"Hyv' on akka aikanaan, vaikka toruu toisinaan".
Sananlasku.
Hyvin Olli onnistui naimisessaan. Hän sai, kun saikin hyvän eukon;
vaikka toisinansa kireän talon vartijan ja miehensä holhojan, kuten
saamme nähdä, edespäin. Mutta Olli sai Liisan kautta myös rahojakin.
Liisan perintö osa Liikalasta teki nätin summan kolmetuhatta ja
viisisataa markkaa.
"Oh, saamatti!" sanoi Olli, kun sai apeltansa mokoman summan yhteen
käteen. "Mitäs minä nyt teen, kun niin rikastuin yht'äkkiä?"
"Kartuta niitä suuremmiksi", vastasi appi tyytyväisenä.
"Niin kai", vastasi Olli ja pisti rahat plakkariinsa.
Mutta miten Olli rupesi rahoja käyttämään? Ensin maksoi hän velkansa
Kierilän herralle, ja loput vei hän kaupunkiin pankkiin.
Ja taas alkoi ahkera työ suutarilla. Pajassa tehtiin kaikkia, mitä
sepän-työhön kuuluu, ja jopa opeteltiin pelti-sepän ja läkki-sepänkin
töitä; ja nikkarin-verstaassa tehtiin kaikkia nikkarin ammattiin
kuuluvia töitä, ja sen lisäksi satulamaakarin askareita. Ja kaikki
onnistuivat.
"Olli Oivallinen on noita ja velho, kaikki hänelle onnistuu", arvelivat
ihmiset; ja siltä se näyttikin. Jos hän jotain hetken aprikoitsi, niin
seuraavana hetkenä hän sitä jo yritti, ja sanoi:
"Vuovata pitää, vuovaapa variskin".
Elettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa
Ollille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili
vuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan
muut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä
Ollikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan,
ja tahtoi melkein yksin sen pitää.
Mutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli
Ollilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa,
ja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti
kalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.
Mutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä
pöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu
laina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa
mieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli
seisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö
ulos vai astuiko peremmälle.
Läksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta
siten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:
"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat
läksyt, kelvoton!"
Ja Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta
keveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan
myöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.
Seuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia
rakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan
kuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa
viimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä
"sortista", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:
"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?"
Ollin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan
ympärille sanoi hän hurmaantuneena:
"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta,
minä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!"
Ja niin oli Ollin perheessä rauha taas entisellään. Olli tosin oli
joskus uuden virkansa toimissa viivähtänyt tavallistaan enemmän pois
kotoansa; mutta pöhnäämään ei hän sittenkään uskaltanut ruveta, vaikka
olisi usein ollut halukin. Liisan saarnat kaikuivat aina korvissaan,
kuin pasuuna.
Mutta onhan ihminen heikko, ja kelvoton kapine. Sellainen syntis-parka
oli Ollikin. Ei hänkään voinut ylenpalttista kiusausta voittaa.
Makasiinin hoitokunnan piti pitää kokousta joistakin erittäin
tärkeöistä seikoista. Ja kun kokous oli päättynyt, esittivät
hoitokunnan jäsenet saada esimiehensä kanssansa pienelle ehtoolliselle
kestikievariin.
Olli muisti Liisan varoitukset, raapasi korvansa ta'ustaa ja huokasi.
Mutta joku joukosta, kun huomasi Ollin eperöimisen, sanoi kohta
vilkkaasti:
"Mitäs huono huokaat, kun on turva kelkassas?"
Ja toinen veitikoista jatkoi kohta:
"Ei itku markkinoilla auta, turkit juoda pitää".
Ja niin satoi pilkkaa pilkan päälle, ett'ei Ollilla ollut aikaa enemmän
Liisaa muistella, vaan sanoi:
"No, mennään nyt sitten!"
Ja niinpä mentiinkin.
Ilta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin
sitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.
Nyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä
enään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä
häntä hevoisella kotihin viemään.
Ja kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti
ensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän
torumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen,
ett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli
vain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän
kerkiäisi saada korvansa auki.
"Nyt", sanoi hän, "voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain".
Liisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka
hän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan
pitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä
nukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja
sanoi rukoilevasti:
"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa
työtäni".
Eikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:
"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas".
"Kyllä kai", vastasi Olli, "mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari
aikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka
kuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi
kovin paljon".
"No, ei sinustakaan parempaa tule", arveli Liisa.
"Älä, kultani, ole niin paha!"
"Omaksi hyväkses se on".
"Niin kai!"
Ja ihmisten puhe kävi toteen: Olli Oivallinen määrättiin lautamieheksi,
ja sai matkata käräjä-taloon kohta jo toisena päivänä, tehdä
lautamiehen valan ja istua oikeutta kaksi viikkoa "alkaa-päälle".
Mutta ei Liisankaan sana aivan mitättömiin mennyt, sillä Olli rupesi
todellakin näyttäytymään yhä useammin juopuneena. Kestikievari ja
Tuorila olivat ne paikat, joista hän tavattiin hyvin usein juomasta.
Mutta Liisa ei väsynyt häntä hoitelemasta. Kun Olli viipyi ehtoisin
liian myöhään, niin jätti Liisa lapsen mummolle hoidettavaksi, ja läksi
hakemaan Ollia. Ja Olli tuli nöyrästi kotiin hänen kanssansa.
Mutta Olli kyllästyi sellaiseen alituiseen paimentamiseen, eikä
tahtonut enään totella Liisaansa.
