VI.

"Kaikissa näissä ollaan, sanoi pässi, kun päätä leikattiin".

Sananlasku.

Ei auttanut Ollinkaan kauvempaa jäädä rippikoulusta pois, vaan

seuraavana kevännä piti sinne lähteä. Hän saikin jo talven ajalla

kuulla pientä pilkkaa siitä, että ei hän ollut vielä käynyt "lukemassa

mieheksi". Hän oli kasvanut jo kokomoiseksi pojan-tolkiksi, ja naapurin

Kalle, joka oli häntä pienempi, vaan jo käynyt rippikoulunsa, sanoikin

kerran pilkalla Ollia "ruunan kummiksi". Hän, näette oli jo ollut

lapsen kumminakin.

"Älä ylpeile hongan pinta, ei ole kaukana veneen seppä", sanoi Olli,

rupesi ahkerasti lukemaan ja jätti nikkaroimisen isälleen ja pienille

veikoilleen.

Ja hyvin hänen lukunsa edistyikin. Kun tuli kouluun lähtemisen aika,

niin luki Olli katkismuksensa "kannesta kanteen niin, kuin vettä

valaen".

Ja jopa valkeni kouluun lähtemisen aamu. Emo laitteli evästä, ja Olli

pesi ja pynttäsi kasvojaan ja vaatteitaan niin, että jopa sillä olisi

saanut koko vuoden li'an lähtemään.

Kun hän oli sitten saanut itsensä siivotuksi, niin kokosi hän

kapineensa yhteen läjään. Siihen pantiin pieni pyöreä peili, mamman

messinki-kampa, linkku-veitsi, ja Herra tiesi, mitä kaikkia siihen

mätettiin; mutta luultavasti oli siinä jo piippu ja tupakka-massikin;

sillä niitä neuvoja oli Olli jo saanut käyttää oikein "papan" antamalla

luvalla, ett'ei tarvinnut enään sala-kähmään sitä iloa nauttia. Sitten

pantiin se mokoma varasto yhteen evästen kanssa, ja niiden ympäri

nykäistiin mamman päästä, mamman paras, puna-raitanen liina. Ja niin

oli mies valmis matkaan.

Olli vilkasi vähän ympäriilensä jää-hyväisiksi, sieppasi seipään pään

loukosta, pisti sen nyyttinsä solmujen alta, ja viskasi nyytin niin

olallensa; ja sitten aika kyytiä ulos. Olli paralla kiehui vedet

silmissä, ja sitä ei hän tahtonut muille näyttää. Sen tähden riensi hän

kiireesti ulos.

Pihalle päästyään ei hän enään hillinnyt itkuaan, vaan antoi sille

vallan, jo kun hän tuli vähän etemmäksi kotoansa, niin lauloi hän

murheesta vapisevalla äänellä:

"Koska koulun' aika kointui,

Ja ikän' enini,

Järkeni toimeksi tointui,

Niin vaivanne väheni.

Nyt tulee se tie mun eteen',

Jota vanhat on ennen käynn',

Ja murheen-sauva käteen',

Joka ompi ristiä täynn'.

Sen Taavetti todeks' tietää,

Kun näitä kirjoittaa,

Ja Herran armon näyttää,

Jonka meille ilmoittaa".

Poika-parka ei tuskin tiennyt, mitä lauloi; ainakin Taavetista ja

muista murheen-sauvoista oli hän kokematon kakara, joka näkyi siitä,

ett'ei murheensa suinkaan ollut aivan raskasta laatua, koska hän

ehtoolla koulusta palatessaan lauleskeli vallan toisia lauluja. Hän

lauloi, näetten näin:

"Minä se olen mamman poika,

Mamman oma Olli;

Hei, kun pääsis piankin

Jo mamman velliä kolliin!"

