"Siinä Matti, missä muutkin miehet".
Sananlasku.
Elettiinpä Matti-suutarilla taas rauhassa aikoja joitakuita, niin
pälkähti Ollin päähän ruveta näyttämään suurta oppiansa taatallensa.
Hän kaivoi liivinsä plakkarista lyijykynänsä, ja piirsi sillä
isänsä vasta-uudesta höylättyyn suutari-lautaan kaikenmoisia
variksen-varpaita.
Isä katseli pojan peliä hetkisen, sitten pani hän prillit nenällensä,
kuten oli tapansa aina kirjaa lukiessa, -- sivu-mennen sanottuna, ukko
oli huono lukija --, otti sitten suutari-laudan pojaltaan, ja sanoi:
"Taidathan, luulen, kirjottaakkin".
"Taidan niinkin", vastasi Olli.
"No, sittepä kelpaa", sanoi isä hyvillänsä. "Saat kirjottaa minulle
rätinkejä, ett'ei tarvitse aina suu sanalla julistaa saataviansa".
"On mar se hauskaa", tuumaili Olli. "Paperi-lippu puhuu, ja mies on
itse vaiti, kuin seinä".
"Vaikkapa ei juuri niinkään, niin on se vähän herramaista kuitenkin",
vastasi taatta.
Siihen loppui taas pakina sillä kerralla. Isä istui ja neuloi, ja Olli
oli myöskin oppinut jo kuromaan kenkärajoja. He olivat siis yhdessä
työn toimessa. Ja se oli taas oikein.
Mutta sen mukaan, kuin Ollille tuli vuosia, tuli hänelle taitoakin. Isä
ja poika seurasivat yhdessä pitäjällä neulomassa, ja siitä ilosta Olli
paljon piti. Vanha vapautensa halu syttyi hänessä jälleen, ja sen
tähden olisi hän neulonut, vaikka aina pitäjällä.
Pitäjällä sai hän tilaisuuden kaikenmoisiin juoniin ja vehkeisiin.
Kerronpa tässä muutamia hänen sankari-töistään.
Ehtoisin oli kylän poikasilla tapana tulla kokoon johonkin taloon, ja
siinäkös sitä sitten myllättiin, ja peuhattiin, painia lyötiin, "kissan
häntää" vedettiin, sokkosilla oltiin, ja "kiiskiä ongittiin"; ja Olli
oli heistä aina paras, vaikka oli usein pienin ja vähä-väkisin
kasvultansa.
Oltiinpa Ojalassa eräänä ehtoona koolla. Sokkos-leikki kävi hyvin
laatuun; mutta "kissan-hännän" vedossa ei Ollia luonnistanut, hän kun
oli heikko voimiltaan. Koko poika-laumassa ei ollut yhtään, jolle hän
olisi piisannut.
"Mutta", sanoi Olli, "pannaanpas 'kissa kenkään', niin siinä minä
ainakin olen vertaisenne, ell'en parempikin".
Ja niin ruvettiin siihen leikkiin, pihalta tuotiin korento ja pantiin
kahden tuolin päälle; sitten pantiin kummallekkin tuolille neljä
tikkua, ja niin pojat korennolle kukin vuorostaan, jalat ristissä ja
kepakka kourassa. Siinä piti sitten ilman putoamata kepakolla pudottaa
kaikki neljä tikkua lattiaan. Siinä se konsti kaikkine kankeuksinensa.
Pojat koettivat kukin vuoroansa, ja putoilivat, kuin tallukat aina
lattiaan, toisille isoksi iloksi.
Mutta kun Olli nousi korennolle, niin teki hän temppunsa hyvin; ja se
harmttti toisia.
"Osaatkos 'kiiskiä onkia?'" kysyivät useat heistä.
"Kumpahan koitetaan", vastasi Olli.
Ja niin ruvettiin siihen leikkiin. Olli ei ollut sitä ennen nähnyt, ja
sen tähden täytyi toisten tehdä se ensin.
Leikki oli seuraava: ensin vuoltiin kaksi terävää puikkoa, sitten
otettiin vähäinen paperin pala ja asetettiin se seinästä niin etäälle,
kuin kukin oli pitkä. Sitten meni kiisken onkija seinän viereen, kävi
siinä kontillensa, puikot käsissä, joilla hän kannatti ruumistansa.
