I.

Mitä on elämäni? Tyhjää työskentelemistä, vaivan ja tuskan näkemistä,

ei muuta mitään! -- Jos reudon ja rehjin, jos puuhaan ja ponnistelen,

jos heittäydyn vaivaamiselle ja rääkkäämiselle alttiiksi aamusta

iltaan, niin konna ja koira olen minä kuitenkin, ja laiska ja

päivänkuluttaja päälle päätteeksi. Kaikesta vaivautumisestani en saa

edes kohtalaista vatsantäytettä, ja vaatteet, -- niitä sopii paremmin

sanoa romukauppiaan pussintäytteeksi kuin ihmisruumiin verhoksi. Majani

on kelvollisen sikoläätin tapainen, ja sekin saattaa jo huomenna

olla toisen miehen oma. Mielelläni muuttaisin sen ihmisolennon

asuinhuoneeksi, kalkitsisin seinät, rakentaisin kattoon savutorven,

päällystäisin pohjan lautapermannolla, tekisin isot akkunat valon ja

Jumalan päivän tieksi, sommittelisin seiniin oikeita ovia ja

rakentaisin nurkkaan aika takan suojaani lämmittämään; mutta siinä

tapauksessa olisin varmaan viimeistä vuotta majani omistajana.

Jok'ainoa sitä silloin haluaisi omaksensa ja koettaisi sitä väkisin

suuremman vuokran tarjoomalla käsiinsä kiskoa.

Mutta jos sienetyn ja härmetyn vanhan jonotoksen mukaan, eipä silloin

kenkään tule minua nuuskimaan!

Isäni oli kelpo salvomies; antakoon taivaallinen Taatto hänen

ruumiillensa rauhallisen levon haudassa ja hänen kuolemattomalle

sielullensa autuaan elämän taivaassa! Hän olisi kyllä voinut yhtenä

vuotena muuttaa majamme paremmaksi, mutta kun minä häntä siihen

neuvoin, vastasi hän: "Poikani, ole kavala kuin käärme ja viaton kuin

kyyhkynen; anna ennen kirveen käyttämätönnä ruostua, kuin sillä majaan

kajoot. Siitä ei syntyisi meille muuta kuin tuho!" Ja oikeassa hän oli.

Meidän tupamme ei ole meidän oma omaisuutemme, vaan toisen, ja

tälle saattaisi kyllä olla mieliksi, jos sitä somaksi ja sieväksi

laittelisimme, mutta sitä suuremmalla syyllä antaisi hän sen vuokralle

enemmän tarjoovalle. Lentävien lintujen tapaisia olemme me köyhät Viron

vuokramiehet, tänä vuonna täällä, tulevana vuonna -- Jumala tiesi

missä.