Niin hän lauleskeli virstan päässä kotoansa; mutta kotimökin näkyvissä

lauloi hän näin:

"Istuipa kerran ruoka-pöydässä

Suutari syöden poikinensa,

Puuroa heillä kuppi edessä,

Vaan mamma viipyi maitoinensa

Hei, tralla, laa, lalla, laa!" j.n.e.

"Empä laula enään", sanoi Olli sitten itseksensä, "saattaispa suutari

kuulla! Niin, nikkari oli 'meininkini' sanoakkin. Saman tekevä, kun on

yhden päivän työ jo tehty".

Ja niin tuli Olli pirttiin sisälle, eikä laulunsakkaan olleet aivan

tuulen tuomia: Emo oli keittänyt hyvää maito-velliä ehtooksi, ja

taatalla oli puuroa vielä päivällisestään; joista molemmista Ollille

annettiin valta valita. Ja Olli söi, kuin mies molempiakin. Ollaksensa

oikein "lysti" otti hän ensin puuroa isänsä vadista ja kastoi sen

sitten äitinsä velliin.

Pienemmät veljet ja sisaret saivat siitä sellaista "lystiä", että

naurekselivat vielä vuoteellaankin salaa pää peitettynä nahkaisiin;

mutta emo ei oikein siitä "lystistä" "tykännyt". Hän antoi Ollille

makoisia varoituksia, ja nuhtelipa niin, että Olli sanoa tokasi jo

lopuksi:

"Jos pappi toruu vaan tuolla lailla, niin jätän kouluni kohta kesken".

Mutta nyt otti isäkin asiaan kiini, ja antoi vieläkin vakavammat

varoitukset Ollille; eikä Olli-pahalla ollut enään muuta neuvoa, kuin

pistää hänkin päänsä pehkuun, ja mutista hammasten lovesta nahkaisiin:

"Kaksi on jo torunut; kolmas taitaa torua vieläkin paremmin".

Ja sitten nukuttiin pirtissä hiljaa siihen saakka, että päivä paistoi

jo seinästä seinään. Noustiin sitten ylös, ja laitettiin Olli taas

evästettynä kouluun menemään.

Nyt meni Olli iloisena kouluun. Yhden päivän koulussa-olo oli hänet

niin kiihoittanut, että hän halasi sinne. Olihan siellä hauskaa toisten

joukossa tehdä koiruutta, jos jonkinmoista; ja Olli oli aina joukossa

paras. Ja mitä useampi päivä koulussa käytiin, sitä enemmän koiruuksia

Ollikin osasi. Toisinaan ompeli hän kaksi vierettäin istuvaa poikaa

toisiinsa kiini, toisinaan tuikki hän edessään olevia äimällä j.n.e.,

toisinaan teki hän nenäliinastaan oravan ja viskasi sen tyttöjen

puolelle y.m. Ja kaikki tämä kävi hyvin laatuun syystä, että pastori

oli vanha ja vähä-näköinen.

Mutta kyllä Olli usein kiinikkin tuli vehkeistään. Niinpä kävi kerran,

että poika, jota hän tuikkasi äimällään, kiljahti ja ilmoitti

pastorille syyn, minkä tähden hän kiljasi, ja kuka siihen oli syynä.

Silloin kutsuttiin Olli esille. Ja vanha arvoisa pastori koetti

isällistä hyvyyttä pahan-ilkisen pojan kanssa. Hän ei ruvennut kohta

torumaan ja lyömään, vaan kysyi rauhallisesti:

"Mihinkä siis laki on tarpeellinen?"

Olli vastaa:

"Ensiksi opettaa se, mitä meidän pitää tekemän, ja karttaman;

toiseksi -- -- --"

"Annappas sen jäädä siihen", sanoo pastori. "Oliko sinun työs lakia

vastaan, tahi oliko se la'in mukainen?"

"En minä tiedä; sillä ei yhdessäkään käskyssä puhuta äimästä mitään",

vastasi Olit veitikkamaisesti.

"Vai niin, sinä veitikas! Lueppas viides käsky!"

