"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää!"
Sananlasku.
Kyliäpä Ollin kelpasi nyt elää. Kun Tuorilan maat jaettiin kauppakirjan
mukaan, niin sai Olli sellaisen talon, että siitä jo tarjottiin hänelle
neljää tuhatta, siis puolta enemmän, kuin oli itse maksanut. Mutta ei
Olli vain myönyt taloansa, vaan arveli, ett'ei hän ollut sitä ostanut
myödäksensä, vaan pitääksensä.
Mutta olipa siinä kyllä ensin Ollilla liikaa murhetta koko mokoma. Piti
ottaa vielä yksi piika lisäksi, ja mies pajasta, toinen nikkarin
verstaasta maan työhön. Vaan eipä Olli sitäkään säikähtänyt, hän ohjasi
asioita, kuin mies.
"Mikä erinomainen noita se suutarin Olli mahtaa ollakkaan?" arvelivat
ihmiset. "Hänellä on onni kaikissa, mitä vain yrittää".
Ja niin se olikin. Kun Olli leikkasi ensimmäisen kerran peltojansa,
niin sai hän melkein yhtä paljon viljaa, kuin Tuorila itsekkin. Olli
sai, näetten kohta ensi kerralla kahdeksantoista tynnyriä rukiita,
kahdeksan tynnyriä ohria, viisitoista tynnyriä kauroja ja alun
kolmattakymmentä tynnyriä perunoita. Ja kun hän sen huomasi, niin istui
hän laskemaan, mitä ne rahassa tekevät:
"Kahdeksantoista tynnyriä rukiita, nykyisen hinnan jälkeen,
kaksikymmentäkolme markkaa tynnyri, tekee neljäsataa neljätoista
markkaa; kahdeksan tynnyriä ohria, kahdeksantoista markan jälkeen,
tekee sata ja neljäkymmentäneljä markkaa; viisitoista tynnyriä kauroja,
yhdentoista markan jälkeen, tekee sata-kuusikymmentäviisi markkaa ja
kaksikymmentä tynnyriä perunoita, neljän markan jälkeen, tekee
kahdeksankymmentä markkaa, eli yhteensä kahdeksansataa ja kolme
markkaa. Summasta maksetaan viisisataa Kierilän herralle ja loput
syödään itse. Ja siis, ja sentähden, kyllä Olli jo voi ruveta
ajattelemaan akkaa".
Siihen päättyi Ollin tilinteko, ja nyt hän rupesi todellakin
ajattelemaan naimis-kauppoja. Olli-paha oli ollut erittäin järkevä
kaikissa toimissaan, nyt saamme nähdä, miten järkevä hän oli
naimisessaan; sillä järkeä ja ymmärrystä siinäkin tarvitaan, vaikk'ei
sitä kaikki oivalla.
Olli teki siis seuraavan järjestelmän kosioimis-aikeeseensa; sillä
sydämmensä oli vielä vapaa, eikä hänellä siis ollut haittaa sokeasta
rakkaudesta. Hän päätti näin:
"Kepolan Kreeta on rikas ja nuori lesti, sitä koitan ensin; Kanalan
Kaisa on nätti ja varakas tyttö, se olkoon toinen; Leskelän Leena on
pulska ja myöskin jotakuinkin varakas; Tuorilan Tilda on ylpeä, mutta
saattaapa häntäkin koittaa, ja viimeinen jota kosin, olkoon Liikalan
Liisa, joka on heistä kaikista kaunein, mutta samalla myös kaikista
köyhin. Jos sitten ei niistä yksikään sovellu, niin jäädään vanhaksi
pojaksi, ja pidetään piikoja, -- talon hoidossa".
Eikä Olli tätä ajatustaan ilmoittanut kenellekkään, vaan meni
salakähmää seuraavana päivänä Kepolaan. Kreeta istui juuri nukuttamassa
pienintä lastaan, ja lauleskeli kehto-lauluja.