Tämä maa ei ole enää meidän maamme, nämä majat eivät ole enää meidän

majamme; ne ovat nyt vieraan, maahamme tunkeutuneen kansan maa ja

majat, ja oikeudellakin; nämä muukalaiset ovat ne sodassa meiltä

ottaneet, he ovat meidät orjiksi tehneet, ja nyt täytyy meidän kantaa

sitä iestä, minkä he kannettavaksemme määräävät. Nuriskoon ja uriskoon

sydän kuinka paljon tahansa; niin on kuitenkin asian laita, jolla

voitto, sillä valta. Tämän tietää ja tuntee jokainen kansamme jäsen jo

pienestä pikkuisesta; tämän orjuuden kahleissa on kansamme huokaellut

vuosisatoja, kunnes viimein vihdoinkin mahtava keisari Aleksanteri

I:sen käskystä rautakahleet katkesivat, ja aurinko armiaasti loi

säteensä pimeyteen: Virolainen lunasti rahalla maansa palstottain

orjuudesta, rakensi siihen pesäsen, jota hän voi sanoa omaksi

tuvaksensa, omaksi maaksensa. Voitollinen ja armollinen keisari

Aleksanteri II lievitti kirvellystä vanhoissa haavoissamme

monenkaltaisilla voiteilla, ja vuosi vuodelta paranee kyllä tilamme,

mutta kovin verkkaan. Ja varmaankin kulunee vielä aikakausia umpeensa,

ennenkuin Viron kansa saattaa sanoa: nyt kynnämme jälleen omia

vainioitamme ja asumme omissa majoissamme. Nämä pellot tämän majan

ympärillä ovat nähneet kansamme kaikki hyvät ja kurjat päivät. Oi,

äitillinen maa! jos sinulle olisi puheentapa suotu, kyllähän sinä

voisit kielin kertoa ja jutella entisistä ajoista, kyllähän sinä voisit

meille ilmoittaa, milloin vesi sinua omanansa halaili, milloin

hirmuisia konnia ia sisiliskoja ryömi pinnallasi, milloin ehkä

mammuteläin tallasi kumpujasi ja milloin ensimmäinen Virolainen

lohkaisi selkäsi ja haavoihisi ripotteli ensimmäisen pivollisen viljaa,

milloin Kalevin kankein poika urhotöitten hankinnassa vieritti

sotavankkuriaan, ja Vänemuine[1] hänen töistään laululangan kehräsi ja

siitä kultakankaan kutoi, ja Viron tytöt ja pojat ehtoisilla tämän

suusta runoja opiskelivat ja Taaran[2] auvoksi kajahuttivat. Sinä, maa,

voisit myöskin kertoa kuinka paljon olet vastoin tahtoasi itseesi

imenyt verta, minkä orjaruoska kansasta pusersi -- mutta levollisena

makaat sinä ääneti. Maatkos siis levollisena ja ravitkos meitä vielä,

kunnes jälleen saat nähdä iloisia päiviä; sillä tulevat päivät tuovat

kyllä sinulle riemua ja iloa!

Sinä armas isänmaani, olet jo lähes 200 vuotta ollut vahvan kotkan

siipien suojassa. Tämä kotka, joka kerran voi sinut itselleen

valloittaa, se saattaa myöskin tehdä sinut täydellisesti vapaaksi ja

terävällä veitsellä leikata pois kaikki muhkurasi ja veripaiseesi sekä

repiä maahan ne väliseinät, jotka ovat vaikeudelle esteeksi. Silloin on

Vanemuine riemulla hyppelevä turjallasi ja entistään kauniimpia runoja

lauleleva, silloin on Lämmekyine[3] koivukoissasi kiitäilevä ja

Vibuane[4] hongikoissasi ja vesakoissasi ilosteleva, silloin on

Vana-isa[5] siunaten ripotteleva seppeleitä valkeuden valtakunnasta

maahan, ja silloin sinä, isänmaani, komeana seisot morsiuspuvussasi ja

kostuttelet väkevällä mesijuomalla ihmislapsia, jotka kiitollisina

viskaelevat vaahtoa taivasta kohti Vana-isan auvoksi.

Silloin liikahtavat ilosta myöskin minun luuni haudassa ja kiittävät

Viron kansaa onnelliseksi, Koit syleilee Hämarikkua[6] ja molemmat

huudahtavat: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä heidän on

valtakunta pilvien alla ja niitten päällä".

Mutta nyt työhön; runoilemisen aika on toinen, työn aika toinen, ja

aikaa myöten asiat käyvät.

* * * * *

Lahvartin Risto kynsi korvuksiansa, sylkäisi kolme kertaa ja meni

kiirein askelein metsäaituukseensa, jossa hän sieppasi kirveen käteensä

ja rupesi sitomaan risukimppuja. Keväinen aurinko paistoi palavasti

hänen selkäänsä, ei tuulen löyhkäkään väristellyt lehtiä; pian siis

valui hiki Riston poskia myöten. Hän pyyhkäisi märkää otsaansa ja

lausui:

"Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipää, ja työ karkoittaa kaikki

pahat ajatukset."

Hän heitti nuttunsa ihokkaan yltä maahan, ja nytpä risukimppuja

karttui. Noin sata kimppua oli jo valmiina, kun metsänvartija

arvoisilla askeleilla astui hänen luoksensa; tervehtimättä ja mahtavana

kuni kartanonherra tahi uhkea pastori itse[7] kiljasi hän jo ison

matkan päästä:

"Risto hoi, mitä hullutuksia nyt teet? tiedäthän että metsänhakkaus

talonpoikaisalueella on kartanon puolesta kielletty."

