"Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa".
Sananlasku.
Hiljallensa kuluivat vuodet yhä eteenpäin. Olli kasvoi ja varttui
ijässä ja miehuudessa. Tosin teki hän vielä monta koiruutta ja
kelvottomuutta; mutta kukapa kaikki pahankurisen pojan juonet
kerkeäisi paperille panemaan. Me jätämme ne nyt, ja seuraamme häntä
miehuullisemmissa toimissa.
Suutarin-työhön oli Olli jo niin varttunut, että hän kykeni omin-päinsä
käymään neulomassa tavallisempia ammattiin kuuluvia tehtäviä. Mutta
suutari-työ ei ollut hänelle enään mieliksi, varsinkin, kun se rupesi
käymään vähän-puoliseksi. Oli, näet, useita uusia suutareita asettunut
paikkakunnalle, jopa sellaisiakin, jotka olivat käyneet kaupungissa
opissa. Ne siis veivät vanhoilta maan suutareilta leivän suusta.
Matti-suutari valitti asiaa kotonansa vaimollensa ja pojallensa ja
saneli:
"Mikä meidät vihdoinkin perii? Naskali rupeaa ruostumaan, pikilanka
lahomaan, ja lesti-pussi jääpi homehtumaan. Siin' on ammattimme! Ja
siitä seuraa, että saamme panna 'hampaat naulaan', ja kuolla nälkään,
kuin kirkon hiiret".
"Älä, taatta, sellaista puhu! Koetetaan nyt jotain toista ammattia.
Ruvetaan nikkaroimaan, pannaan suutari-puukot puuta vuolemaan, ja
vasarat ja hohtimet hoitamaan nikkarin ammattia", puheli Olli.
"Vanha minä siihen olen: ei vanhasta tule konkaria". vastasi isä.
"Mutta minä olen nuori, vasta viidentoista vuotias. Minä jaksan.
Olenhan kohta tavallisen miehen mittanen, ja voimat ovat myöskin jo
paisuneet".
"Niin, niin", sanoi isä.
"Niin, niin, sanon minäkin, ja kohta tänä päivänä alotan ammattini. He
perkule! Kyllähän minä toki ennen koetan 'puutoukan' työtakin, kuin
kuolen nälkään naskali kouraan. Vanhat suutari-lautamme otan ensin
haltuuni aineeksi".
Isä ei voinut mitään vastata, pudisteli hän vain vähän päätänsä. Ukko
oli todellakin neuvoton. Ei hän ollut juuri koskonkaan ollut mikään
rohkea ja miehukas mies ja vanhuus oli sen vähänkin vienyt, mitä oli
ollut.
Olli jatkoi vielä esitystään isälleen, kokien häntä viehättää tuumansa
todenperäisyydellä ja mahdollisuudella.
"Emmekös ole oppineet nahkaa liimaamaan, samoinhan puutakin liimataan?
Tai emmekö osaa puleerata nahkaa? Sama lienee keino puunkin kanssa.
Häh?" puheli hän innolla.
Ja Olli rupesi toimesta tekoon, haki kokoon tarvittavat kapineet ja
vanhat suutari-laudat.
Äiti-muori, joka jo myöskin oli kruunattu harmailla haivenilla, ei
ollut koko keskustelun aikana mitään virkannut; mutta nyt hänkin avasi
suunsa ja sanoi:
"'Mitä mies tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo'. Pojalla on oikein. Tee,
Olli, ensinkin nätti sokeri-arkku!"
"Sepä hyvin sopii", vastasi Olli. "Sinä tiedät, minkä näköinen
sellainen kapine on, ja voit minua opettaa".
"Voin kylläkin; mutta sinulta puuttuu kaksi tarpeellista työ-asetta.
Sinulla ei ole hukuporaa eikä höylää", puhui äiti-vanha.
"Pekka saapi mennä Löyhkäriltä lainaamaan".
Pekka oli Ollin nuorempi veli, noin kolmentoista vuotias nulikka; ja
hän oli kohta valmis, kuin "Lukkari sotaan" lähtemään Löyhkärille;
saihan siten päästä kylään taas hiukkasen.