Olli pysähtyi porstuaan kuulustelemaan, oliko pirtissä ketään muita. Ja
kun hän siinä kuulusteli, niin kuuli hän Kreetan laulavan muun muassa
näinkin:
Nuku, nuku nurmilintu,
Väsy, väsy västäräkki,
Väsyy, väsyy äitisikin
Lesken lailla laulamasta,
Kohta täytyy kaksi vuotta,
Eikä Jaska vielä tule,
Nuku, nuku nurmilintu,
Väsy, väsy västäräkki j.n.e.
"Aha", ajatteli Olli. "Jaaran Jaskaako sinä odotatkin? Mutta menen minä
sisään kuitenkin".
Ja hän astui pirttiin sisälle ja sanoi hyvää päivää. Hetken oltuaan
ääneti, rupesi hän puhumaan Kreetalle näin:
"Minulta pääsi viime yönä karitsa karkuun, eikö sitä ole täällä nähty?"
"Vai niin! Oliko isokin?"
"Tavallisen kokoinen".
"Minkä näköinen?"
"Tavallisen näköinen".
"Oliko hyvä villa päällä?"
"Jotakuinkin".
"Vai niin! Ei sitä meillä ole nähty. On tainnut mennä toiseen taloon".
"Annappas syynätä talos!"
"Tee se!"
"Sinustako alotan?"
"Alota vain!"
"No, niinpä siis, jos katruni on teillä, kuulukoon määkinä kohta".
Ja samassa parahti lapsi kehdossa aivan karitsan äänellä.
"Herra Jesta!" sanoi Kreeta, ja oli olevinaan hämillänsä.
"Aha sinä, varas, sinulla minun karitsani onkin", ilveili Olli.
Ja ennenkuin leikistä erittiin, niin keitti Kreeta Ollille kahvia, ja
jopa erotessa kaulailtiinkin.
"Liiaksi naali miehelle", tuumaili Olli palatessaan. "Pitää saada
selville, mitä muita vikoja hänellä on".
Ja kun hän oli viikon päivät käynyt Kreetaa kosimassa, niin tunsi hän
Kreetan kaikki viat. Mutta saadakseen asiasta varmuuden, teki hän
seuraavalla tavalla:
Ensin tullessaan sisälle pisti hän elävän sammakon Kreetan käteen,
josta Kreeta suuttui niin, että oli milt'ei sylkäistä Ollia silmiin.
Mutta Olli oli rauhallinen ja naureskeli, istui pesän eteen ja alkoi
virittää valkeata.
"Mitä sinä, roikale, nyt tuumaat?"
"Keittää kahvia kullalleni".
Kreeta kiukutteli, mutta otti pannun kuitenkin ja keitti kahvia. Ja kun
Kreeta keitti kahvia, niin tallusteli Olli pitkin permantoa ja
lauleskeli:
"Keitäs kultani kahvia,
Ja keitä kattilalla;
Taitaa olla viimeisen kerran,
Kuin kävelen kamaris lattialla".
"Älä semmoista laula!" tiuski Kreeta.
"No, minä laulan paremmin", vastasi Olli ja lauloi taas:
"Keitäs kultani kahvia,
Ja keitä ero-pannu;
Hei, ei meiltä ennen rakkaus lopu,
Kuin kahvi-valkea sammuu!"
"Vai niin, roisto!" kiljasi Kreeta ja viskasi kerma-kannun Ollille päin
silmiä.
"Kiitoksia!" lausui Olli ja naureskeli vain, kuten ennenkin. Sitten
kääntyi hän ovelle, ja sanoi mennessään:
"Juo nyt yksin kahvis; nyt on vanhan kullan rakkaus sammunut, kuin
taula".
"Pysy suutari lestilläs, retkale, roikale, narri j.n.e." haukkui ja
metelöitsi Kreeta Ollin perään.