Varpaillaan ja puikkojen nojalla piti hänen sitten ryömiä niin
pitkälle, että ylettyi ottamaan suuhunsa edellä mainitun paperin palan.
Onkijan ryömiessä kysytään: mihis mies menee? johon hän vastaa: kiiskiä
onkimaan. Sama kysymys tehdään kolme kertaa, ja vastaus samoin.
Kolmannella kerralla lisätään sitten: entäs jos hukut?
Nyt on vaikein temppu edessä. Onkijan pitää kannattaa koko ojennettu
ruumiinsa varvasten ja ainoasti yhden puikon varalla, ja toisella
puikolla raapimaan korvallistaan, ja sanoman: ei tiän piän aikana
ainakaan.
Niin tehtiin nytkin, ja moni kokenutkin onkija "hukkui", kuten
sanottiin, kun joku meni konstissa nenällensä.
Ottipa Olli sitten myöskin puikot, ja rupesi yrittämään; mutta ei
tahtonut onnistua. Mutta kun hän koetti kolmannen kerran, ja kysyttiin:
mihis mies menee, niin vastasi Olli:
"Ei se sinuun kuulu".
"Kuules poikaa", sanoivat toiset.
Mutta leikin tavan mukaan, piti hänen kuitenkin vastaaman viimeiseen
kysymykseen: kiiskiä onkimaan.
"Entäs, jos hukut", sanottiin taas.
Silloin antoi Olli vastauksen:
"Syö susi unen-näkijä,
Tapa tauti lappalainen!"
ja teki temppuja puhtaasti. Ja nyt oli mies kuin muutkin.
Otettiin siinä sitten vielä monta muuta leikkiä, "lantti povelta",
"lantti lattian-ra'osta" j.n.e., joita ei tarvitse selittää, koska ne
luultavasti ovat tunnettuja.
Mutta viimein esitti joku veitikas joukosta "karhun kaatamista", ja
sitä ei Olli myöskään ennen ollut nähnyt, ja tahtoi siis senkin oppia.
Mutta oppia ei hänelle luvattu, ett'ei hän itse ruvennut kohta
kaatajaksi.
Olli myöntyi siihenkin, suuressa opin halussaan.
Karhuksi pantiin, kuten asia vaatii, isoin poika joukosta. Karhu käy
kontillensa, ja toiset sitovat sen jalat yhteen, samoin kädet. Sitten
pitää kaatajan tunkea toisen jalkansa karhun sidottujen jalkojen väliin
ja toisen jalkansa karhun sidottujen kätten välitse, ja sitten pistää
päänsä karhun vatsan alle. Ja niin on esi-temppu valmis. Sitten seuraa
kaataminen. Ja sitä ei tiedä, eikä usko muut, kuin ne, jotka ovat
olleet mokomassa "karhun kaadossa", miten jälkimmäinen temppu on vaikea
ja naurettava. Karhu keikautetaan, nimittäin, kumoon, ja kaataja-parka
jääpi, kuin joku kerä kyttyrään karhun raajoihin sekoitettuna j.n.e. Ja
siitä ei auta muu, kuin armo.
Niin kävi Olli-parankin nyt. Hänen täytyi rukoilla ennen, kuin pääsi
valloillensa kiipelistään.
"Meni lempo enään 'karhua kaatamaan'", sanoi hän kuin pääsi ylös.
"Ennen vaihetan, vaikka korvapuusteja kanssanne, kuin menen tuohon
leikkiin enään".
"Tulee senkin leikin vuoro vielä, kunhan odotat", sanoivat toiset.
"No, sitä minä odotan", vastasi Olli.
Kisattiimpa siinä vielä joitakuita kisoja, niin jopa tuli "korvapuustin
vaihtaminen" eteen.
"Tahdotkos vaihtaa minun kanssani aluksi?" kysyi rotevin poika
joukosta.
"Pääs on liian pitkässä varressa", vastasi Olli.
"No, minun sitten?" sanoi joku toinen, vähän pienempi.