Mutta Pekka ei ollut ennen kuullut nimeä "hukupora", ja sentähden piti
hänen mennessään ehtimiseen hokea "hukupora, hukupora", ett'ei se vain
häneltä unehtuisi.
Pekka juoksi pitkin polkua, ja hoki "hukupora, hukupora", minkä vain
kerkesi. Hän oli niin ahkera ja tarkka toimessaan, ett'ei joutunut
edes katsomaan eteensä, vaan juoksi suoraan päätä tulvillaan olevaan
vesi-ojaan. Ja siinäpä tuli tapaturma Pekalle. Hän kun juoksi
kiireessään ja hoki "hukupora, hukupora", ja tunsi syvän veden käyvän
ruumiiseensa, niin pääsi häneltä väkiselläkin parahdus "huh!" ja
samassa myöskin "hupsis", jonka hän piti nyt lainattavan kapineen
nimenä. Ja niin juoksi hän yhä edellensä ja hoki nyt "hupsis, hupsis",
ja kun tuli perille, niin ei sellaista kapinetta tietty löytyvänkään,
ja niin muodoin ei voitu lainatakkaan. Höylän hän sai ja tuli se
mukanansa kotihin.
Kotona naurettiin Pekalle makiat naurut, ja toimitettiin uudestansa
asialle; jossa hän nyt onnistui hyvin.
Ja kun saatiin viimein tarvittavat kapineet, niin rupesi Olli
nikkaroimaan ja äiti mestariksi. Äiti neuvoi Ollille, miten laidat
salvetaan sisään samoin, kuin hänen pienessä neulomus-rasiassansa,
jonka hän otti esille "mönsteriksi".
Ja tiedättekö mitä? Kun Olli naperteli pari päivää, niin oli hänellä
pieni arkkunen tehtynä. Sitä isäkin katseli, ja tuumaili:
"Jos tuosta saat jonkunkaan hinnan, niin rupean mar minäkin vielä
ammatti-toveriksesi".
"Hinnan, sanot?" kysyi äiti: "Minä sanon sinulle vanha puupää, että
Olli saapi siitä ainakin kolme markkaa. Minä tiedän, mitä tuommonen
kapine maksaa. Ennen kun olin vallesmannilla piikana, osti vallesmanni
sokeri-arkun josta hän maksoi kuusi markkaa, eikä se ollut edes
niinkään hyvin tehty, kuin tuo Ollin on".
Ja mammalla oli oikein. Hän lähti itse arkkuista myömään ja tuli ensin
isoon pappilaan. Siellä sitä Ollin tekoa ihmeteltiin, "jos kuinkin".
Sisä-piika tahtoi sen kohta ostaa itsellensä "salettiansa" varten, ja
vanhin mamselleista ilmestyi myöskin kyökkiin, ja tahtoi sen ostaa
"vauvoillensa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä vaan saivat olla
aina jaloissa; ja joita viskeltiin ja rääkättiin joka paikassa, ja
sisä-piika rääkkääjistä oli aina pahin hän kun niitä aina viskeli
luutansa ja harjansa edestä". Niin hän tuumaili ja sanoi vielä lisäksi
sisä-piialle, että hän sai mennä ja pyyhkiä tomuja huonekaluista
mokomilla "salettirepaleillansa" ja niin juoksi hän kohta "papan" tykö
puhumaan asiansa puolesta, miten parhaiten taisi.
Ja kohta tulikin kirkkoherra itse omassa personassaan katsomaan
tyttärensä toivomaa kapinetta. Ja hetken katseltuaan suostui hän sen
ostamiseen, ja mikä vielä kummempaa oli, määräsi hän itse siitä neljä
markkaa.
Nyt rupesi suutarin muorin kieli laulamaan, miten hänellä oli oiken se,
että arkkuisesta maksettaisiin vähintäänkin kolme markkaa, ja nyt hän
sai siitä neljä. Niin vähän ne miehet osaa, "talonpoikaismiehet",
ojensi hän, arvostella jonkun kapineen arvoa y.m.
