"Lapsi kasvaa, hammas karkenee".
Sananlasku.
Vaikka Ollin äiti täytti tuomionsa tarkallensa puustavin mukaan, ja
poltti Ollin pokka-pöytä aineen, niin ei itse ajatus Ollin aivoista
sillä kuitenkaan palanut. Olli mietti ja mietti aijettansa yöt ja
päivät, ja tulipa viimein vakavaksi päätöksessään, joka ei ollut aivan
mitätön hänen ikäiselleen miehelle: hän, näettekö, päätti karata
kotoansa, ja mennä ennen kerjuulle, kuin jättää niin viisasta neuvoa,
kuin se, jonka Tallukka-Repekka oli hänelle antanut.
Ja eipä aikaakaan, niin jopa Ollia kaivattiin "Matti-suutarin" mökissä.
Äiti itki ja voihki, ja puheli hyvää Ollista: Olli oli ollut kaikista
paras lapsi, viisain, nöyrin ja hyvän-tapasin. Mutta nyt hän oli pois,
eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ja päälle päätteeksi oli Ollin
katoamisesta jo kolmas viikko kulumassa.
Mutta antaapa nyt äidin murehtia Olli-poikaansa; emme me viihdy itkevän
äidin kanssa, vaan lähdemme etsimään Ollia.
Louhun kartanossa oli paljon ihmisiä koolla eräänä sunnuntaina. Renki
pirtissä leikittiin pokka-pöydän ympärillä, ja Mutkala oli mestarina
joukossa. Matti-suutarin Olli oli myöskin joukossa, ja hän oli vallan
hurmaantunut ilosta; sillä niin "lystiä" oli pirtissä.
Olli näki miten pokka-pöytä tanssi "sitä tuhannen tulista polskaa"
niin, että ne, joiden kädet olivat pöydällä, saivat hengästyneenä ja
hiki hatussa koettaa kaikin voiminsa seurata mukana.
Ja kun tanssi oli loppunut, niin käski Mutkala pöytänsä näyttämään,
miten juopunut kävelee; ja voi ihmettä? Pöytä rupesi horjumaan,
hoipertelemaan ja kallistelemaan kaikin puolin. Se käveli aivan niin,
kuin olisi sillä ollut "nenä viidentenä jalkana".
"Perkule vieköön!" sanoi Olli, ja astui esille. "Sinulla on 'sika
viitenä silmissäs;' mutta nuo kädet taitavat sen vain tehdä".
Mutkala katsahti Ollia, ja sanoi:
"Mistä sinä epäuskonen kakara olet? Pane yksin kädes pöydälle!"
Kaikki muut kädet otettiin pois pöydältä, ja Olli laski tassunsa
yksinänsä siihen.
Nyt käski Mutkala pöydän sanomaan -- epäuskoselle pojalle hänen ikänsä.
Ja taaskin ihme! Pöytä kumarsi Ollille kymmenen kertaa.
"Tiesihän kamala mun ikäni", puheli Olli häveten epäuskoansa.
"Tietää mar se kaikki, mitä vain kysyt", vastasi Mutkala.
"Minäpä koitan", sanoi Olli. "No, hyvä piru!" sanoi hän pöydälle,
"koska sinulla näyttää olevan ajatuksen voimaa, niin koetan, onko
sinulla silmätkin. Sanoppas nyt, paljoko kello on?"
Pöytä lähti taas liikkeelle, ja kääntyi sille seinälle, jossa kello
oli. Ja kun se tuli kelloa likelle, niin seisahtui se, ja alkoi
kumarrella, ja kumarsi kaksitoista kertaa.
"Sen riivatulla silmätkin!" puheli Olli. "Mutta vieläkin koetan sinun
taitoas. Sanoppas nimeni, jos tiedät".
Ja niin hän kysyi ensiksi:
"Olenko kastettu Kalleksi?"
Pöytä ei liikahtunut paikaltaan.
"Paniko pappi mun Paavoksi?"
Pöytä ei liikahda vain.
