III.

"Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen".

Sananlasku.

Ollin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska

maailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko

olivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja

jopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin

ölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä,

vaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa

"kiveen-kovaan", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota

ennen, kuin hän tulee takaisin.

Ja "Matti-suutarin" täytyi totella "punttiin ja prikkuun" rakkaan

"mamman ortelia", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla

neulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun "hepo kesää"

rakastensa palajamista.

Mutta "mamma" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: "'etsikäät, niin

te löydätte'; niin pitää minunkin".

Ja olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli

äitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.

Olli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa "kylän

kakarain" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin "pilvistä

pudonnut", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.

Mutta nyt siitä tulikin loppu!"

"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'.

Joll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat

opettanut".

"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme

murehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt

sinut viimeinkin löysin".

"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!"

"Elät. -- Mutta nyt marssitaan!"

Ja niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä

kerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.

Mentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja "nurpolla nenin". Silloin alkoi

Ollikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että

hänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin "kurin alle"

kotihin.

"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?" arveli hän

ajatuksissaan itseksensä. "Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa

taaskin".

Ja äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada

pojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.

Ja niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen,

kunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että

he jäävät nyt yöksi taloon.

"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!" ajatteli Olli. "Mutta

pidä sinä, Olli, varas!"

Tultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa

ehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä,

kenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin

jalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.

Maattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui

hiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa

ympäri.

"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee

hän tuon tepposen minulle", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin,

niin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:

"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani".

"Mitä sinä uneksuit?"

"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni

söivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä

puuroon käsiksi".

"Vai niin!" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka

sittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.

Maattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.

"Nyt, jos milloinkaan", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan

irti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa

lattiaan.

Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas

Ollin kaulukseen kiini.

"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"

"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa

kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä

tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä

putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.

"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli

sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini

juuri, kuin olit päästä ulos!"

Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle

poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.

"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta

näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".

Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.

Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.

Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä

kohtaloonsa.

Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä,

jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli

noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.

"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä

käsipuuta myöten ryömimään yli.

"Älä mene hukuttamaan itseäs!"

"Ole joutavia!" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.

"No, olet sinä se veitikka!" pauhasi äiti peloissansa. "Pitääkö minun

taaskin tarttua takkis kaulukseen?"

"Tartu vain, jos yletyt", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin

etäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.

Mutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja

sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan!"

"Älä hitolla!" pääsi Ollilta silloin.

"Tuletkos takaisin, ryökäle?" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä

takaisin.

"Empä, perkule, tulekkaan!" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella

voimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?

Poika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.

Äiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa

eräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.

"Äiti-kulta!" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.

Mutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet

ylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.

Äiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:

"Kotiin nyt ainakin vain pitää!"

Ja niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran

lautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti

Ollinkin vain käydä ylitse.

Kun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta

Ollille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta

ansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana

olikin parkaissut "äiti-kulta!"

Mentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin

tuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli

puhe-voimansa jälleen:

"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!" oli hän iloitsevinansa.

Äiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän

ajatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä

ottaa karku-halut häneltä. Ja "papan" pitää häntä auttaa siinä hyvässä

aikeessa.

Mutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella

karkaamista; mutta ajatteli sen sijaan "ketun kenkiä", joilla hän

osaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä.

Ja Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.

"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.

"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"

"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".

"Kuka sinut oli pilannut?"

"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein

kunnialla kruunasi".

"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.

"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.

"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas

'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. -- Ethän sinäkään minua

lyö?"

"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa

kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän

vastannut mitään Ollin kysymyksiin.

Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.

"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua

kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun

kuolevan? -- Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista

silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea

suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli

Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin

hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi

nyyhkien:

"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".

"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin

kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".

"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei

sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.

"Rupean niinkin", vakuutti Olli.

Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä.

"Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän

kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä

suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen

ja kireän näköisenä.

Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta,

katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina

lattiaan.

"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.

Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.

"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs

olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.

Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja

sanoi rohkeasti:

"Isä, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäs ja äitiä vastaan, enkä ole

enään mahdollinen pojaksenne kutsuttaa".

"Veitikka!" sanoi isä, eikä tahtonut voida nauruansa pitää.

Hetken kuluttua jatkoi isä:

"Mikä sinun suuhus ne sanat toi?"

"Katumus ja usko sinun laupeutees", vastasi Olli rohkeasti.

"Mutta sinun uskos petti sinut", vastasi isä ja heilautti hihnaansa.

"Mutta Raamatussa sanotaan: sinun uskos vapahti sinut", intti Olli.

"Opetatko sinä, nassikka, minulle Raamattua?" sanoi isä, ja nousi

kiivaasti istuimeltaan.

Ja nyt olisi Olli saanut tuntea isällistä kuritusta, ell'ei äiti olisi

päässyt väliin. Äiti syöksyi, kuin penikkansa puolesta painiva karhu

isään kiini ja sanoi jäykästi:

"Matti! Minä olen luvannut rukoilla Ollin edestä: ja minä sanon: sinä

et saa kättäs kajota poikaan!"

"Hah?" sanoi suutari hämillään, ja vetäysi häpeillään takaisin

paikoillensa penkille. Ja pitempää jupakkaa ei asiasta tullut. Äiti oli

osoittanut arvollisen asemansa perheessä, ja rakentanut rauhan sillä

vallalla, joka hänellä oli isän pehmeyden tähden ollut ainakin kotona

ja kylässä. Kylässä joskus naurettiin sitä, ett'ei Matti-suutarilla

ollut valtaa enemmän kuin "Kinnusen lehmällä, jonka hän joko piti tai

tappoi".

Mutta ei sitä tarvinnut Matin koskaan katua; ei nytkään siis.

Matti ei sen tähden puhunut nytkään sen enempää, kuin sanoi hetken

kuluttua, että hänen piti lähteä kylään neulomaan, johon ei

mammallakaan ollut mitään estettä nyt enään, kun oli itse tullut kerran

kotihin ja kaikki oli hyvin.

Ollaampas nyt sitten taas paikoillaan. Olli perehtyi taas olemaan

entisellään, ja unhoitti vähitellen vapautensa kylässä ja maailmalla;

enkä minäkään parempaa hänelle voi toivoa.

Olli Oivallinen eli "Hyvä kaikkiin kelpaa" · 第 7 / 14 题