"Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon".
Sananlasku.
Seuraavana sunnuntaina kävi Olli uudistamassa kasteensa liiton ja
laskettiin pyhälle Ehtoolliselle. Tavallistaan vakavampana palasi hän
nyt kirkosta, ja istui ehtoolla totisena taatan vieressä penkillä. Eikä
vanhemmatkaan tahtoneet häiritä pojan vakavia ajatuksia. Viimein
keskeytti Olli itse äänettömyyden, ja lausui totisena:
"Poika minä olenkin ollut tähän asti; mutta nyt minä rupean mieheksi.
Eikö se sovellu, isä, siten, että me hankimme pajan myöskin? Siten
saisimme itse tehdä nikarrus-kapineemme, ja saranat ja muut
tarpeelliset osat, joita tarvitaan raudasta. Voisinhan minä takoa
muillekkin, kun aika myöten antasi".
"No, en minä epäile sinun taidostas ja ky'ystäs kun vain muutoin
haluat; niin, että kyllä minun puolestani, poikaseni!"
"Se on sitten sovittu. Alatalon Aapon paja on seisonut jouten jo kaksi
vuotta, eikä suinkaan hän sitä enään kykene käyttämään. Ehkä hän sen
myöpi mielelläänkin".
"Niin aina! Hän on mies-parka jo tainnut kohta kuluttaa kaikki vanhat
säästönsä, kun on sairastellut niinkin kauvan".
"Ja entä vaimo ja lapset?" muistutti äiti-muori tarttuen myös aineesen.
"Niin on; hekin ovat osaltansa olleet kuluttamassa vanhoja säästöjä",
tuumaili Olli, "Mutta miten paljon sinulla on rahoja nyt, isä, että
saisi edes käsi-rahan antaa, jos kauppoihin sovitaan?"
"Taitaa niitä kolmenkymmenen markan paikoille olla", vastasi isä.
"Hyvä; ei niitä kaikkia käsirahoiksi tarvita, emmekä voi antaakkaan;
sillä pajan muuttoon ja reiraukseen tarvitaan myöskin rahoja".
"Sinä olet viisas poika, isäs kunnia ja äitis ilo", ennätti äiti taas
sanomaan. "Mutta kait sinä tarvitset kuitenkin ensin jonkun opettamaan
itseäs".
"Eikö mitä! Kyllä työ tekijänsä neuvoo", arveli Olli vain vakaasti.
Ja seuraavana päivänä käytiin Alatalon Aapon kanssa tekemässä kaupat.
Paja maksoi kaluinensa päivinensä viisikymmentä-kahdeksan markkaa,
tarkimman jälkeen tingattuna.
Kaupan tehtyä Aapo arveli:
"Mitä te miehet oikein mietitte? Suutarin-työnne olette jättänyt
hitoille, ja tehnyt jo useita vuosia nikkarin työtä. Aivotteko ruveta
sepiksikin?"
"Niin on aikomus", vastasi Olli. "Me voimme tehdä kahtakin lajia työtä,
tahi oikeimmin opetella".
Sitten annettiin Aapolle kaksikymmentä markkaa käsi-rahoiksi ja lopusta
summasta kirjoitti Olli itse velkakirjan. Hän oli jo niin harjaantunut
siinäkin taidossa, että häntä käytettiin velkakirjain ja testamenttien
y.m. kirjoittamiseen. Vähästä oli hän sitäkin taitoa alkanut, kuten
tiedämme.
Ruvettiinpa sitten pajaa muuttamaan, ja parin viikon perästä seisoi
suutarin mäellä yksi huone lisää; huone, josta kuului kalkutusta,
pauketta ja nakutusta ja jonka katosta savu ja säkeneet lensivät
taivaalle. Asuinpirtistä kuului myöskin nikkarein höyläämistä ja
naputtelemista. Kuu outo lähestyi mokomaa suutarin mökkiä, niin luuli
hän tulleensa johonkin tehdas paikkaan, joka se tosiaan olikin.