Mutta Olli ei ollut kuulevinaankaan, meni vain menojaan, ja miettei,
miten Kanalan Kaisan kanssa kävisi, tokko siitäkin tulisi samallainen
loppu, tai kävisikkö toisin.
Pari viikkoa piti Olli väli-aikaa, ja lähti niin eräänä
lauvantai-ehtoona syötyänsä liikkeelle, ja lauleskeli mennessään:
"Kukko se lauloi aamulla varhain,
Ja lukkari sunnuntaina.
Lauvantai-ehtoona saunan jälkeen
Lähtevät pojat naimaan".
"Jopa minä tiedän, mihin isäntä menee", ilkasteli suutarin piika
vanhalle emännälleen, tupaan tullessaan. "Minä kuulin hänen laulunsa
vainiolla; Kanalaan päin hän menee".
"Vai niin!" vastasi vanha emäntä, eikä ollut sen enemmän tietävinään.
Mutta Olli meni menoaan, ja kun hän pääsi Kanalaan, niin seisahtui hän
luhdin oven taakse ja alkoi taas laulaa:
"Avaa tyttö sun kamaris ovi,
Äläkä yksin makaa;
Taitaa olla viimeisen kerran,
Kun palaan sun oves takaa!"
"Niin taitaakin", kuului Kaisan ivanauru, ja samassa joku miehellisempi
ääni, joka lausui jykeästi:
"Mene vaan, mene vaan,
Kotiasi nukkumaan".
"Aha", arveli Olli, "vai on sinne jo toinen ennen minua ehtinyt. Mutta
odotas, perkule! -- Minä murran oven auki, ell'ette nyt vain laske
minuakin katsomaan, miten siellä makaatte".
Mutta vastausta ei kuulunut; vaan hetken perästä tuli Kaisa yksin ulos,
ja sanoi:
"Mitä sinä tahdot?"
"Tahdon koetella, mimmoinen ihminen sinä olet; tokko sinusta olisi
minulle vaimoksi".
"On vaikka kahdellekkin sinun kaltaiselles miehelle", vastasi Kaisa
kopeasti.
"Vai niin! Sitten en puhu enään mitään. Minä etsin vaimoa, jonka saan
yksinäni hallita".
Ja niin kääntyi Olli takaisin taas ja lauleskeli mennessään:
"Hoi on, hoi on huolettaa,
Ja harmiksi alkaa pistää;
Ei nyt enään akkaa löydä
Kelvollista mistään!"
Mutta ei Olli vieläkään väsynyt etsimiseen. Seuraava jota hän nyt kosi,
oli Leskelän Leena. Leena oli hyvin taipuvainen kauppoihin; mutta
osoitti niin suurta saamattomuutta ja typeryyttä, ett'ei hänkään Ollia
miellyttänyt.
"Mitä minä kunnottomalla ja typerällä vaimolla teen?" ajatteli Olli
itseksensä. "Sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää oleman siivon,
taitavan, puhtaan, kelvollisen, kauniin ja rakkaan".
Ja ett'ei Leena ollut sellainen, niin hylkäsi hän Leenankin.
"Voi, poika-parka sinuas!" valitti äiti kerran Ollille. "Olet jo monen
kanssa kauppoja tehnyt, etkä vielä yhtäkään miniätä minulle tuonut".
"En olekkaan", vastasi Olli vähän nenillänsä, eikä sen enempää sitten
virkkanut.
Mutta kohta saman päivän ehtoolla meni hän jo Tuorilaan, Tiltaa
kosimaan; ja pistäysi Tildan kamariin.
Kun Tuorila ymmärsi asian, niin komensi hän akkansa kahvia keittämään,
ja toi taas viina-potun pöytään. "Kas niin, akkaseni! Sanoinhan minä
sitä, että vielä Tuorila taaskin yhtenä talona on. Olli Oivallinen,
joksi Kierilän herra hänet risti, on tullut kosimaan meidän Tiltaa".
