"Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo".
Sananlasku.
"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan
puukon takoa", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena,
että häneltäkin rupesi työ sujumaan.
"Mitäs niin lauleskelet?" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös
papereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.
"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä
sillä tavalla rätnäilet?"
"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!"
"Vai niin!"
Poika meni menojaan ja isä jäi yksinään "rätnäilemään".
"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin
hyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka
kuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja
minulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän
tuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten
ihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt,
niin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle", puheli Olli
itsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa
jälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta
joutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.
Kun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse
seitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen
huoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli
ennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.
"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?" kysyi Liisa,
tullen samassa askareiltaan. "Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko
voit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?"
"Voin kyllä, muijaseni!"
"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään
löytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin
piti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut,
paitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti,
kunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja
suutari -- -- -- en viitsi enempää puhuakkaan".
"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä
elänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti
olisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän
on kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä".
"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei
ikäs rupeaisi jo vähän painamaan".
"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain
eläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin
huono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään".
"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna
tuntenut enään minua".
"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa".
"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä".
"Niin ovat, mutta he asuvat taloa".
"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen".
Ja niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää
ja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen
vaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän
teki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko
seurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan.
Kun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.
"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee", kuultiin kaikkialla. Ja jos
nytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on
tosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja
Olli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.
"Kiitos olkoon Jumalalle!" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.
"Me tahdomme ruokaa!" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä,
toiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.
Niin se siunaus rakentaa!
Jokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan
sen, jonka muistan:
Mutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö
hän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa
lahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja
tappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on
maksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen;
Tuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu;
Leskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein
renki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät
kukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä
paremmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on
kartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.
Ja sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: "hyvä
kaikkiin kelpaa", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin
talonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia?
Minäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: "hyvä
kaikkiin kelpaa" ja lisätä: "kelvoton ei mihinkään".