"Ei sinuun pidä tappaman", vastasi Olli. -- "No, en, hyvä pastori, minä

tappaa aikonutkaan".

"Mutta lueppas sen käskyn selitys myöskin, niin saat nähdä".

Olli lukee taas:

"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ett'emme meidän

lähimmäistämme ruumiin, eikä hengen puolesta vahingoitse -- -- --"

"Niin, huomaatkos nyt?"

"Niin aina".

"Niin aina", sinä olet vikäpää nyt kuitenkin".

"Kyllä; mutta minä kadun. Eikös evankeliumi 'vakuuta Jumalan armosta

ja syntein anteeksi saamisesta?' Minä turvaan evankeliumiin".

"Mene paikalles, hunsvotti!" vastasi pastori, ja Olli pääsi vielä.

"Mutta muista toisen kerran!" sai hän varoitukseksi mennessään.

Mutta kauankos Olli sitä muisti?

Seuraavana päivänä näki hän Sorvin huonotaitoisen ja typerän Miinan

tulevan kirkolle iso leili kädessä.

Olli juoksi kohta Miinan tykö, ja sanoi teeskennellyllä ystävyydellä:

"Sinulla on varmaankin hyvää piimää leilissäs, kun olet ison talon

tytär. Annas minä maistan!"

"Maista vain", sanoi Miina.

Ja Olli kallisti leilin suunsa eteen. "Hei, perkana! Heraahan se on".

"Niin; en minä tiedä mitä äiti siihen pani", vastasi Miina.

"Mihinkäs sitä viet?"

"Pappilaan".

"Aha, vai niin!" arveli Olli, ja meni naurussa suin sivulle.

Ja kun pastori tuli kirkkoon luettamista varten, niin havaitsi hän

pojat kirkon seinuksella opettelemassa jotain laulua, jonka Olli oli

sepittänyt, ja jota hän tavaili heille nuotin mukaan.

Pastori vilkasi vihaisesti poikain puoleen; mutta ei puhunut mitään.

Hän meni vain kirkkoon, ja pojat perässä, supisten ja sihisten,

arvellen, että nyt on paha edessä; sillä pastori oli kuullut laulun

kylläkin.

Niin arveltiin, peljättiin, ja oltiin "sydän kourassa". Mutta mikäs

auttoi? Pakoonkaan ei auttanut lähteä.

Pidettiin sitten rukoukset ja aljettiin läksyjen kuulustaminen. Mutta

sen sijaan, että olisi luettuja läksyjä ruvettu kyselemään, kysyi

pastori näin:

"Mikä se kaunis laulu on, jota te minun kirkkoon tullessani lauloitte?

Sanoppas sinä Putikon Paavo!"

Mutta Paavo ei puhunut mitään.

"Vai niin; sinä et sitä vielä osaa. Sano sinä Vilkkilän Ville!"

Vaan ei Villekään vastannut.

Pastori raivostui ja huusi äkäisenä, jalkaa polkien:

"Kuka sen laulun on tehnyt?"

"Minä", sanoi Olli ja nousi ylös. "Mutta minä rukoilen, ett'ei sitä

enempää kysyttäisi".

"Mutta minä vaadin sen laulamista", ärjyi pastori.

"Niin, mutta jos se lauletaan, niin, minä tiedän, ett'en pääse ripille

tänä vuonna; pääsen vielä ehkä jalkapuuhunkin", intti Olli.

"Sama se, mitä saat; mutta laula pois laatimasi laulu!"

"Pääsenkös ripille tänä vuonna?"

"Et pääse!"

"No, sitten on sama, jospa sen laulankin. Tahdotteko sitä

välttämättömästi kuulla, hyvä pastori?"

"Tahdon!"