"Ei niistä, Matti, mitään", sanoi emäntä, ja pyöritti päätänsä. "Etkö
jo ole kuullut, kummoinenka valikoitsija hän on. Hän on käynyt jo
Kepolan Kreetan luona, kosinut Kanalan Kaisaa, ja viimeksi yrittänyt
Leskelän Leenaa; mutta ei vain yksikään heistä ole hänelle kelvannut.
Mitä sitten meidän tuittupäisestä Tiltasta on puhettakaan?"
"Ole vaiti, akka, vain, ja anna heidän yrittää!"
"Yrittäköötpä vain!"
Samassa tuli Ollikin jo pirttiin, ja oli kotoansa tulevinaan, eikä
luullut vanhusten tietävän, että hän oli jo käynyt Tildan tykönä.
"Parahiksipa tulit, naapuri", sanoi Tuorila. "Olin juuri aikeessa ottaa
tässä pienet punssit, kun tunnen vähän vilustuneeni. Ota tuosta tuoli
ja istu juomaan kanssani!"
"En ole sitä juuri oppinut; mutta koitetaan häntä kerran".
Ja he ryypiskelivät niin, että alkoivat käydä hyvin puheliaiksi. Muun
muassa alkoi Tuorila suoraan kaupitella Ollille "Tiltaansa".
"Ei se minulle passaa", vastasi Olli.
"Mikä ett'ei?"
"Hän on ylpeä ja kiukkuinen".
"Mistäs sen tiedät?"
"Olen kuullut ja olen nähnyt".
"Kyllähän akkana taltuu".
"Minä tahdon, että sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää olla jo
kotona taltutetun. En minä rupea taltuttamaan akkaa ja lapsia yhdessä".
"Oh, hemmetti!" sanoi Tuorila, ja huusi isällisellä vallan mahdilla
Tildan tulemaan sisälle.
Tilta tuli kopeana ja kysyi:
"Mitä tahdotte?"
"Tahdon, että Ollin pitää ottaa sinut ja sinun pitää ottaa Ollin".
"En minä kaikkein suutarien piikaksi rupea", vastasi Tilta ja viskasi
päänsä taakse-päin.
"Tyttö, mitä sinä sanot? Minä olen isäs, ja käsken".
"Käskekää vain; minä en tottele!"
"Nyt kuulette, hyvä Tuorila, minkämoinen tyttärenne on. Minä en tahdo
häntä vaimokseni".
"Saatanan lutukka!" ärjäsi Tuorila, ja tapaili Tiltaa tukkaan; vaan
Tilta vältti ja juoksi pihalle.
Ja Tuorila tuli niin pahalle päälle, että Olli piti parhaimpana lähteä
pois koko talosta. Ja niin jäi se kosioiminen.
Mutta Olli oli saanut hyvän opin sinä ehtoona. Hän rupesi aina useammin
tulemaan juovuksissa kotiin, jopa räysäämään viina-päässä kylässä ja
kotonaan. Naimis-puuhat jäivät sikseen, ja Olli piti hauskana juosta
kylässä yö-kaudet.
Vanhemmat varoittivat häntä, ja nuhtelivat siitä, erittäinkin
juomisesta; mutta Olli vastasi kopeasti:
"Omallansa Olli ajaa, rahallansa rillittääpi", eikä pitänyt sen enempää
lukua heidän nuhteistaan.
Vieläpä oppei Olli muun hyvän lisäksi korttipelin taas uudestaan, ja
siinä meni häneltä monta yötä ja monta markkaa turhaan.
Eräänä ehtoona otti hän kaksikymmentä markkaa rahaa plakkariinsa,
kellonsa pisti hän myös plakkariin, ja merivaha-piipun hampaisiinsa, ja
lähti huijaamaan.
Aamulla tulee hän takaisin murheellisen näköisenä, lähestyy vanhaa
äitiänsä ja alkaa laulaa vedet silmissä, suu väärässä ja pää täynnä
viinaa:
"Piippuni olen pelannut,
Ja kelloni olen juonut,
Enkä ole nättiä tyttöä
Mammalleni tuonut".