"Ei vielä juuri sinunkaan mittas täytä; mutta koska näytätte pitävän
minua pilkkananne, niin tule sinä pisin poika tänne! Koippes ovat
hoikat, ja luulen heikot pysymään pystyssä. Vaihetas vain suutarin
Ollin kanssa, koska siihen ensin tarjousitkin!"
"No, kumpi meistä ensin lyö?" kysyi pitkä poika Ollilta.
"Lyö sinä ensin", vastasi Olli, "muutoin et saa laisinkaan lyödä; sillä
kun minä lyön, et sinä enään ketään lyö".
"On ainakin sinulla suuta", sanoi pitkä poika ja löi Ollia niin, että
Olli horjahti muutaman askeleen.
"Hyvinpä sinä, honto-poika, löitkin, mutta seisoppas nyt itse kohdalla.
Mistä loukosta tahdot 'klunis' löytää?"
"Oh, sinä 'vähä-jauhonen', 'puoli-villanen' napukka! Lyö ensin, kysy
sitten", ylvästeli pitkä poika; ja asetti poskensa Ollin lyötäväksi.
Ja silloin Olli löi.
Ja katsokaas kummaa! Honto-poika makasi pitkällänsä permannolla, kuin
humala-säkki. Toiset katselivat ihmetellen.
"Millä sinä löit?' kysyi pitkä poika, ryömien ylös.
"Tällä näin", sanoi Olli ja näytti kämmentänsä.
"Helvetin piki-koura!" sanoi pitkä poika ja vetäysi penkille istumaan.
Ja siihen loppui se leikki, ja samoin muutkin leikit sille illalle.
Mutta mikä parasta ilossa oli, oli se, että Ollin isä sattui juuri
silloin tulemaan sisälle, kuin Olli löi. Isä ei sanonut mitään, vaan
tarttui Ollia kädestä kiini ja talutti honto-pojan luokse. Silloin hän
vasta kysyi molemmilta:
"Olitteko kiukussa, vai leikkiäkö se vain oli?"
"En minä aluksi ainakaan ollut kiukussa", vastasi pitkä poika, "mutta
nyt en enään takaa, vaikka vähän olisinkin nyreissäni".
"Mutta minä en ollut aluksi, enkä ole lopuksikaan vihanen", vakuutti
Olli.
"Pyytäkää anteeksi molemmin puolin", sanoi vanha Matti vakavasti.
"Mitä joutavia!" huusivat toiset.
"Mutta minä pyydän", sanoi Olli. -- "Anna anteeksi, älä ole vihanen!"
sanoi hän pitkälle pojalle. Ja samoin teki pitkä poikakin puolestansa.
Ja niin oli rauha taaskin, mutta, kuten sanottu, leikit loppuivat myös
siihen.
Tultiinpa näillä Matti-suutarin ja Ollin neuloma-matkoilla taas toiseen
paikkaan. Talo, jossa oltiin, oli niin etäällä kotoa, että jäätiin
sinne yli sunnuntain. Ollilla oli siis hyvä aika huvitella itseään.
Koko edellä-puolinen meni "pottasilla"-leikkiin ja Olli voitti vallan
hassusti. Hänellä oli kaikki plakkarit täynnä nappia. Hän oli siis
tarkka heittämään.
Poikaset, joilta hän oli voittanut napit, olivat suruillaan, kuin
konkurssiin joutuneet, ja miettivät, miten saisivat nappinsa takaisin.
Yksi joukosta, Lepistön Ville, joka oli "teikannut" jo kaikki takkinsa
napit ja puolet pöksyn-napeistaan, sai viimein asian selville. Hän
astui miehekkäänä esiin ja sanoi:
"Koska isommat miehet pelaavat korteilla rahaa ja viinaa, niin
saatammehan me pelata nappia. Löppösen Laurilla on kortit, ja niin
samoin Tijaisen Tanelilla. Kyllä kai me jommaltakummalta saamme toki
lainata kortit muutamaksi tunniksi. Suostutteko tuumaan?"
"Suostumme", sanoivat yhteen suuhun kaikki napittomat raukat.
Ja siitä kohta hakemaan korttia.
