenään lepäämään, pisti
piippuun ja sytytti sen. Äkkiä huomasi hän metsänvartijan Leenan
tulevan tiellä. Hän nousi seisaalle ja tervehti ystävällisesti. Leena
tervehti vuorostaan ja molemmat astuivat nyt kirkkoon päin.
"Tulevatko myöskin isä ja äiti tänään kirkkoon?" kysyi Risto.
"Eivät tule," sanoi Leena, "isä läksi pyssyineen metsään ja äiti jäi
koti-ihmiseksi."
"Kuinkas muutoin voidaan?" kysyi Risto.
"Aina hiljakseen, päivästä päivään," vastasi Leena.
"Onko isä minusta kotona mitään puhunut?" kysyi Risto.
"On kyllä, menneellä viikolla oli hän kovin suutuksissaan sinulle. Minä
ja äiti koetimme kyllä pyynnöillämme taivuttaa häntä menemästä
kartanoon kaipaamaan, mutta hän lupasi minua piestä, jos vielä
sanaakaan sinun puolestasi puhuisin, ja kartanossa hän kävi sinun
päällesi kaipaamassa, ja se minua kovin surettaa," sanoi Leena
surullisella äänellä.
"Älä siitä ole milläskään, koulusisar, kyllä minä sen asian selitän."
"Selität kyllä, mutta jollei selitystäsi korviin oteta, mitä sitte? Isä
olisi tehnyt tuhat kertaa viisaammin, jollei olisi jutellut tuota
tyhjää juttua herralle, paitsi sitä pyydän sinua, Risto, olemaan sinun
varoillasi. Isäni on sinuun kovin suuttunut ja etsii sentähden jos
jonkinlaista syytä saattaaksensa sinua onnettomuuteen. Oli aikomukseni
kirjoittaa sinulle siitä, mutta hyväksi onneksi yhdyimme nyt yhteen.
Olimmehan me koulussa hyviä ystäviä, ja sinä autoit aina minua
mielelläsi; vahinko kyllä, etten nyt voi sinua auttaa. Mutta ole,
niinkuin sanoin, hyvin varoillasi äläkä enää ärsytä isääni; siitä ei
lähde sinulle mitään hyötyä, vaan paljasta vastusta. Sinä asut
metsässä, ja toisten ihmisten pahoja töitä käypi sinun syyksesi
ajaminen, ole sentähden varoillasi."
Risto otti Leenan käden omaansa, puristi sitä lempeästi ja lausui:
"Sydämestäni kiitän sinua näistä sanoistasi ja koetan niitä noudattaa,
jos suinkin voin."
Molemmat nuoret olivat jääneet seisomaan ja katselivat armaudella
toinen toistansa, ja lemmen liekki leimahti heidän silmistään, ja käsi
kädessä he seisoivat.
"Käytä hyväksesi," sanoi Leena, "mitä nyt olen sinulle isästäni
ilmoittanut, äläkä puhu siitä kellekään, muutoin saa isäni sen
tietääksensä ja silloin minun käy pahoin."
"Ole huoleti, armas koulusisar, milloin on Risto ennen loruellut? Vielä
kerran kiitän sinua hyvyydestäsi."
Riston ääni värisi, ja vaikk'ei hän Leenalle sanaakaan rakkaudesta
puhunut, niin ymmärsi tämä kuitenkin, mitä Risto sydämessään tunsi ja
mietti.
Kainosti veti hän kätensä Riston kädestä ja molemmat astuivat kirkkoon
päin.
"Kuinka nyt kotona elätte ja mitä äiti tekee?" kysyi Leena.
"Niin, kuinka elämme? Aina e'ellehen eletään, äiti on vähäsen potenut
ja jäi sentähden tänään kotiin. Talon työ on kova," vastasi Risto.
"Oletteko jo saaneet palvelusväkeä?"
"Olemme kyllä, kaksi renkiä ja kaksi piikaa on meillä nyt. Kun itsekin
teen työtä, aiomme niitten avulla tulla toimeen. Heinänteon ja leikkuun
aikana otamme päiväläisiä," vastasi Risto.
"Niinhän se tuo on, minulla on myöskin kova työ: isä ei enää ota
palvelustyttöä, ja myöskin renki meni jo pois, saas nähdä, saammeko
uutta vai ei; isä myöskin lupaa kiireimmäksi ajaksi ottaa päiväläisiä."