"Voi, poika-parka!" sanoi äiti.
"Niin, niin, mamma-kulta!"
"Taitais olla paras, että ottaisit itselles akan, joka sinua kykenisi
hoitelemaan".
"Kyllä kai; mutta kun en ole vielä sellaista tavannut, johon olisin
mielistynyt".
"Jokos olet Liikalan pikku-Liisaa koittanut?" kysyi äiti.
"En vielä".
"Hän on kaikkein kiitoksen ja ylistyksen esineenä; koita häntä".
"Kyllä kai; mutta nyt minun pitää mennä vähän nukkumaan".
Ja niin meni Olli ja nukkui humalansa puhtaaksi. Kun hän sitten heräsi
viimein ehtoo-päivällä, niin tulipa sitten katumuksen vuoro: rahat
olivat menneet, piippu pelattu ja kello juotu, kuten hän äitilleen oli
jo laulanut.
"Menenkö nyt veteen tahi valkeaan, vai koitanko nuoranpätkää?" kysyi
hän vanhemmiltaan.
"Ei mitään niistä", vastasivat vanhemmat yhteen suuhun.
"Mutta elää en enään jaksa".
"Voi, sitä vanha-parkaa, kun on jo kyllästynyt elämäänsä", koki äiti
suositella häntä.
"Pidä nyt vähän väliä, äläkä mene kylään laisinkaan", puhui isä. "Ja
kun sitten tulee halus kylään, niin ota minä kanssas!"
Olli tyytyi siihen, rupesi taas ahkerasti takomaan ja ohjasi myös
nikkari-verstaan entiseen kuntoon, joka myöskin oli kärsinyt isännän
huikentelevasta elämästä. Kaikki meni taaskin entistä menoansa.
Mutta silloin lähätti itse "vanha Erkki" -- paholainen, -- taas Ollille
kiusan eteen: Kepolan Kreeta ei ollut vielä saanutkaan Jaaran Jaskaa,
ja rupesi hännittelemään Ollia.
Kreeta rupesi itse käymään Suutarilla, ja teki aina "tikusta asian",
että sai vain tulla Ollia tapaamaan. Olli ei ollut hänestä
tietävinäänkään. Mutta Kreeta kävi yhä rohkeammaksi. Hän tuli taas
eräänä päivänä, ja teki itsensä aika lailla suloiseksi:
"Ethän sinä, Olli, enään muistele sitä pientä pahaa, jonka silloin
tein, kun meillä lakkasit kulkemasta?"
"Muistan kyllä!"
"Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään".
"Jopa!" vastasi Olli, ja meni ulos. Mutta Kreeta meni perässä.
Olli vihastui ja sanoi: "niinhän sinä hännittelet minua, kuin paha
Pertun-aikainen pukki".
"Niin aina", vastasi Kreeta ja löi kätensä Ollin kaulaan.
"Mene Jaaran Jaskan kaulaan, äläkä minun", sanoi Olli, ja nykäsi
itsensä irti Kreetan kaulailusta ja meni isänsä tykö pirttiin.
"Nyt minulla on halu lähteä kylään", sanoi hän isälle. "Kepolan Kreeta
ei lakkaa minua hännittelemästä ennen, kuin se tulee hänelle
mahdottomaksi. Minä käsken poikani panna hevoisen eteen ja me lähdemme
Liikalaan".
"Kyllä minä lähden".
"Jumala kanssanne matkalle!" ehätti äiti-muori sanomaan, tullessa
juuri parahiksi kuulemaan Ollin viimeistä sanaa. "Minä olenkin
peljännyt jo jonkun aikaa tuota Kepolon Kreetaa, että jos vain sinä
sen nait -- -- --".
"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää", vastasi Olli, ja alkoi
hankkia itseään matkaan.