Hetken perästä tuli "Töppös-Tanelin" Risto-raukka surkean näköisenä
takaisin ja sanoi, ett'ei Töppösen Laurin kortit joutaneet tänä päivänä
laisinkaan: heillä oli itsellään ahkera pelaaminen Suhosen saunassa.
Mutta eipä vielä kaikki toivo ollut hukassa. Lepistön Ville ei ollut
vielä palannut Tijaisen Tanelin tyköä.
Ja voi iloa! Ville palasi hetken kuluttua, kortit kourassa. Eipä siis
muuta, kuin hakea sovelias peli-paikka. Ja siksi valittiin Rönkön
riihi, joka oli kappaleen matkan päässä kylästä.
Tultiinpa sinne perille, istuttiin pelaamaan "nakkia", kuin
aika-miehet.
"Mutta minä en osaa laisinkaan pelata", sanoi Olli.
"Sinä 'löylyn-lyömä!'" sanoivat toiset, "pian siihen oppii, ja kyllä me
opetamme".
Ja niin alettiin, kortit jaettiin kullekkin, neuvottiin ensin
perinpohjasesti kaikki pelin säännöt Ollille, ja kysyttiin sitten, kuka
"nakkaa" ja kuka "lakkaa"-passaa.
"Illilan-Annan" Antti, huusi ensiksi "lakkaan" ja rupesi Ollia
ohjaamaan. Samoin lakkasivat kaikki niin ett'ei ollut muita jäljellä,
kuin Olli ja Ville.
Tuli sitten Ollin vuoro joko nakata, tai lakata, ja silloin neuvoi
Antti häntä nakkaamaan, ja Olli nakkasi, ja nakkasi niin hyvin, että
Villestä tuli "pieti".
"Anna minulle viisi nappia lainaksi, niin annan piippuni pantiksi, enkä
vedä yhtään savua siksi, kuin olen voittanut sen takaisin", sanoi
Ville, ollen muka pahoillansa.
Pelattiin niin hetkinen, niin Olli oppi oikein täydellisesti konstin,
ja tuli erittäin iloiseksi, että voitti aina aika-tavasta.
Mutta kun peliä jatkettiin, niin kääntyi onni Ollille vastaiseksi.
Veijarit voittivat vähitellen niin paljon nappia takaisin, että
pystyivät tekemään muutamia isompia pietiä, ja kasvattivat kassaa.
Ja kun kassa oli isoimmillaan, annettiin Ollille pieti.
Olli kaiveli viimeiseen nappiin asti aarteensa ja täytti kassan.
Mutta kun kortit jaettiin, niin eipä Ollille annettukaan hyviä korttia.
Vaan ei Olli siitä huolinut. Viha ja pelin into kiihoittivat häntä, ja
hän kirkasi ensimmäiseksi "nakki", ja "mikä valttia?"
"Pakat, sanoi asikkalainen", huusi Ville.
"Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli", sanoi Jaakolan Jaska, ja
käänsi risti "seikan" valtiksi.
"Käy kautta, kun kuljet, sanoi Rosengren rahalle", "minä etu ja minä
nakkaan", puheli "piippu-Annin" Pekka, kopeana puolestaan.
Muut kaikki lakkasivat, paitsi Jaska ei. Hän pelasi mukana; ja mitenkäs
kävikään. Ollista tuli taas pieti.
"Lainaa sinä Ville nyt minulle vuorostas, koska minä sinulle äsken
lainasin", sanoi Olli suruisena.
"En mar, mutta jos annat housus pantiksi, niin sitten saat".
"Olkoon niin", sanoi Olli; "mutta en minä niitä jalastani anna. Saat
tulla huomen-aamuna, tai ehtoosta ottamaan. Kylläs tiedät missä mä
olen".
"Tiedän kyllä".
Ja niin pelattiin siksi, että Ollin housut ja liivi olivat napin
panttina, ja piti ehtoolla annettaman omistajallensa.
Olli palasi pelistä sangen suruissaan, ja miettei itsekseen, ett'eipä
olisi pitänyt sellaista miehuutta mennä tekemään. Hän ei puhunut
isälleen mitään, kävi vain kohta ehtoollisen saatuansa makuulle, ja oli
nukkuvinansa.