Menemme nyt muutaman viikon perästä pajaan. Siinä seisoo Olli puukengät
jalassa ja näpertää alaisimen ääressä, rauta kiehuu palavassa pötsissä,
ja Ollin veli, Pekka, painoi palkeita niin että tukka tuulessa liehui.
Kun katselemme Ollin vehkeitä, niin pakkaapa vähän naurattamaan. Hän
takoo kirvestä; ja kun ei se ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla,
niin pani hän sen uudellensa ahjoon, ja kirves oli jo viidettä kertaa
ahjossa.
"Mahtoikohan se Aapo neuvoa minua oikein terästämään kirvestä?" arveli
Olli ja laitteli siihen tarvittavia aineita. "Ikäväksi tämä käypi
ell'ei vain nyt ota luonnistuakseen", tuumaili hän ja pyhkäsi hien
otsaltansa. "Mutta koitetaanpas vieläkin vain".
Ja kun hän sen päivän oli äksierannut pajassaan, niin oli hänellä
ehtoolla kirves valmiina. Ja kun isä katseli sitten pojan tekoa, niin
arveli hän hyvillänsä:
"Neljän markan kapine. Ei sitä sepät sen helpommalla tee, -- --
tuollaista kirvestä. Sen Aapokin otti aikoinansa".
"Niin kyllä! Mutta alku aina hankala", tuumasi Olli. "Ja kyllä se
kirves kannattaakin neljä markka; sillä siinä on neljä naulaa rautaa,
kaksikymmentä luotia terästä, tynnyri piittä, Pekan ja minuun päiväni
ja meidän molempain hiki ja vaiva".
"Ei sillä joka poika veistäkkään", puheli Pekka. "Meidän iso kirves ei
paina täyteen neljää naulaa, enkä minä sillä kauvan suinkaan viitsi
erällänsä hakata".
Siihen loppui puhe sillä erällä, ja takomista jatkettiin yhä vain. Ja
Ollista tuli semmoinen seppä, että vuoden sisään ei kukaan nauranut
enään hänen yritystään; vaan kaikki rupesivat kunnioittamaan Ollia.
Ollille tuotiin likeltä ja kaukaa nikkarin työtä ja sepän työtä, ja
sitä tuli niin paljon, että hänen täytyi ottaa opilaisia sekä
nikkaroimaan että takomaan; ja moni köyhä poika tuli mielelläänkin
ruokansa edestä vain, kuin saivat oppia hyödyllistä työtä. Laiskoja ei
Olli sallinut luonansa; vaan ahkeroita ja kuuliaisia; ja niille hän
maksoi kohtuuden jälkeen palkkaa.
Ja kun Olli oli toista vuotta pajassaan, niin oli hän pajan hinnan
täydellisesti maksanut, ja jopa oli tölliäkin isonnettu. Vanhan pirtin
päähän oli rakennettu uusi rakennus, jossa oli iso nikkarin verstaa ja
kaksi kamaria, keittiö ja porstua. Kylläpä nyt suutarilla toimeen tuloa
oli. Työtä oli, rahoja tuli, ja kaikki kävi erinomaisella onnella
eteenpäin.
Ja mikä vielä hullumpaa oli, oli se että vanha isä rupesi vanhoilla
päivillään vielä suutaroimaankin. Vanhassa pirtissä neuloi hän
nuorimman poikansa Juhon ja parin oppipojan kanssa; uudessa rivissä
johdatti Pekka-veli nikkarin töitä kolmen oppipojan kanssa, ja pajassa
takoi Olli samoin kahden kumppanin kanssa. Vanha äiti oli saanut piian
itselleen, jonka kanssa hän laittoi ruokaa ja hoiti heidän navettaansa,
jossa oli kaksi lehmää, vasikka ja porsas.