"Niin, mutta Matiksi mamma mua sanoo. Eikös niin?" liverteli Olli.
Mutta pöytä oli viisas, eikä antanut pettää itseään.
"Mutta Kustaa mä kuitenkin olen", puheli Olli vielä, mutta pöytä oli
vaan liikkumata.
"No, olenko Olli sitten?" kysyi Olli viimein, ja pöytä ei pysynyt enään
rauhassa, vaan kumarsi kohta sangen syvään Ollille.
Ja nyt oli Olli varma siitä, että pöydässä oli henki ja ymmärrys. Ja
hän rupesi puhelemaan Mutkalalle miten hän sen keinon ja konstin voisi
saada.
"Niin, poikani!" sanoi Mutkala. "Konsti maksaa rahaa; eikä se olekkaan
enään konsti, kun sen kerran taitaa. Tuon suuren ruoka-pöydänkin panen
minä tanssimaan".
"Oh, heikkarissa!" kuului silloin useampain suusta.
Mutta Mutkala oli luja puolestaan, ja sanoi, että he saisivat hypätä
pöydälle istumaan, ja hän sen panee sittenkin tanssimaan.
"Mitä pannaan vetoon?" sanoi joku joukosta.
"Halstooppi rommia", sanoi Mutkala, varmana voitostaan.
Ja nyt rupesi Mutkala toimeen. Hän meni kamariinsa ja palasi sieltä
hetken perästä kraapien tukkaansa ja höpisten jotakin suupielestänsä.
Samassa tuntui myös väkevä tulikiven haju kaikkein läsnä olevain
haju-reikiin tunkevan.
Mutkala siveli pöytää, hieroi ja lämmitteli sitä kämmenillänsä, ja
kraapasi aina ajan takaa korvansa ta'ustaa. Apulaiset hieroivat myöskin
pöytää. Ja katsokaas ihmettä! Suuri väen-pöytä rupesi liikkumaan.
"Hypätkää nyt päälle, jos tahdotte mukana tanssia", sanoi Mutkala.
Ja silloin hyppäsi aika joukko miehiä pöydälle.
"Nouse pyörimään!" komensi Mutkala henkiinsä herännyttä pöytää.
Pöytä totteli, ja rupesi natisten ja präiskien kohoumaan yhdelle
jalalle, kuin karhu.
Mutta pöydällä oli kuitenkin liiaksi painoa. Kun se pääsi juuri
paikoilleen pystöön, niin katkesi siltä jalka, ja kaikki meni nurin.
Mukkelis-makkelia makasi siinä miehet nyt, kuin sikain raasima
kumina-maa. Siinäkös sitä sitten naurettiin ja rähistiin, kuin harakat
rikka-kasassa.
Mutta Mutkala kaikista iloisin sittenkin oli, sillä hän oli voittanut
pullon rommia. Iloissaan otti hän Ollin kanssansa kamariin ja aikoi
siellä neuvoa Ollille koko konstinsa. Muut saivat mennä mikä minnekkin
siksi, kunnes rommi pullo kerittiin saada haetuksi "handelsmannista",
joka salakähmää kävi kauppaa pyhänä ja arkina juoma-tavaroillakin.
Kun Mutkala ja Olli olivat tulleet kahden-kesken, niin kysyi Mutkala:
"Voitko sinä mitään maksaa minulle, jos opetan sinulle konstin?"
"En; mutta luvata kuitenkin voin", vastasi Olli rohkeasti.
"Niin, niin! Eikä lupa taloa hävitä. Mitäs lupaat?" kysyi Mutkala.
"Mitäs vaadit?" kysyi Olli. "Tyydytkö, jos lupaan sulle halsikan
viinaa?"
"En. -- Mutta jos rommia lupaat, niin 'se on eri asia, eri papin asia',
vastasi Mutkala.
"Olkoon menneeksi!" vastasi Olli.
"Ja 'niinpä niinkin, perhana vieköön!' Minä teen sinut mestariksi".