"Teidän maanne eivät ole laveita, eikä työorjuus teitä rasita, kyllä
toimeen tulette," sanoi Risto; "enkä minäkään millään lailla olisi
huolissani omista töistäni, mutta kartanon heinänteko ja leikkuu, ne
tappavat ihmisen. Kyllä päivätöitten sijaan rahaa tarjosin, mutta herra
ei ottanut sitä kuullaksensakaan".
"Mitä herra sinusta huolisi? Mitä enemmän hän voi pusertaa talosta,
sitä parempi se hänelle on. Kouluttajan sanat pitävät paikkansa, kun
sanoi: talonpojat ovat täysiä sitruunia, joista jokainen mielensä
mukaan pusertaa mehua. -- Mutta Risto, osta talosi vapaaksi, eipä
silloin kenkään enää voi sinua pusertaa."
"Aivan oivallinen neuvo, armas Leena, mutta mistä mättäästä sen aarteen
löydän, millä talon itselleni lunastan. Isäni jätti velkoja jälkeensä;
lainaa minulle kolme tuhatta ruplaa, ja Lahvartin talo on tulevana
keväänä minun omani."
"Jospa vaan minulla olisi, kyllähän minä heti ne antaisin; mutta usko
pois, Risto, minulla ei ole kolmekymmentä kopeikkaakaan," vastasi Leena
nauraen, "mutta minä annan hyvän neuvon sinulle: rupea talvella
kaupittelemaan; sanotaan että harjaskauppiaat ansaitsevat kolme sataa
ruplaa talveensa."
"Ei se käy laatuun, maanviljelijällä on myöskin talvella työtä
kylläkseen, ja minä aion koettaa pellosta kiskoa vähäsen voittoa,
vaikka kyllä maavero on rasittava ja palvelusväen palkat nielevät
melkein kaikki tulot."
"Risto, katsos tuolta tulee ihmisiä tännepäin, jää Jumalan haltuun!
muutoin pääsee huhuja levenemään, enkä sitä kärsi, minä kiirehdin
edelle."
"Jumala olkoon kanssasi, armas Leena, ehkä joudumme joskus toistekin
sattumalta yhteen."
Leena läksi kiirein askelein edelleen ja vilkaisi kaukaa vielä kerran
taaksensa, mutta Risto arveli sydämessään: "Jumalan avulla pitää
Leenasta tulevan Lahvartin emäntä."
Mitä Leena puolestansa ajatteli, sitä emme tiedä kertoa; mutta kirkossa
nähtiin hän kauan aikaa polvillaan rukoilevan Jumalata, ja kun hän
nousi pystyyn, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Ken tietää, mikä
tänään oli hänen sydämensä vaivana. Myöskin Risto kuunteli tarkkuudella
saarnaa, läksi sitten kirkosta kotiin, mutta Leenaa ei hän kotimatkalla
havainnut, vaikka kyllä silmillänsä häntä haki.
Tuorstaina tuli kartanon kasakka Lahvartin taloon ja antoi Ristolle
käskyn seuraavana päivänä saapua kartanon oikeuteen. Kuten kylmä vesi
olisi juossut selkää myöten, vaikutti tämä käsky Ristoon, ja hänen
päässään pyöri ajatuksia sadottain.
Seuraavana päivänä meni hän kartanoon. Herra istui itse oikeutta, kuten
ennen kyläkuntaoikeuden[8] asettamista oli tapana jokaisessa
kartanossa. Useita miehiä piestiin tänään vähäpätöisistä asioista.
Viimein kutsuttiin myöskin Risto eteen.
Herra lausui: "Sinä olet niskoitellut ja ollut vallan epäkohtelias
metsänvartijaani vastaan sekä uhannut viskata hänet aidan yli metsään
-- onko tuossa perää?"
"Olenhan naljanpäiten sen hänelle lausunut," vastasi Risto vakavasti.
"Semmoista naljaa olkoon tästä lähtien huultesi yli menemättä,
ymmärrätkö? Toiseksi olet häntä verenimijäksi soimannut, etkä ole
hänelle kirvestäsi antanut?"
"Minun vereni imijäksi en ole häntä sanonut, vaan isävainajani
veren imijäksi, enkä voinut kirvestäni hänelle antaa omassa
hevosaituuksessani, jonka isäntä minä jo välikirjan mukaan olen".