No, oli siinä pesässä elämää. Ihmiset olivat oikein pyörällä päin, kun
he tulivat "Suutarille" käymään. Yhteisesti nimitettiin taloutta
vieläkin "Suutariksi"; mutta Ollia ja hänen isäänsä nimitettiin
"mestareiksi"; he olivat "vanha mestari" ja "nuori mestari". Ja kylläpä
se nimi olikin heille oikein omistettu. En minä sitä kiellä.
Mutta se Olli; se nyt oli se Olli! Kun hänen taloutensa oli nyt niin
loistavalla kannalla, niin halusi hän yhä enempää. Nyt rupesi hän
ajattelemaan maan-viljelystä.
"Eikös olisi hauskaa, jos meillä olisi edes vähänkään maata," puheli
hän taas eräänä ehtoona, kun hän istui isänsä kanssa, ja katseli vasta
valmiiksi tullutta kaunista piironkia. Me tarvitseisimme metsää
nikkariaineita ja lämmintä varten, jopa hiiliäkin varten pajaan, ja
peltoa taas, että saisimme syödä oman pellon viljaa. Olispa se
hauskaa."
"Olisi aina", vastasi isä, "mutta ei minusta enään ole juuri mihinkään
uusiin yrityksiin; mutta jos sinä tahdot, niin sinä voit yrittää
kyllä."
"Voisin mar", sanoi Olli. "Eiköhän Tuorilan isäntä antaisi minulle osaa
pelloistaan, niityistään ja metsästään jotakin kauppasummaa vastaan?"
"Koittaa sopii", arveli isä.
Ja Olli koitti. Seuraavana päivänä meni hän Tuorilaan, ja tapasi
isännän istuvan jotenkin alakuloisena tokka-kivellä ja polttavan
"presuja" -- nurkantakaisia -- pienellä savi-piipulla, jota sanotaan
"Kälviän kirkon varkaaksi" kansan kesken.
Olli astui sisälle ja sanoi kohteliaasti:
"Terve tänne!"
"Olkoon menneeksi!" vastasi isäntä äreästi, eikä edes katsonut Olliin
päin.
"Oh saamarissa", arveli Olli itseksensä. "Joko hän arvaa asiani, koska
niin näsäkkäästi vastaa? Mutta 'akka väliltä palaa, eikä mies
pahanenkaan;' minä en ole akka".
Ja hän astui suoraan isännän eteen ja tarjosi kättä, sanoen:
"Terveisiä meiltä!"
Tuorila katsoi Ollia silmiin tuikeasti, pisti kätensä housunsa taskuun
ja ärjäsi:
"Häpeä tolvana!"
"Oletteko juovuksissa, vai hulluksiko olette tullut? Näytätte aivan
siltä, kuin olisitte juuri miehen syönyt ja toista aikoisitte syödä?"
"En ole ketään syönyt, vaan muut aikovat syödä minut", puhui Tuorila.
"En minä ainakaan", vastasi Olli.
"No, niinpä niinkin. Mutta mitäs sitten asioitset?"
"Käynkö siis kohta asiaan käsiksi?"
"Käy, jos tahdot, tahi jätä, jos tahdot?"
"No, niin! Minä ajattelen eteenpäin, ja tulin siis kuulemaan, ettekö te
anna minulle torpan maata?"
"Mitä minä siitä paranen? Jos olisit edes pyytänyt taloani ostaa, niin
olisin ollut kiitollinen sinulle".
"Nyt en ymmärrä teitä. Tahtoisitteko te myödä Tuorilan, vai puhutteko
vain pilkkaa, päästäksenne minusta?"
"Minä puhuu totta".
"Mutta en minä voi ajatella niin suuria kauppoja".
"Mitä suuria?"
"Tuorilan taloa kokonaan. -- Eikö sitä voitaisi jakaa?"
"Sinä puhut viisaasti. Tuoss' on käteni. Minä tarvitsen kaksituhatta
markkaa rahaa. Voitko sen hankkia, niin saat kolmanneksen
Tuorilasta omakses; kolmanneksen pelloista, niituista, metsästä ja
talon-ulosteoista".