Ja Olli lauloi:

Se oli Sorvin Miina,

Jota haittasi syntymä-viina,

Ja se kova kohmelo. :,:

Lukea ei osaa,

Eikä pysy järki ko'ossa,

Että pappia vastata. :,:

Mutta Miina se keinon keksii,

Jonka laulan viimeiseksi,

Että paremmin naurattaa. :,:

Miina se hera-leiliä kantaa,

Ja pappilaan sen antaa,

Ja papin lahjoaa. :,:

Pappi se Miinaa säästää,

Ja ripille lupaa päästää,

Sen hyvän heran vuoks'. :,:

Ja sitten vaikeni Olli syvään huo'aten.

"Huokailla kyllä saat, koirikas", sanoi pastori. "Vieläkö nytkin

turvaat evankeliumiin?"

"Vielä, jos suinkin mahdollista".

"Vaan nyt ei auta enään katumaan, vaan pitää tuomion alle vajooman",

lausui pastori arvokkaasti, ja käski pari rotevaa poikaa astumaan

esiin. Ja niille hän lausui:

"Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hän pimeyteen kirkon

kellariin, jossa on kuolleitten luita ja kirkon-rottia!"

Pojat ymmärsivät sanat tosiksi, ja alkoivat lähestyä Ollia.

"Tulkaa saatanat!" sanoi Olli vihaisesti hiljaisella äänellä. Sitten

sanoi hän pastorille:

"Minä rukoilen teitä, hyvä herra pastori! Eikö pienempää rangaistusta

ole? Istun minä ennen jalkapuussakin päivän syömätönnä, ja menen sitten

kauniisti kotihin".

"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan

minä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!"

Ja nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli

pantiin kun pantiinkin kiikkiin.

Tukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset

olivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli

jäi yksin pinteriinsä.

"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni

kirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä.

Mutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa

vielä voisi saada?" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. "Minusta tuntuu

aivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja

piinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi".

Ja sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan

nuotille; ja laulunsa kuului näin:

Voi äiti parka ja raukka,

Et tiedä mitä kärsin nyt!

En neuvos jälkeen kurja

Mä koulussa tääll' elänyt!

Nyt jalkapuussa istun,

Kuin pieni lintu häkissä:

Mun pahain tekoin tähden

Saan kovuutt' tätä kärsiä.

Mutt' vaikka kuinka pahoin

Äitiän' vastaan oisin rikkonut,

Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan

Näin mua oisi rangaissut.

Ei vieras tuntea taida

Lempeä äidin sydämmen,

Eik' edes viisas muistaa

Hulluuttaan ajan mennehen.

Jumala yksinänsä,

Ja oma äiti-kultamme

Meill' rakkautensa tähden

Antavat anteeksi syntimme!

"Kukas sen laulun on laatinut?" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja

katsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään.

Pastori oli kuullut oven takaa koko laulun.

"Suru, vaiva ja katumus", vastasi Olli nöyrällä äänellä.

"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?" kysyi pastori.

"Olivat, hyvä pastori".

"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses.

Mutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!".

Olli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä,

että "mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia

poikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja

ehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti".

Mutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei

aina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että

vältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta

yleisesti oli Ollilla "hyvä sydän ja terävä pää"; sen todisti

pastorikin.

Ja kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut

saaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai

Raamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun

hän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: "kaikissa täällä

ollaan". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti

häväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu.

"Ehkä", arveli hän, "ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina

päässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen

minä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin

toiseksi vuotta; hän oli tyhmä".

Ja niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti

vanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu

seljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki

viimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:

"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua

silloin lohduttamaan!"

"Opiksi se oli pojalle!" tuumasi isä itse, "eikä itkusta parane. Siitä

tuli Raamattu taloon".

"Niin teki", sanoi Olli arvelevaisesti. "Mutta laita, äiti, minulle

vaatteeni valmiiksi ensi pyhäksi. Silloin me menemme ensi-kerran

pyhälle Ehtoolliselle, kuten tiedät".

"Laitan, poikani! Jumala sua siunatkoon!"

Olli Oivallinen eli "Hyvä kaikkiin kelpaa" · 第 10 / 14 题