"Hyvää päivää, metsänvartija, olkaa vähemmällä, vuokrakirjani määrää,

että minun tulee puhdistaa pellot ja heinämaat risuista, ja sitä minä

paraikaa kunnollisesti teen."

"Se ei ole totta, anna kirves tänne ja perjantaina tulet oikeuteen."

"Jätä meluaminen sikseen, metsänvartija, kirvestäni en anna, sitä minä

vielä käytän pensasten raivaamiseen."

Sen sanottuaan tarttui Risto käsin pajupensaasen, ja muutama isku

lopetti sen elämän.

"Jos aika metsässä käy kunnianarvoisalle metsänvartijalle ikäväksi,

niin ottakaa kaksi hevosta, jollette tahdo saappaitanne kuluttaa, ja

ajakaa kartanolle kaipaamaan minun päälleni," lisäsi hän nauraen.

"Anna kirves tänne, talonpoika-lurjus!" kiljaisi metsänvartija,

"muutoin otan sen väkisin."

"Koska huomaan, että on tosi takana, niin lausun minäkin sentähden

totta; korjatkaa pian luunne opotastani, taikka viskaan teidät kuin

tappurakuontalon aidan yli; kartanonherra ratsasti ainoastaan kaksi

päivää sitte tästä ohitse ja antoi minulle luvan, taikka oikeastaan

käski minun puhdistaa aituuksen risuista; ainoastaan suuremmat puut

pitää minun jättämän. Ymmärrättekö nyt?"

"Älä ole niin nenäkäs, nuori mies, tiedät että tulevana keväänä

vuokrakirja-aika käy umpeen, ja silloin pitää sinun tekemän uusi

välikirja kartanon kanssa, taikka menemän tiehesi. Minä olen vanha

metsänvartija ja olen isäsi kanssa monta nuottaa vetänyt, kylläpä

sinusta pian selviän."

"Parempi olisi sanoa: olen kaksi kertaa antanut piestä isääsi

veriseksi, mutta nuo syyttömästi annetut raipat herättävät sinut joka

yö unestasi, ja kun kerran hautaan vaivut, huutavat ne vielä korviisi

surmalaulun."

Metsänvartija pyörähti ja rupesi astumaan pois; tiellä löi hän

nyrkillänsä pyssynperään ja lausui: "Oi sinä sen perhanan ryysymekko!

Entäs kuin kopea ja nenäkäs, kyllä minä nenän-nippusi typistää voin.

Ihan kuin isäsi suusta pudonnut, joka ilman syytä piti minua

leivänraiskaajana ja Jumalan päivän kuluttajana. Malta, malta, Risto!

yhden vuoden kuluessa olet sinä herran mielestä pahin konna ja

metsänvaras; jätä sitte Lahvartin talo Jumalan haltuun ja rupee mielesi

mukaan mieron tielle. Tämä nulikka julkee vieläkin muistuttaa minulle

isäänsä, jolle kaksi kertaa aikalailla panetin kuppasarvia pehmeään

paikkaan. Noh, hän oli ne täydellisesti ansainnut, eikä tuo minun

omaatuntoani yhtään kalva, vaikkapa kyllä koko kyläkunta sitä

vääryytenä piti. Kyllä minä hänen poikansa suoneniskijäksi rupeen;

häntä näkyy liian paljon mustaa verta sarven alla pakoittavan."

Metsänvartija Tommi astui heinämaata eteenpäin, mutta Risto istahtui

mättäälle, kädet ristissä ja huokasi: "Vanhan isäni nylkijää olen

tänään kovasti pahoittanut; hänen on kieli lipeä ja mieli kuin

käärmeen, saapa nähdä minkä onnettomuuden hän minulle vielä saattaa.

Mutta tulkoon mitä tullee, tapahtukoon mitä tapahtunee, minä olen nuori

ja vahva mies ja voin palkan ja työtä missä tahansa saada, mutta hänen

tytärtänsä Leenaa käy minun kovin sääliksi. Hän on uuttera työssään ja

katselee Viron kansaa aivan toisin silmin kuin hänen verenjanoinen

isänsä, joka luulee itseänsä jommoiseksikin pohataksi ja puolisaksaksi.