Ja kun hän viimein tuli kotihin, niin sielläkös ilo syntyi.
Isä antoi pojalle viimeiset kymmenen markkaansa lautojen ja parempain
nikkari-kapinetten ostoa varten ja sanoi:
"Minä rupean nyt vuorostani sinun oppi-pojaksesi. Tehdäänpäs suutarin
verstaasta nikkarin verstas!"
Ja niin tehtiinkin. Matti-suutarin pirtissä nikkaroittiin, liimattiin,
naulattiin ja nakutettiin nyt niin, että kankaat kajahtelivat.
"Nyt on maailma kääntynyt juoksussaan", arvelivat ihmiset. "Suutari on
ruvennut nikkariksi. Mitä uusia vielä tapahtuneekaan tässä matoisessa
maailmassa?"
Mutta eipä uudet nikkarit siitä huolineet. He nikkaroivat yhä vain. Ja
voi ihmettä! He tekivät työtä, joka kelpasi "vaikka kenelle". Ja Olli
oli niin innostunut ammattiinsa, ett'ei joutunut rippikouluunkaan
lähtemään sinä kesänä, vaikka oli jo talvella itsensä sitä vasten
hankkinut.
"Eihän vuosi vaaraa tee", arveli hän ja höyläsi sitä innokkaammin.
"Kerkeänhän ensi kesänäkin vielä".
Mutta kun "mestarit" olivat eräänä päivänä juuri ahkerassa toimessa,
kokeessa panna piironkia kokoon, jossa emokin oli mestarina, niin
lähettipä paholainen Löttösen lörppö Leenan pirttiin pujahtamaan.
"Ähä ludeet!" sanoi hän kohta, kun sai nenänsä näkyviin, ja sai nähdä
entiset suutarit piironkia puristelemassa kokoon. "Nyt on porpannattu!
Ei nyt enään näytä kenkärajoja rypistettävän. Tuoss' ois' yhdet, jotka
tarvitseisivat naskalia ja pikilankaa", ja samassa nosti hän vanhat
rajansa ylös mestarien nenän alla.
"Mene sen tuuttiin!" sanoi vanha isä. "Ja tuoss' on suutari!" sanoi
Olli ja pisti liima-pannunsa Leenan jalan alle, niin, että Leena astui
juuri pannuun, ja sai koko tossunsa täyteen kuumaa liimaa.
"Voi, tulen vietävä, mitä teit!" huusi Leena ja hyppeli, kuin harakka
rikka-tunkiolla. "Pirun kakara kuin poltti jalkani ja liimasi sukkani
kiini niin, ett'en taida enään koskaan saada pois. Voi, voi, voi!"
"Kuinkas niin teit?" nuhteli äiti.
"No, kun ei kärpänen osaa tulta kavahtaa, niin polttakoon siipensä!"
arveli Olli ja nauroi niin, että oli tukehtua. Ja hyvin nauru
isälllekkin maistui; ja minulle pikku-mestarille pirtissä samoin.
"Kyllä minäkin sinun siipes vielä poltan", kerskui Leena. "Etpä ole,
junkkari, vielä 'kuiva korvien takaa'; etpä ole junkkari vielä
'lusikkaas velli-vadista onkinut', se on: etpä ole, lurjus, vielä
rippikouluas käynyt. Kyllä minä panen semmoiset kontit liikkeelle,
ett'et pääse ripilles ennen, kuin parta napaas kasvaa. Tiedätkös nyt,
moskula? Piki-koura, piki-pässi, nahan-varas, raja-suutari, ja senkin
tulen saatana!" sätti Leena niin ettei kukaan saanut häneltä suun
vuoroa.
"Vai niin!" sanoi Olli viimein, kun ei jaksanut enään kuulla, ja
tarttui Leenaa niskasta kiinni, ja vei ovelle.
"Tuost' on timmermanni jättänyt viisi hirttä poikki! Mene ulos!"
"Ohoh, sinä naali!" sanoi Leena ja rupesi pitelemään vastaan.