Herran silmät säihkyivät vihaa, ja ankaralla äänellä lausui hän: "Pitää
suu kiinni, talonpoika! Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun
orjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli
ja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä
ilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada
selkään; ymmärtääkö? mennä!"
"Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä."
Lahvartin Risto pyrki kotiin, mutta hänen sydämensä kiehui. Koiran
alamaisuutta oli häneltä tänään vaadittu, eikä ihmisen kuuliaisuutta.
Mieluisemmin olisi hän pieksämistä kärsinyt, kuin jokapäiväistä
metsänvartijan pelkoa. Hän ajatteli päänsä ympäri, mitenkä tuo asia oli
parhaiten toimitettava, ja mitenkä hänen onnistuisi metsänvartijan
kanssa ystävystyä. "Viekkaus viepi voiton tyhmyydeltä, viisaudesta ei
nyt ole apua; koetan viekkaudella voittaa metsänvartijan ja siihen
ryhdyn heti."
Talonkatsastaja tuli häntä vastaan. Risto tervehti kohteliaasti.
Talonkatsastaja kysyi; "Mistä nyt, Ristoseni, tulet?"
"Kartanosta, kuten näette," vastasi Risto.
"Kuinka oikeusjuttu loppui? Herra oli varmaankin kovin vihoissaan,
niin, niin, hän sanoi minulle, että minun pitää tekemän vuokrakirjasi
valmiiksi ja Jaakonpäivänä ilmoittaman sinulle että tulevana keväänä
saat uuden vuokrakirjan. Muutoin jää kaikki entisilleen, ainoastaan
muutama sonnanvetopäivä lisätään. Kun Jaakonpäivänä olemme yhdessä
vuokrakirjan läpikatsoneet, tiedät mitä tahdot, ja silloin pitää sinun
päättämän, pidätkö taloa edelleen, vai annatko sen pois. Jumalan
haltuun!".
Tämä oli uusi Jobin sanoma. Entinen välikirja oli jo kova kyllä, mutta
uusi oli varmaankin kuristava hänet.
"Viron kansa, linnun tavalla täytyy sinun lentää edes takaisin, ei ole
sinulla paikkaa, kuhun voisit pesäsi rakentaa, pohja on jalkojesi alta
kadonnut," huokasi Risto.
Risto joutui nyt siihen paikkaan, mistä tie poikkesi metsänvartijalle.
"Pitääkö minun menemän sinne vai ei? Ei, tänään ei käy, odotan sopivaa
aikaa ja silloin tahdon hakea viholliseni hänen omasta pesästään, mutta
sitä ennen tahdon laskea nuotan hänen ympärinsä; sillä tavalla, niin,
sillä tavalla hän tarttuu minun verkkooni, ja minä voin hänelle tehdä,
mitä minä tahdon. Veikkaan kuin veikkaankin, että hän kieltämättä antaa
tyttärensä minulle, eikä koskaan enää käy minun päälleni kantelemassa.
Mutta nyt kotiin rahoja ansaitsemaan. Rahalla voi paljon toimittaa
näinä aikoina. Rahalla pysyn elossa, mutta kun on Matti taskussa,
silloin on puute pussissa. Ainoastaan rahan avulla voin vapautua
kaikkien vihollisteni käsistä, päästä oman tuvan isännäksi ja oman maan
tallaajaksi. Kapakka jääköön minulle tuntemattomaksi paikaksi, viina
maistamatta; Jumala antakoon minulle voimaa ja viisautta, niin kaikki
hyvin onnistuu. Rahaa on yltäkyllin ympärillämme, ymmärtäväinen korjaa
sitä kukkaroonsa, mutta ymmärtämätön lykkää sen luotansa ja valittaa
vielä lisäksi: minä olen köyhä! en voi sitä itselleni hankkia. Rahaan
ei saa kuitenkaan sydämeni kiintyä, eikä mammona saa Jumalakseni tulla,
mutta välikappaleeksi pitää sen tuleman, jolla orjuudesta pääsen.
Leena oli oikeassa, kun sanoi: Osta talo perinnöksi! Siihen tarpeesen
ei ole minulla vielä ruplaakaan, mutta ken tarmon takaa ponnistelee,
hän pääsee myöskin perille, ja Jumala on häntä kyllin auttava.
