"Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen".
Sananlasku.
Ollin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska
maailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko
olivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja
jopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin
ölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä,
vaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa
"kiveen-kovaan", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota
ennen, kuin hän tulee takaisin.
Ja "Matti-suutarin" täytyi totella "punttiin ja prikkuun" rakkaan
"mamman ortelia", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla
neulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun "hepo kesää"
rakastensa palajamista.
Mutta "mamma" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: "'etsikäät, niin
te löydätte'; niin pitää minunkin".
Ja olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli
äitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.
Olli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa "kylän
kakarain" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin "pilvistä
pudonnut", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:
"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.
Mutta nyt siitä tulikin loppu!"
"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'.
Joll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat
opettanut".
"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme
murehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt
sinut viimeinkin löysin".
"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!"
"Elät. -- Mutta nyt marssitaan!"
Ja niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä
kerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.
Mentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja "nurpolla nenin". Silloin alkoi
Ollikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että
hänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin "kurin alle"
kotihin.
"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?" arveli hän
ajatuksissaan itseksensä. "Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa
taaskin".
Ja äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada
pojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.
Ja niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen,
kunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että
he jäävät nyt yöksi taloon.
"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!" ajatteli Olli. "Mutta
pidä sinä, Olli, varas!"
Tultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa
ehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä,
kenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin
jalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.
Maattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui
hiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa
ympäri.
"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee
hän tuon tepposen minulle", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin,
niin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:
"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani".
"Mitä sinä uneksuit?"
"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni
söivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä
puuroon käsiksi".
"Vai niin!" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka
sittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.
Maattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.
"Nyt, jos milloinkaan", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan
irti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa
lattiaan.
Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas
Ollin kaulukseen kiini.
"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"
"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa
kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä
tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä
putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.
"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli
sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini
juuri, kuin olit päästä ulos!"
Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle
poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.
"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta
näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".
Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.
Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.
Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.
Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä,
jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli
noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.
"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä
käsipuuta myöten ryömimään yli.
"Älä mene hukuttamaan itseäs!"
"Ole joutavia!" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.
"No, olet sinä se veitikka!" pauhasi äiti peloissansa. "Pitääkö minun
taaskin tarttua takkis kaulukseen?"
"Tartu vain, jos yletyt", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin
etäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.
Mutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja
sanoi:
"Kyllä minä sinut opetan!"
"Älä hitolla!" pääsi Ollilta silloin.
"Tuletkos takaisin, ryökäle?" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä
takaisin.
"Empä, perkule, tulekkaan!" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella
voimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?
Poika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.
Äiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa
eräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.
"Äiti-kulta!" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.
Mutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet
ylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.
Äiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:
"Kotiin nyt ainakin vain pitää!"
Ja niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran
lautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti
Ollinkin vain käydä ylitse.
Kun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta
Ollille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta
ansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana
olikin parkaissut "äiti-kulta!"
Mentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin
tuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli
puhe-voimansa jälleen:
"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!" oli hän iloitsevinansa.
Äiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän
ajatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä
ottaa karku-halut häneltä. Ja "papan" pitää häntä auttaa siinä hyvässä
aikeessa.
Mutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella
karkaamista; mutta ajatteli sen sijaan "ketun kenkiä", joilla hän
osaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä.
Ja Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.
"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.
"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"
"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".
"Kuka sinut oli pilannut?"
"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein
kunnialla kruunasi".
"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.
"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.
"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas
'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. -- Ethän sinäkään minua
lyö?"
"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa
kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän
vastannut mitään Ollin kysymyksiin.
Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.
"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua
kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun
kuolevan? -- Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista
silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea
suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli
Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin
hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi
nyyhkien:
"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".
"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin
kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".
"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei
sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.
"Rupean niinkin", vakuutti Olli.
Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä.
"Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän
kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä
suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen
ja kireän näköisenä.
Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta,
katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina
lattiaan.
"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.
Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.
"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs
olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.
Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja
sanoi rohkeasti:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäs ja äitiä vastaan, enkä ole
enään mahdollinen pojaksenne kutsuttaa".
"Veitikka!" sanoi isä, eikä tahtonut voida nauruansa pitää.
Hetken kuluttua jatkoi isä:
"Mikä sinun suuhus ne sanat toi?"
"Katumus ja usko sinun laupeutees", vastasi Olli rohkeasti.
"Mutta sinun uskos petti sinut", vastasi isä ja heilautti hihnaansa.
"Mutta Raamatussa sanotaan: sinun uskos vapahti sinut", intti Olli.
"Opetatko sinä, nassikka, minulle Raamattua?" sanoi isä, ja nousi
kiivaasti istuimeltaan.
Ja nyt olisi Olli saanut tuntea isällistä kuritusta, ell'ei äiti olisi
päässyt väliin. Äiti syöksyi, kuin penikkansa puolesta painiva karhu
isään kiini ja sanoi jäykästi:
"Matti! Minä olen luvannut rukoilla Ollin edestä: ja minä sanon: sinä
et saa kättäs kajota poikaan!"
"Hah?" sanoi suutari hämillään, ja vetäysi häpeillään takaisin
paikoillensa penkille. Ja pitempää jupakkaa ei asiasta tullut. Äiti oli
osoittanut arvollisen asemansa perheessä, ja rakentanut rauhan sillä
vallalla, joka hänellä oli isän pehmeyden tähden ollut ainakin kotona
ja kylässä. Kylässä joskus naurettiin sitä, ett'ei Matti-suutarilla
ollut valtaa enemmän kuin "Kinnusen lehmällä, jonka hän joko piti tai
tappoi".
Mutta ei sitä tarvinnut Matin koskaan katua; ei nytkään siis.
Matti ei sen tähden puhunut nytkään sen enempää, kuin sanoi hetken
kuluttua, että hänen piti lähteä kylään neulomaan, johon ei
mammallakaan ollut mitään estettä nyt enään, kun oli itse tullut kerran
kotihin ja kaikki oli hyvin.
Ollaampas nyt sitten taas paikoillaan. Olli perehtyi taas olemaan
entisellään, ja unhoitti vähitellen vapautensa kylässä ja maailmalla;
enkä minäkään parempaa hänelle voi toivoa.