Ja niin sanottuaan otti Mutkala vanhoja rikki-tikkuja arkkunsa
pohjalta, ja näytti niitä Ollille.
"Näillä kierotaan kädet ensin, ja näissä on se voima, joka panee
pöytään hengen. Mutta että se tottelee sinua, niin pitää sinun
kraapimaan tukkaas, ja eritenkin niskatukkaa: siellä on herruus ja
valta. Ja lopuksi, että sinä saat sitte ymmärryksen, pitää sinun osata
seuraavat läksyt:"
Ensimmäinen läksy:
_Paha silmäsiä vastaan_:
Yks', kaks', viis-kaks',
Paha silmä pliiskaks'!
Toinen läksy:
_Panettelijoita vastaan_:
Yks', kaks', kuus'-kaks',
Paha kieli nuuskaks'!
Kolmas läksy:
_Epäilijöitä vastaan_
Yks', kaks', kaks'-kaks',
Epä-usko rasvaks'!
"Ja että sitten osaat ja voit saada varmat vastaukset kaikkiin
kysymyksiis, niin pitää sinun vieläkin osata seuraavat läksyt:"
_Laskuopin läksy_:
Annas, tannas, hevonen, lammas, kirves, piilu,
ja Yks', kaks', kahdeksaa, rau'an haava yhdeksää;
minä toivon viittätoista, taitaa tulla kuukintoista.
_Kieliopin läksy_:
Finkuna poika ja poika takanikke;
Ei saade kulta ja minä sanon ikke.
Vas vintturikudei, hiipanaskana kokkaa.
Toskate vara potensuu o soskavi altijöra; ja:
Jaa, jaa jaksa laaka motoosaa, huru stilla ja vara
Pöksöna, intte komias ja kom port, va tu taala helter.
_Maatieteen läksy_:
Maa suuri ja avara,
Täynnä paljon tavaraa:
Virtoja ja järviä,
Tähtiä ja pilviä.
_Rakkauden läksy_:
Pääni on mun kipiä,
Ja sydämmeni on siukka,
Tules kultani likemmä,
Ja halaa pikku hiukka!
"Ja enempää et sinä suinkaan käsitäkkään!"
"En, veli kulta saanut vielä puolta siitäkään päähäni, mitä neuvoit",
saneli Olli alakuloisena. "Voi hemmetti, jos osaisin edes
kirjoittaakkaan!"
"Opetan minä senkin sinulle, jos mieles tekee", vastasi Mutkala.
"Opeta, veli-kulta!"
Ja tiedättekö mitä? Mutkala kirjotti Ollille edellä olevat läksyt, ja
vieläpä aakkosetkin, joista hän sai vähitellen itse oppia lukemaan
kirjotusta, ja vieläpä kirjottamaankin.
Ja kun Olli lähti myöhemmin ehtoolla Louhun kartanosta, niin
oli hänellä kokonainen käärö vanhoja retu-papereita ja pieni
lyijykynän-pätkä plakkarissa. Mutkala oli ne antanut hänelle ja kaikki
sillä toivolla, että Olli vielä kerran hänelle tuopi rommi-pullon.
Mutta minä kuiskasen vain sivumennen, ettei Olli ole vielä tänäkään
päivänä vienyt Mutkalalle lupaamaansa rommi-pulloa; enkä luule, että
viepi vastakaan. Mutta olkoon se Ollin oma asia; tahdommepa vain vaania
hänen jälkiänsä, mihin hän nyt lähtee.
Olli meni menojaan paperineen ja pännineen aina etemmäksi kotoansa.
Maailmalla tahtoi hän saada rauhassa oppia kirjoitustaan, eikä
äiti-muorin terävän nokan alla.
Tapaamme hänet siellä taas jonkun ajan perästä yhdessä toisten
poika-lorttien kanssa. Ja siinäpä rupesi tulemaan tora, ja tulikihan
se siitä.
Eräs paha Paltamon poika teki Ollille kiusaa, repeli Ollin papereita ja
tukisteli häntä. Ollia harmitti kyllä, mutta ei uskaltanut yrittää
pahantekijää rankasemaan, vaikka se oli häntä pienempi. Ollilta pääsi
sen sijaan haikia itku.