Niin oli hän taas yhtenä päivänä mennyt lautamiehen toimissa pitäjälle,
eikä tullut ehtooksi takaisin vaikka oli luvannut. Silloin lähti Liisa
taas Tuorilaan katsomaan, eikö Olli olisi siellä. Ja siellä hän olikin.
"Täälläkö sinä taas viivyt, etkä tule kotihin?"
"Täällä vain".
"Joko kohta lähdet?"
"En vielä. -- Antakaa, Tuorila, Liisallekkin yksi ryyppy!"
"Kiitos kunnia tarjouksestas. Älkää tuoko, Tuorila!"
"Kas, sitä, kun on kopea!" sanoi Tuorila.
"On se!"
"Tillunlillun lihava
Ja tallullallun laiha,
Enkä minä Liisuani
Tei'än Tiltaan vaih'a",
lauleskeli Olli, ja tapaili vieläkin ryyppyä.
Mutta silloin Liisa tulistui:
"Etkö ole jo tarpeekses saanut, senkin juoppo-tratti?" peuhasi hän.
"En, kultaseni!"
"Kyllä minä sinulle ryypyt annan, jos et nyt vain lähde!"
Mutta se oli öljyä valkeaan: Tuorila rupesi haukkumaan Liisaa ja emäntä
ja Tiltakin tulivat hänelle avuksi.
Liisa hämmästyi ensin aluksi; mutta rohkaisi kuitenkin itsensä, ja
sanoi:
"Jos te juotte, niin juokaa; ja jos te, hyvä emäntä sallitte miehenne
turmelevan itsensä ja hävittävän tavaransa, niin en minä salli meillä
kuitenkaan niin tapahtuvan. Ja sinulle, Tilta-säpäkkö, ei minulla ole
mitään velkaa. Holho sinä miestäs sitten, kun sen saat!"
"Paholainen, miten haukkuu", sanoi Tilta, ja oli milt'ei päälle käydä.
"Nyt minäkin sekotan asiaan", sanoi Olli. "Minä en salli Liisaani
sillä tavalla soimattavan. Pidä, Tilta-lutku, suus kiini kunniallisen
avio-vaimon edessä. Hyvästi nyt, Tuorila! Minä tulen koreasti kanssasi
kotiin, Liisa!"
Ja niin he lähtivät.
Olli oli hyvällä halulla, ja antoi Liisan taluttaa itseään. Mennessään
lauleskeli hän:
"Voi, minä hullu, ja voi minä hullu,
Ja voi, kun mä akan otin;
Kun ma tulin humalaan,
Niin tukasta talas kotiin!"
"Niinhän tuo teki", sanoi Liisa.
"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla.
Sinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei
pidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, --
minä lupaan lakata juomasta".
"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka
päivä".
"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus
ja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle
Liisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun
tarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi
nikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun
tykönäs, -- juuri sinun tykönäs -- -- -- ja pikku Ollin. Usko minua!"
"Käyhän pois main!"
"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?"
Ja niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja
Liisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen,
kun viimeinkin oltiin kotihin keritty.
Seuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen
näin:
"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään
koskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli
Kelvoton".
"Muista lupaukses!" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin
rinnoille.
Olli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos
ja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.
"Minä olen suutari, nikkari, seppä, satulamaakari, läkkiseppä ja
kaikkia ammattia taitava, senkin tuhannen seppä, makasiinin hoitaja,
lautamies j.n.e. ja kuitenkin olen minä sika! Voi, minua mies-raukkaa!"
tuumaili hän itsekseen, ja pyyhkei silmiään takkinsa hi'aan. "Mutta nyt
minä jätän huikentelevaisen elämäni, ja elän ihmisiksi. -- Ei sinun
Liisa-raukka tarvitse täst'edes enään murehtia minun tähteni! Minä olen
sinua jo liiaksikin kiusannut".
Se oli hyvä päätös, jonka Olli-raiska teki yksinään nurkan takana; ja
sen lupauksensa täytti hän, kuin mies. Ette enään tarvitse Ollia
koskaan hakea juoma-seuroista.
Virkansa tekee hän uskollisesti, eikä ketään sillä pahenna, vaikka
siirtääkin tarjotun ryypyn edestä ja jättää sen kajoomata pöydälle.
Vanhaa isäänsä ja äitiänsäkkin muisti hän tässä parannusta tehdessään,
ja arveli, miten monta raskasta hetkeä hän oli heillekkin hankkinut, ja
miten ne jo kohta jättävät tämän murheen-laakson, tullaksensa parempaan
elämään.
Niin teki Olli Oivallinen hyvän alun hyvään, ja rukoili Jumalaa
auttamaan itseään taistelussaan pahaa vastaan. Keveällä mielellä palasi
hän jälleen huoneeseen, otti vaimonsa syliinsä, ja sanoi kätkien
silmänsä takkinsa kaulukseen:
"Hyvä Liisa! Sinusta en luovu koskaan. Sinua en soimaa, vaikka joskus
torutkin; sillä sen teet sinä suuresta rakkaudestas minuun".
Liisa ei voinut vastata mitään; sillä niin oli hänkin liikutettu; hän
koetti ainoasti huivinsa nipukalla pyhkiä silmiään, ja peittää niitä,
vaan kun ei se oikein onnistunut, niin kätki hän kasvonsa kokonansa
Ollin takin kauluksen toiseen puoleen. Ja siinä oli pari, jota
vihollinen kadehti, vaan josta enkelit taivaassa iloitsivat.