Kreeta oli lähtenyt suutarilta, ja haukkunut pajapojille koko lailla
Ollia, jos jollakin tavalla. Mutta ei Olli siitä huolinut, istui vain
isänsä kanssa rattaille, ja lähti ajamaan.
Tultiin siitä Liikalaan. Liisa istui perunoita kuorimassa, ja äiti
pyörähteli pöydän ympärillä, katsellen, olivatko lusikat puhtaat, kun
väki tulee syömään.
Ollin sydän hetkahti kohta tyytyväisyydestä ja jostakin
käsittämättömästä tunteesta; tunteesta, jota hän ei ennen ollut
tuntenut,
Tervehdittiin siinä sitten ja istuttiin penkille pakinoimaan. Ja Ollin
silmät lepäsivät Liisan puoleen.
Liisa ei kestänyt Ollin katsetta, vaan käänsi kasvonsa pois, ja rupesi
itkemään. Äiti huomasi sen ja kiirehti kysymään, mikä lasta vaivaa;
mutta Liisa ei vastannut.
Kun Olli näki sen, että Liisa itki, niin nousivat kyyneleet hänenkin
silmiinsä.
Vanha suutari huomasi sen, ja tuli vallan hämillensä.
"Itkemäänkös me tänne tulimmekin? Ei heikkarissa! Kuulkaapas emäntä! Me
olemme tulleet kysymään teiltä Liisaa".
"Herra Jesta sentään!" huudahti emäntä ja löi kätensä yhteen, ja Liisa
itki vieläkin enemmän.
Mutta sitä ei Olli kärsinyt, vaan meni itse lohduttamaan Liisaa, siveli
hänen vaaleata tukkaansa, ja punaisia poskiansa, ja puheli:
"Suru ilon edell' käypi. Jos niin on, että huolit minusta, niin tulee
meistä pari. Ja koska olemme itkulla alkaneet, niin loppuu se
varmaankin ilolla. Sanoppas nyt Liisa-kulta, huolitko minusta?"
Liisa kätki kasvonsa esiliinaansa ja sanoi:
"Jos saisimme puhua kahdenkesken".
"Saatte kyllä", vastasi emäntä, ja viittasi suutarin tulemaan kamariin.
Kun sitten Olli ja Liisa olivat jääneet kahden-kesken, niin sanoi
Liisa, nostaen silmänsä ylös:
"Tahdotkos sinä minua todella?"
"Tahdon täydellä todella".
Liisa pyhkäsi kyyneleet silmistään ja puhui iloisena:
"Unelmani ovat siis toteentuneet. Sinua olen minä ajatellut aina
rippikoulusta saakka".
"Voi, sinua veitikasta!"
"Niin, toru minua siitä! Mutta enhän ole ajatuksiani ennen ilmoittanut,
kuin nyt".
"En toru, en. Sinä olet siis syntynyt ja koettanut minua varten, ja
minä olen muita etsinyt". Ja silloin otti Olli Liisalta suudelman.
Mutta Liisa sanoi vakaasti:
"Sen varastit".
"Miten niin?"
"Emmehän vielä ole avioparit".
"Sinulla on puhtaus ja kauneus; ja siveys ja kainous, ja lempi ja
rakkaus; mutta onkos sinulla miten pitkä kärsimys-pussi?"
"Kysy niiltä, jotka minun tuntevat".
"Sinä et siis kiitä itseäs. Sinä olet minun. Eikö niin?"
"Olen", ja hän kallisti päänsä alas.
Ja muuta ei Ollikaan pyytänyt. Hän kutsui emännän ja isänsä ulos, ja
osoitti heille Liisaa:
"Noin nöyrän vaimon minä teiltä vien".
Emäntä rupesi itkemään, ja sanoi:
"Vaimoa jalompaa ette saa, vaikka tikulla etsitte. Mutta minä raukka
jään häntä kaipaamaan".