"Ohhoh!" sanoi Olli ja raapasi tukkaansa. "Mistäs minä sen rahan otan?
Mutta..."
"Mutta ei kelpaa", sanoi Tuorila. "Kierilän herralla on kahden tuhannen
tuomio minun 'päälleni' ja hän ei anna minulle armoa vähääkään".
"Antakaas olla! Minä tulen huomenna takaisin", sanoi Olli.
"Tule niin; ja laita asiat reilaan, niin saat aikaa voittain ehkä koko
Tuorilankin". Ja niin sanoen tarjosi hän Ollille kätensä hyvästiksi.
Olli meni monta asiaa miettien kotiinsa, ja puhui siellä kaikki
täsmällensä, mitä oli kuullut.
"Kierilän herra ei ole juuri aivan paha mies", sanoi vanha isä.
"Koitappas puhutella häntä. Ota kaikki, mitä saat rahoja kokoon, ja
loppua velaksi".
"Mitä minä saan kokoon? Tuskin neljää sataa markkaa".
"Minulla on myös sata markkaa".
"No, heikkarissa! Saisinhan minä sillä tavalla neljänneksen kokoon".
Ja sitten ruvettiin rahoja kokoamaan, ja saatiin viisisataa markkaa.
Eikä Olli enään aristellut, vaan lähti suoraa päätä Kierilään.
Ja kun hän lähti Kierilästä, niin saattoi itse herra häntä ulos, ja
sanoi vielä viimeiseksi Ollille:
"Sillä tavalla, nuori mestari, pitää meidän neuvotella. Minä tulen
huomenna edellä puolisen Tuorilaan. Voikaa hyvin siksi!"
"Toivoll' on rintani täytetty taas!" huudahti Olli, kun tuli kotiinsa,
ja istahti isänsä viereen jakkaralle.
"Sinä olet se siunattu lapsi!" sanoi vanha äiti ja taputti Ollia
päähän. "Sinulle onnistuu kaikki, kun saisit vielä hyvän muijan minulle
avuksi, taloutta hoitamaan".
"'Yksi ensin, toinen sitten', sanoi pelimanni, pääsi häistä ja vietiin
ristiäisiin", arveli vanha isä.
"'Ja aikansa kutakin', sanoi koira, sai selkäänsä naapurin koiralta",
arveli Olli, ja meni tyytyväisenä levolle, ajatellen huomista päivää,
ja sen tapauksia.
Ja seuraavana päivänä tuli Olli taas Tuorilaan. Hetken perästä tuli
Kierilän herrakin. Ja sitten ruvettiin asioita selvittämään.
"Sillä ehdolla pääsette, Tuorila, nyt ryöstöstä, että tämä nuori
mestari, Olli Oivallinen, ottaa päällensä teidän velkanne niillä
ehdoilla, jotka te olette sopineet keskenänne, ja jotka samoin olemme
sopineet meidän välillämme. Olli Oivallinen, kirjoittakaa minulle
velkakirja tuhannelle ja viidelle sadalle markalle ja antakaa myös
kiinityskirja kolmanteen osaan Tuorilan talosta", puhui Kierilän herra
vakavasti ja arvokkaasti.
Tuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki
ohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli
kumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan
tarvittavia suostumuksia.
Ja kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän
ne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat;
jotka myös kohta hankittiin.
Asiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi
"harja-kannut".
"Lempo soikoon!" sanoi hän. "Te olette kuitenkin hyvä herra, te
Kierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut
häpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan.
Kauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet
ottanut ensin pienen naukun".
Ja naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka
kauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja
Tuorila panivat vain nimensä alle.
"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava;
mutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta
se vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut
taaksensa katsokohon'", tuumaili Olli mieli-hyvillään.
"Se on oikein, se", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.
"Niin minäkin sanon", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin
vuorostaan huulillensa. "Eteenpäin minäkin yritän".
"Oikein, oikein", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle
kerralle ystävinä ja tyytyväisinä.