"Voi, sinua hupsun-kenkä; voi, sinua lehmän-kenkä! Onko sinulla jänis
housuissas?" pilkkasivat toiset pojat. -- "Ota vastaan; anna selkään
sitä saakelia, äläkä itke".
Eikä Olli ollutkaan kuuro. Hän malttoi mielensä, kuunteli ja sydämmensä
palpatti, kuin haavan-lehti.
"Niin anna selkään!" pilkkasi paltamolainen, ja nyhjäsi Ollia vieläkin
paremmin tukasta.
"No, en tätäkään kärsiä voi", sanoi Olli, kävi käsiksi pilkkaajaansa,
ensin kylläkin pehmeästi, ikään kuin katuen yritystään, ja toivoen
päästä koko leikistä, jota hän ei ennestään tuntenut.
Mutta mikäs enään auttoi? Paltamolainen ei hellittänyt häntä, vaan veti
Ollin kerrallaan kumoon lattiaan. Ja siinä he nyt kierivät päällekkäin,
jauhaen toinen toistaan tukasta.
Ja mitä enemmin leikkiä kesti, niin sitä enemmin kasvoi Oliinkin
rohkeus. Hänestä tuntui hauskalta, saada kerrankin vetää toista
tukasta.
Ja "hei heikkarissa, sinä perhanan paltamolainen!" kiljasi hän ja
vänttäsi vastustajansa allensa. "Tahdotko tästä lähtein antaa mun olla
rauhassa?"
"En pelkää, vaikk'en piisaakkan", puhisi paltamolainen Ollin alla.
"Pidä puoles, paltamolainen, älä anna perään, Olli!" yllyttivät toiset.
"Voi, tervattu, kun pääsisin vielä kerran ylös täältä!" ähkyi
paltamolainen.
"Pääset, jos rukoilet", vastasi Olli.
"En rukoile, vaikka meniskin henki ja kengät", kiukutteli
paltamolainen.
"Paisuu palmu painon alla", pilkkasivat toiset. "Nouse ylös, mitäs
siellä toisen alla viitsit maata?"
Mutta Olli puserteli paltamolaista siksi, että hänen täytyi rukoilla.
"Minä rukoilen", sanoi hän.
"Kuinkas rukoilet?" kysyi Olli.
"Päästä minut ylös!"
"Rukoile paremmin!"
"Päästä Olli-kulta minä ylös!"
"Vieläkin paremmin!"
"Olli-kulta, hyvä Olli, rakas Olli, sinä viisas ja väkevä Olli, päästä
minä ylös!"
"No, niin. 'Ei nöyrän kaulaa katkaista'. Mutta lupaatkos, ett'et enään
koskaan käy päälleni?"
"Minä lupaan".
"Vannotkos myöskin?"
"Minä lupaan ja minä vannon, ett'en 'sinä kuuna kullan valkeana',
käsilläni kajoo sinuun, Olli!"
"Niinpä siis: 'nouse ylös ja valvo', muutoin on selkäsaunas aina
valmis", sanoi Olli ja hellitti kyntensä "Paltamon pahan pojan
niskasta".
Ja siitä leikistä sai Olli sellaisen opetuksen, ett'ei hän sitä koskaan
unhoittanut. Jos tuli joskus tarve, niin oli hän valmis nyrkillä
ratkaisemaan asiansa, vaikka kenenki kanssa. Kerskaten puheli hän
silloin: Lapsi kasvaa, hammas karkenee; en minä pelkää ketään.
Monta asiaa olisi vielä tältä Ollin karku-reisulta puhuttavana,
vaan koska ne eivät ole erittäin merkillisimpiä, kuin muittenkaan
miero-poikain asiat; ja kosk'ei Ollin pokka-pöydästäkään tullut mitään,
niin emme viitsi joutavilla asioilla venyttää aikaamme, vaan
kiirehdimme pää-seikkoja tarkastamaan.