Kyllä hän nyt kartanossa sanamyllyllänsä jauhaa ja kielensä

hanhenrasvalla liukahuttaa. Tosi jää todeksi. Virolainen, sinä olet

jokaisen rääkättävä ja solvattava; voi sentään, että suuri Jumala vielä

antaa meidän ryömiä maan pinnalla. Isäni oli oikeassa, kun sanoi: hullu

susi ja saksalaisen palvelija ovat yhtäläisiä petoja molemmat. Mutta

kylläpä pian pedon kuonon vyötän, ettei se pääse minun kimppuuni."

Risto heitti nutun olallensa, ja rupesi kotiinpäin astumaan. Sinne

tultuansa pukeutui hän, miten voi, parempiin vaatteisin, ja kiirehti

suoraa tietä kartanoon, päästäksensä herran puheille. Palvelijapoika,

joka oli Riston lapsuuden ystäviä, ymmärsi niin puhua Riston puolesta,

että tämä heti pääsi herran puheille.

Kartanon herra, rivakka, pitkä, keski-iässä oleva mies, astui

etuhuoneesen ja kysyi, mikä asiana.

Levollisin kasvoin katsoi Risto häneen ja virkkoi: "Kunnianarvoisa

herra, Teidän käskystänne olen ruvennut metsäaituustani risuista

perkaamaan, mutta metsänvartija Tommi tuli tänään sinne ja kielsi minua

sitä tekemästä; tahtoipa ottaa minulta kirveen pois, ja kun en sitä

antanut, uhkasi hän minut ajaa pois talostani ja tehdä minulle kentiesi

mitä. Tulin sentähden heti puheillenne, ehkäistäkseni hänen liukasta

puhettansa."

"Vai niin, vai niin, hyvä on; parempi että itse tulit, kylläpä hänelle

käskyn annan jättää sinut rauhaan mitä aituukseen tulee; mutta mene nyt

levollisena kotiin ja perkaa edelleenkin aituustasi."

"Kiitän, kunnianarvoisa herra!"

Hän kumarsi nöyrästi ja rupesi astumaan kotiinpäin.

Hänen mentyänsä katsoi herra hänen jälkeensä ja sanoi: "siitä miehestä

tulee vahva talonpoika; karski kuin hevonen, pelkäämätön kuin leijona,

mutta hiljainen ja tasainen kuin lammas! Niin, niin, Riston silmistä

loistaa oikea, puhdas Virolainen."

* * * * *

Samaan aikaan tuli myöskin metsänvartija Tommi kotiinsa, viskasi

lakkinsa laattiata myöten, heitti pyssynsä nurkkaan, repi tukkaansa,

tömisytti jalkojansa ja pomisi:

"Huomenna, huomenna! silloin menen kartanoon, ja pitäköön Lahvartin

Risto silloin huolta siitä, että housunnapit istuvat lujasti, jottei

yönvartija niitä väkisin irti repäise. Leena, Leena! Missä

laiskottelet, Leena!"

"Mikä on hätänä, rakas isä?" kysyi Leena, joka tuli juosten

askareistansa navetasta.

"Pane ruokaa pöydälle, vatsani on tyhjä; missä äiti on?"

"Odota rahtusen, ruoka on oitis pöydällä! Äiti läksi pellavaharjaa

hakemaan Matiselta, koska huomenna on aikomus vielä vähäsen pellavia

sukia."

"Sukikaa, minkä suitte, minäkin aion huomenna ruveta päistäristä kupoa

sukimaan, ja sileäksi ja pehmeäksi pitää sen tuleman, niin että käy

sitä sormen ympäri kääriminen. Nyt ovat talonpojat jo hulluja; etenkin

nuoret isännät ovat valmiit silmät ihmisen päästä repimään. Varastavat

kuin kaarneet, haukkuvat kuin koirat ja luulevat itsellänsä olevan

Jumala tiesi mitä oikeuksia."

"Rakas isä, varmaankin on joku tänään mieltäsi pahoittanut, mene nyt

maata, ehkä huomenna toisin ajattelet, ja Viron kansaahan mekin

olemme," sanoi tytär Leena.

"Hitto kaikki Virolaiset vieköön! Mitä hyötyä minulle heistä on? Ei ne

minulle palkkaa maksa, eivätkä anna minulle ruokaa eikä kattoa,

päinvastoin, vielä päälliseksi pahoittavat mieltäni kopeudellansa."