"Mikäs pitää, kun väkevä vetää, sanoi tiainen, ja veti kurkea nokasta",
sanoi Olli ja veti Leenan koppinansa pihalle, ja tuuppasi vielä niin
että Leena lensi istualleen rapakkoon.
Siinä rupesi Leena sitten poraamaan, kirkumaan ja mässäämään, minkä
jaksoi. Ja Ollin vanhemmat nuhtelemaan Ollia, oikein vakavasti.
Olli oli pahalla päällä, ja erittäinkin suututti häntä se, että Leenan
huudosta kerääntyi koko kylän väki pihalle; ja siinäkös sitä sitten
käräjöitiin ja "tiskuteerattiin" jos jonnekki-päin. Toiset pitivät
Leenan, toiset Ollin puolta.
Viimein sanoi yksi irvihammas joukosta:
"Ompas Löttös-Leenalla pehmyt istuin".
"Va seier tu saivar-korva?" tiuskasi Leena. "Vai haukut sinä lurjus!"
"Ingen tingen, tappi-silmä", vastasi sama veitikas.
"Nyt tekisi mieleni nousta ja ravistaa sinua niin, että näkisit 'joka
ikkunan samalla kerralla'", haukkui Leena; "mutta empäs vain nouse; en
vaikk'is noo nokassani".
Leenan puolta pitäväiset rupesivat puhumaan, että tarvitsisi istuttaa
Olli itse Leenan viereen samaan rapakkoon, johon hän oli Leenan
viskannut; ja kuka tietää, mitä siitä olisi tullut, ell'ei apu tullut
ajallansa.
Oltiin jo niin kiihtyneet kiistassa, ett'ei huomattukaan lautamiehen ja
parin muun naapurin tuloa paikalle. Kiivaimmat uhkailivat jo antaa
toisillensa "tillikoita", kun lautamies astui esiin, ja osoitti kohta
Leenaa ja sanoi:
"Tuota me juuri etsimme".
Leenan suu tukkeusi paikalla, ja muut hölmistyivät niin, etteivät
uskaltaneet enään "henkeänsä vetää".
"Sinä olet tänä päivänä tehnyt pahoja", alkoi lautamies.
"Mitä puhut pussissas olevan?" sanoi Leena, ja tekeysi rohkeaksi.
"'Kaksi kantoa ja tah'on palanen', koska konstailemaan rupeat", vastasi
lautamies ärtyisesti. "Sinä olet ollut sellaisilla teillä, että minun
täytyy syynätä sinut".
"Syynää päälle vain", vastasi Leena, yhä ynseästi.
"Nouse ylös rapakosta", sanoi lautamies käskeväisesti.
"Tule kanss' jos tahdot", vastasi Leena vain.
"Vai niin! Vetäkää, miehet se lehmä ylös suosta!"
"Raskas on lehmää nostaa", intti Leena, ja viskasi pitkällensä
lätäkköön. Ja samassa huomattiin myös, miten hän pisti sukkelasti
kätensä hameensa plakkariin, ja sitten kätki koko kouransa mutaan.
Lautamies ei puhunut mitään, vaan astui suoraan rapakkoon, ja nykäsi
Leenan käteen kiini. Nykäys tuli niin äkki-arvaamatta, ett'ei Leena
kerjennyt edes avata kouraansa ja laskea sen sisältöä mutaan, vaan
täytyi näyttää, mitä hänellä oli kourassa.
"Katsokaas!" sanoi lautamies. "Tuossa on se, jota me kaipaamme", ja
osoitti Leenan kouraa, jossa näkyi jotain likaista ja rapakoista
olevan. "Siinä on Löppösen Laurin kukkaro. Tules auttamaan, Lauri, niin
otetaan se pois!"
Ja Lauri kävi kohta myöskin käsiksi Leenaan.
Ympärillä oleva joukko nauroi ja pilkkaili, että Löttös-Leenan ja
Löppös-Laurin rakkaus meni nyt rapakkoon.