Tulipa ehtoo-hämyssä vielä ihmisten valveilla ollessa pari poikaa
pirttiin, ja kysyivät, missä suutarin poika oli makuulla. Saatuaan
tietää paikan ja vuoteen, menivät he kohta Ollin tykö, ja kuiskasivat
jotain hänen korvaansa. Olli ei puhunut mitään, vaan osoitti penkille,
jossa housunsa ja liivinsä olivat.
Pojat kuhertelivat aikansa pirtissä, ja kun näkivät, että kaikki oli jo
levolle menneet, lähtivät hekin.
Mutta kun aamulla piti ylös nousta, niin nukutti Ollia erittäin
raskaasti. Isä istui jo neulomassa, eikä Olli vain noussut.
"Oletko sinä kipeä, vai mikä sinua vaivaa, kun et jo nouse ylös?" kysyi
isä viimein.
"En ole kipeä, enkä kuittikaan", vastasi Olli.
"Jaksatko nousta ylös sitten?"
"Jaksan kyllä. Antakaas mun housuni siitä penkiltä!"
Isä rupeaa hakemaan, eikä löydä, niitä kun ei ole olemassakaan.
"Mikähän pojan housut on vienyt?" kysyi suutari emännältä, joka tulee
aamu-askareiltaan.
Mutta ei emäntä tiennyt. Housuja haettiin joka paikasta, eikä löydetty.
Ollin sydän palpatti pelvosta, ja hän veti peiton silmillensä.
Viimein meni isä pojan luokse, ja kysyi, mitä hän silmiään peitteli. Ja
kun ei poika vastannut, niin veti hän peiton pois, ja näki Ollin
itkevän.
"Oletko kipeä?" kysyi isä vieläkin.
"Olen", vastasi Olli.
"Mikä sinua vaivaa?"
"Omantunnon vaiva, paha omatunto".
"No, mitäs olet tehnyt?"
"Minä olen pelannut housuni, ja liivini Lepistön Villelle".
"Voi poika-raukkaa! Ell'emme olisi vieraassa paikassa, niin saisit mar
aika 'tupermullikoita', ja 'vönttiis' niin, että 'kukko pienimmät luus
nokkisi'. Sinä hunsvotti!"
"Isä-kulta! Anna anteeksi!"
"Anteeksi sinulle kanalja!"
"Anna tämä kerta kuitenkin", rukoili Olli ja itki.
Ja miten olikin, niin isä antoi anteeksi ja kävi lunastamassa poikansa
vaatteet takaisin; toimittipa asiansa vielä niin hyvin, ett'ei Ville
päässytkään kurita, vaan sai "kirvesvarresta" isältään oikein
tarpeeksensa, eikä luvattu "kylään" kolmena viikkona.
Kun isä palasi Ollin vaatteet kainalossaan, oli Ollikin jo paremmalla
päällä. Hän lausui isällensä, kun otti vaatteet vastaan:
"Housuni olin pelannut,
Ja liivini menivät kanssa;
Vaan isä hyvä anteeks' antoi
Suuresta armostansa.
Kiitos olkoon isälle,
Ett' armahti poikaistansa,
Eikä ruvennut kurittamaan
Omaa Olliansa".
"Suus kiini, maan kappalainen!" sanoi isä puoleksi leikillä ja puoleksi
todessa. "Se oli hyvä, ett'et valehdellut".
"Kyllä kiusaus oli suuri. Ajattelin antaa mennä vain siten, ett'en muka
tiennyt koko asiasta mitään; ja sentähden pyysin vaatteitani penkiltä.
-- Mutta, vaikka ensimmäisen askeleen astuin valheen tiellä, niin
Jumala palautti toki toiselta, etten uskaltanut etemmäksi mennä sitä
tietä".
"Oikein poikani! Yhden askeleen voi ihminen horjahtaa, vaan ei saa
mennä pitemmälle vääryydessä, vaan palata. Olit, poikaseni, jo kovin
pitkällä koirain lumussa ja heittijöiden kanssa. Älä vast'edes pyydä
ketään voittaa pahuudessa!"
"En, isäni!" vastasi Olli vakaasti. "Mutta vaikea oli olla 'Pekkaa
pahempi' ja sentähden se niin kävi".