"Ken on sitte tänään niin kovasti sinua loukannut, rakas isä?"

"Suus kiinni! ompa meillä täällä Lahvartin Risto, oikea koira;

ensimmäistä vuotta talonisäntänä, hakkaa puita, mistä vaan hänen

mielensä tekee, ja kun minä häntä siitä nuhtelen, lupaa tämä nulikka

viskata minut aidan yli metsään, kuin koiran raadon. Mitäpä luulee hän

olevansa? Mitä, mitä -- tuhat tulimmaista!"

Sen sanottuansa lyödä pamautti hän nyrkkinsä pöytään, että maitorainta

ja voilautanen kolisten hypähtivät korkealle ylös; "hän julkee minua

vastustella."

"Rakas isä, rupee nyt syömään, olet kai aivan oikeassa, mutta Riston

kanssa ei ole hyvä vetää nuottaa, hän on ymmärtäväinen mies ja on

käynyt pitäjänkoulua."

"Mitä, mitä -- rupeetko vielä hänen puolestansa puhumaan? mitä, mitä,

sinä minun, kunniallisen metsänvartijan tytär? Ei hän sinun

syljettäväksikään kelpaa, ja sinä häntä ymmärtäväisenä pidät? Kyllä

perjantaina hänen punaiset housunsa ilmoittanevat paljonko ymmärrystä

hänessä on. Huomenna menen kartanoon herran puheille, ilmoittamaan

hänelle tänpäivän tapauksen, kyllä sitten saamme nähdä, kumpi meistä

viisaampi on, minäkö vai hän?"

"Rakas isäni, olisi varmaankin parempi, ett'et huomenna menisi

kartanoon," sanoi Leena, puoleksi rukoillen.

"Mene hiiteen!" kiljaisi Tommi vihaa säihkyvin silmin.

Leena juoksi ulos ja jäi pihalle aidan ääreen seisomaan. Pisarat

tippuivat hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala, isä aikoo jättää

Riston oikeuden käsiin; pitäisikö hänen vielä juoman tämä pikari.

Itkisin silmäni päästä, jos häntä kartanossa piestäisiin."

Mutta Tommi istui tuvassa pöydän ääressä ruokaa huvettamassa ja mutisi

vihaisena: "Se on oma syyni, että tyttäreni nyt pitää lurjusten ja

varkaitten puolta. Kansakoulunopettaja on heihin kaikkiin samaa

opetusta tyrkyttänyt, ja tyttäreni on myös saanut osansa sitä uutta

oppia. Parempi olisi ollut, jos olisin rahani heittänyt maantielle,

kuin että minun nyt täytyy oppineen tyttäreni suusta kuulla tuommoisia

hulluja juttuja Viron kansasta ja mitä hän vielä loruelleekin. Mutta

vielä olen Tommi ja kartanon metsänvartija; pajuun ensiksi tyttäreni

selkänahkaa ja annan sitte pajuta nenäkästen Virolaisten nahkoja."

Samassa tuli metsänvartijan vaimo Katri kotiin. Kun Leena hänet

huomasi, meni hän häntä vastaan ja sanoi:

"Armas äitini, isä istuu tuvassa aivan vihoissaan; Lahvartin Risto on

häntä tänään metsässä pahoin suututtanut; hän uhkaa nyt huomenna

kaivata Riston päälle kartanossa, mutta siitä ei synny hyvää. Rakas

äitini, koeta vähän viihdyttää isä. Kovasti panisin pahaksi, jos tämä

nuori mies ilman syytä pieksemisellä häväistäisiin. Hän on koulua

käydessämme monesti auttanut minua, auta nyt, armas äiti, häntä

pulasta."

"Mitä meihin, armas lapseni, miesten riidat koskevat? Tahdon kuitenkin

asiata tiedustella, mutta tiedät itse, kuinka vähän isä minun

neuvoistani huolii."

Leena juoksi navettaan, missä hän katkerasti itkien huokasi: "Ah, jospa

vain voisin, kyllä minä Riston tästä pälkähästä päästäisin."