"Ihmisen pitääkin luopumaan isästään ja äidistään ja aviopuoliskoonsa
sidottaman", arveli vanha suutari tyytyväisenä. "Olli kelpaapi myös
kaikkiin, eikä hänessä ole juuri mitään moitittavaa".
Liikalakin tuli kohta väkensä kanssa kotiin ja suostui asiaan.
"Mitäs minulla siihen on enään sanomista, kun asianomaiset ovat siitä
kerran keskensä suostuneet?" tuumaili hän, raapei korvansa ta'ustaa ja
istui syömään.
Ja sanoma tästä tapauksesta kerkisi jo ennen sunnuntaita läpi koko
seurakunnan. Asiasta arveltiin jos jotakin ja "konttia kannettiin"
suutarille ja Liikalaan kilvassa kumpaiseenkin paikkaan. Mutta ei se
siitä parantunut: Olli oli korvia myöten rakastunut Liisaan ja Liisa
rakasti Ollia sydämmen pohjasta. Ja rakkaus on sokea.
Olli ja Liisa kuulutettiin laillisesti avioon ja vihittiin kohta. Olin
minäkin häissä, ja hauskaa siellä olikin. Kepolan Kreetakin oli tullut
"kuokkimaan", mutta ei kehdannut oikein edes silmiäänkään näyttää,
syystä, että armottomat poika-nulikat ja jopa joku isompikin osoittivat
häntä sormella ja sanoivat: "saat, Kreeta, rieskoja nyt paistaa", ja
"tuhka pussia kantaa", j.n.e. Kanalan Kaijasta ja Tuorilan Tiltasta ei
tehty liiaksi pilkkaa, -- he olivatkin kutsutuita --, mutta kyllä hekin
osansa saivat.
Viulut soivat ja nuoret hyppelivät. Vanha suutari istui pöydän päässä
soittajain rinnalla ja polki tahtia hymyssä-suin ja pää vähän
kallellansa. Ja kun sitten joku poika-hutikka väliaikana pyysi
pelimannein "natkua" pelaamaan, niin eipä vanha suutari enään voinut
itseään hillitä vaan nousi hän paikaltaan ja meni hakemaan vanhaa
"muijaansa". Ja kun hän löysi hänet, niin "natkutti" hän vielä nuoren
pojan norjuudella "muijansa" edessä "natkua", ja lauloi siihen kuuluvat
sanatkin:
"Minä naisin sun, minä naisin sun,
Kyllä kai, kyllä kai minä saisin sun",
josta nuorille tuli lisää ilon ainetta.
Mutta vanha "muija" muhoili tyytyväisenä ja sanoi vain:
"Jätä leikki lapsille!"
Kun vielä yhden häävieraan mainitsen, niin muut saavat jäädä sitten.
Tallukka-Repekka, vanha noita, tuli ruoti-vuorolleen Liikalaan. Hän oli
jo niin kykenemätön, että häntä kuljetettiin hevoisella, talosta
taloon.
Kun hän pääsi sisälle pirttiin, niin kompuroitsi hän suoraa päätä Ollin
ja Liisan tykö, ja toivotti heille onnea:
"Terve teille, terve meille,
Tervehet, hyvät tepposet,
Nyt näillä tulilla!
Eläkäätte, varttukaatte,
Kuin on kukat kankahalla,
Sopu, rauha, suosio,
Ilo, riemu, rakkaus
Olkoon aina osananne,
Taivas viimein voittonanne!"
"Sinäkö, Repekka, niin kauniisti toivotat onnea? -- Tule tänne
tupakille, tääll' on valmis valkea!"
Ja niin vei Olli vanhan Repekan perä-penkille piippuaan vetelemään.
Onnen-toivotus oli niin kaikkein mieleen, ett'ei kukaan pitänyt sitä
pahana, että ruoti-vaivanen vietiin kunnian-paikkaan. Enkä minäkään
sitä pahastunut, otin vain piippuni ja istuin Repekan viereen
ihailemaan niitä hauskoja Liikalan häitä, siksi kuin ne loppuivat.