"Ahas, pakana!" sanoi Lauri iloissaan ja katseli kadonnutta ja jälleen
löydettyä kukkaroansa. "Rahat ovat tallessa ja sormus kans!"
"Olisikko tuo paljon ollut vaivoistani, roikale?" manasi Leena. "En ole
enään morsiames tästä lähtein, koska tuollaisen häpiän teit".
"Enkä minäkään enään sinun sulhases, votakka, koska varastit mun
kukkaroni", vastasi Löppösen Lauri, ja vetäysi piiloon väkijoukkoon.
"Loppuuko asia tähän?" kysyi lautamies, ja kääntyi Laurin puoleen.
"Loppuu, minun puolestani", vastasi Lauri, ja lähti menemään pois.
"Mutta ei minun puolestani, sinä rakas Laurini", ennätti Leena, ja
hyppäsi ylös rapakosta, ja suoraa päätä Laurin kimppuun.
Joukko hajaantui, ja katseli nauraen, miten Lauri ja Leena juoksivat
perätysten aivan, kuin "leksisillä" juostaan. Ja vähitellen rupesi koko
lauma juoksemaan samaan suuntaan, nähdäksensä leikin loppua.
"Juoskaa vain, ja menkää sitä tietänne!" sanoi Olli joka rupesi
hengittämään helpommin.
Mutta samassa huomasi hän lautamiehen ketsovan sivulla ja nauravan,
minkä jaksoi. Hän kääntyi oitis lautamiehen puoleen ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, en minä teille sanonut viimeisiä sanojani, mutta
tuolle hullulle joukolle".
"Hulluja perätikkin he ovat", vastasi lautamies. "Minua vaivaavat
varasta hakemaan, ja sitten ovat samaa joukkiota. En mar minä enään
vasta lähde Löppös-Laurin asioille Löttös-Leenaa takaa ajamaan. Saavat
vast'edes sopia itse asiansa".
Ja niin sanottuaan meni hän suutarin nikkari-verstaaseen. Ja Olli meni
perässä iloisena siitä, että asia sai niin hyvän lopun.
Suutarin muori siivosi istuimen, ja tarjosi lautamiehelle. Lautamies
tarkasteli suutarien työtä, ja kysyi:
"Onko tuo kapine tingattu, vai teettekö sitä myytäväksi?"
"Myytäväksi", vastasi Olli.
"Mitäs siitä pyydetään?"
"Mitä hänestä jokukaan tarjoaisi", vastasi Olli.
"Onko se ostajan matkassa?"
"On".
"Minä tarjoan neljäkymmentä markkaa".
"Älkää pilkatko köyhää, se on sangen löyhää: kun se rupeaa, niin se
repeää, kuin taula", sanoi Olli häveliäästi.
"Pidä leipä-läättis kiini", ennätti emo sanomaan. "Ei lautamies sinua
pilkkaa, tolvana".
"En, poikani, minä sinua pilkkaa", vastasi lautamies. "Minä annan kohta
puolen hintaa käsirahaksi. Kyllä minä tiedän, mitä tuollainen kapine
maksaa. Valkoisena maksoin piirongista Luuvermannille viisikymmentä
markkaa; eikä sen teko ole yhtään parempi, kuin tuokaan".
Olli oli ääneti, ja ihmetteli, että hänen työtään voitiin verrata
mestari Luuvermannin työhön.
"Niin", ehätti äiti taas sanomaan, "Ollilla on 'snajua'; se poika tekee
suutarin-työn puhtaan, ja nikkarin-työn vieläkin paremmin".
"Niin se näyttää", vastasi lautamies. "Eikä sitä ole, kuin jokunen
vuosi, kun minä näjin hänet poika-kloppina juoksentelevan. Mutta
lapsista tulee ihmisiä, ja ihmisistä vanhoja äijiä ja ämmiä, kuten
mekin olemme jo sen totuuden saaneet kokea".
"Niin, niin; suku tulee, toinen menee. Me riennämme pois nuorempain
edeltä, ja he astuvat meidän sijaamme", huokasi vanha suutari ja rupesi
näpertämään työtänsä.