Kun Katri astui tupaan, huomasi hän heti miehensä istuvan kurtussa

kulmakarvoin ja kysyi syytä tähän.

Tommi luki koko saarnan Riston kopeudesta, julkeudesta ja

nenäkkäisyydestä, sekä uhkasi taasen valmistaa hänelle aika

selkäsaunan.

"Jätä, ukkoseni, joskus selkäsauna velaksi," lausui Katri rauhoittaen.

"Mitä velaksi, mitä, mitä? Vai niin, sinäkin rupeet tuon tuommoisen

puolta pitämään? Mitä!"

"Älä nyt ilman aikojaan suutu, rakas mieheni, arvelin vain, että hän on

nuori mies, ja piekseminen häntä kovin häpäisee."

"Aivan naisten mietteitä. Juuri nuoret miehet tarvitsevat kuritusta,

jotteivät nenäkkäiksi kävisi. Talonpoika ei pieksemisestä tule

häväistyksi, tulee ainoastaan ymmärtäväisemmäksi."

"Sitä en suinkaan usko," vastasi Katri, "luulen talonpojan

pieksemisestä tulevan pahemmaksi ja päälliseksi puolihulluksikin, jos

arvaa oikeassa olevansa, ja näyttääpä siltä kuin Risto ei olisi aivan

väärässä, sillä varmaankin on kartanon herra antanut hänelle luvan

perata aituusta."

"Mikä sinun ja tyttären tänään on?" kiljui Tommi. "Te tahdotte ruveta

minua ämmälaurina pitämään sekä pakoittamaan minua varkaitten kanssa

yhteen tuumaan rupeemaan. Varmaankin on joku kosiojuttu tuon vehkeen

takana."

"Älä nyt taas vihastu; olen ainoastaan lausunut ovat mietteeni.

Ajatteleeko tytär samaten, sitä en tiedä."

"Olkaa siis molemmat ihan vaiti ja pitäkää huolta töistänne, älkäätkä

ruvetko minua eksyttämään polustani."

"Tee siis kuten tiedät oikein olevan, mutta älä sitte perästäpäin kadu

pikaisuuttasi, kuten kerran mennä suvena teit."

"Tässä asiassa ei tarvitse katumista pelätä, nuorten härkien sarvia

pitää vähäsen tylsyttämän, ja nyt panen maata."

Katri pyörähti tuvasta pihalle, missä hän tapasi Leenan huolellisena

toimittamassa askareitaan. "Ei minun sanani pysty isääsi, ei niin

vähintäkään," lausui hän tyttärelleen, "huomenna lähtee hän kartanoon

kaipaamaan Riston päälle, mutta minun luuloni on, ettei herra tee

Ristolle mitään pahaa, sillä hän on itse käskenyt Riston perata

aituuksen puhtaaksi risuista."

"Vai niin, siis ei olekkaan Risto kartanon metsästä hakannut puita eikä

risuja."

"Ei olekkaan, mutta myöskin talonpoikien alueella olevat metsät ovat

isän katsannon alaisina; jos kuitenkin Risto on saanut herran käskyn,

niin hän on aivan syytön."

Leenan kasvot selvenivät ja sydämessään ajatteli hän: "Jumalan kiitos!

sitä minä heti arvelin Ristosta. Isä on ehkä aivan väärässä ja tuopi

varmaankin huomenna pitkän nenän kartanosta, mutta se tekee hänet vielä

nurjamielisemmäksi Ristolle. Kuinka tahansa käyneekin, niin olisin

kovin onneton, jos Riston jollakin tavalla pahoin seuraisi".

Seuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran

puheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin

ylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet

aidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut

hänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt

yhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian

perille.

"Olkoon kuinka lieneekin," vastasi herra, "mutta tällä kertaa olen

antanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä,

mutta kyllä työ heidät kesyttää."

"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että

kaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten

edessä."

"Kuulepas metsänvartija," sanoi herra, "Risto kävi jo eilen

iltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä

aivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä

emmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme."

"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän

pitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on."

"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka

voit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa

vakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan

oppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen

häntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen."

Tommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi

hän ja mutisi: "Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse

kaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän

puoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen

aikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen

paikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua

arvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka

tietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin

osaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen."

Semmoinen oli mennyt aika.