Soimattakoon, jos tahdotaan, minua ahneeksi ja itaraksi, mutta tästä
päivästä on rahan kokoileminen oleva päähuolenani. Mutta mitenkä voin
minä rahaa kukkaroon korjata? Ainoastaan työllä ja ehkä vähäsen
kaupallakin."
Risto riensi kotiin; hänen ensimmäinen toimensa sinne saavuttuansa oli
talon varojen tarkasteleminen. Ehkä löytäisi hän jotakin, millä voisi
rahoja voittaa. Ja löysi kun löysikin. Perunoita oli kellarissa enemmän
kuin talon tarpeet vaativat; hän myi niitä liikenevän osan ja sai 25
ruplaa. Viljaa, etenkin ohria, oli myöskin enemmän kuin tarvittiin,
niitä hän myöskin myi ja sai 20 ruplaa. Mullikasta sai hän vielä 15
ruplaa; 60 ruplaa oli nyt kukkarossa. Vuokra talosta oli jo keväällä
maksettu; hän pani sentähden 50 ruplaa kasvulle. Ken ei kopeikoita
korjaa, se ei kolikoita voita, sanoo vanha sananlasku, ja Risto piti
sitä silmänmääränänsä. Juhannuksen edellä oli vähäsen loma-aikaa
sivutöihin. Risto veti hevosillansa kauppamies Peterson'ille neljä
syltää harmaakiveä ja sai syllältä kolme ruplaa; siten hän puhdisti
peltonsa kivistä ja ansaitsi taasen 12 ruplaa. Suvityö oli raskas; hän
otti päiväläisiä, sai heinänsä suurella nopeudella tehdyksi, vuokrasi
kartanolta 50 ru'onalaa heinämaata, sai siitä itselleen 25 rukoa
heiniä, joista taas sai 30 ruplaa. Syksy toi hänelle kaikkein suurimman
voiton. Pellavamaa oli antanut hyvän sadon, ja pellavat olivat hyvässä
hinnassa. Risto myi 60 leiviskää ja sai 200 ruplaa; 150 ruplaa
käytettiin vuokran maksamiseen ja 50 ruplaa pantiin taaskin kasvulle.
Talvi tuli; Leenan sanat: "kaupitteleminen antaa rahaa", kyti hänen
mielessään. Hän osti saippuaa, astioita, värejä ja muuta semmoista,
keräsi rääsyjä, kävi niitä kaupittelemassa, ja katsos, kahden kuukauden
kuluessa oli hän taas ansainnut sata ruplaa. Yhtenä vuonna oli hän siis
pannut 200 ruplaa kasvulle, joista lähti 10 ruplaa korkoa, mutta tällä
määrällä hän ei vielä voinut taloa ostaa.
Yrjönpäivä tuli; kartanossa odotti Ristoa uusi vuokrakirja, tämä
kammitsa ja kahle jokaisen Viron peltomiehen. Ja vaikea oli tämä
välikirja kovin. Rahavero ja päivätyöt määrättiin. Risto kyllä tarjosi
rahaa päivistäkin, mutta hänen tarjoustansa ei otettu korviin, vaan
hänen täytyi kirjoittaa nimensä alle ja vastoin tahtoansa suostua
määrättyihin ehtoihin; ei ollut mitään muuta neuvoa, jollei hän
tahtonut maankulkuriksi ruveta. Välikirjan alle kirjoitettuansa pyysi
hän päästä herran puheille. Herra oli niin armollinen, että hän tähän
pyyntöön suostui, ja Risto kysyi saisiko hän lunastaa itselleen talon,
ja mikä sen hinta olisi.
Herra oli erittäin ystävällinen ja sanoi: "Sinun talosi on 50 taalarin
suuruinen;[9] jos maksat 100 ruplaa taalarilta, saat talon ostaa. 100
ruplaa käsirahaa pitää sinun heti maksaman, ja kun kiinnekirja on
saatu, on heti 1000 ruplaa maksettava."
"Sitä en vielä jaksa tehdä," sanoi Risto, "mutta jos Jumala sallii
minun pysyä terveenä, tahdon talon ostaa niin pian kuin voin".
Risto läksi kotiin; välikirja oli kyllä kova, mutta Jumalan avulla
aikoi hän kuitenkin koettaa onneansa.
Jättäkäämme hänet nyt rahankeräämisen toimeen ja luokaamme silmämme
hetkeksi toisaallepäin.