II.

"Lapsi kasvaa, hammas karkenee".

Sananlasku.

Vaikka Ollin äiti täytti tuomionsa tarkallensa puustavin mukaan, ja

poltti Ollin pokka-pöytä aineen, niin ei itse ajatus Ollin aivoista

sillä kuitenkaan palanut. Olli mietti ja mietti aijettansa yöt ja

päivät, ja tulipa viimein vakavaksi päätöksessään, joka ei ollut aivan

mitätön hänen ikäiselleen miehelle: hän, näettekö, päätti karata

kotoansa, ja mennä ennen kerjuulle, kuin jättää niin viisasta neuvoa,

kuin se, jonka Tallukka-Repekka oli hänelle antanut.

Ja eipä aikaakaan, niin jopa Ollia kaivattiin "Matti-suutarin" mökissä.

Äiti itki ja voihki, ja puheli hyvää Ollista: Olli oli ollut kaikista

paras lapsi, viisain, nöyrin ja hyvän-tapasin. Mutta nyt hän oli pois,

eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ja päälle päätteeksi oli Ollin

katoamisesta jo kolmas viikko kulumassa.

Mutta antaapa nyt äidin murehtia Olli-poikaansa; emme me viihdy itkevän

äidin kanssa, vaan lähdemme etsimään Ollia.

Louhun kartanossa oli paljon ihmisiä koolla eräänä sunnuntaina. Renki

pirtissä leikittiin pokka-pöydän ympärillä, ja Mutkala oli mestarina

joukossa. Matti-suutarin Olli oli myöskin joukossa, ja hän oli vallan

hurmaantunut ilosta; sillä niin "lystiä" oli pirtissä.

Olli näki miten pokka-pöytä tanssi "sitä tuhannen tulista polskaa"

niin, että ne, joiden kädet olivat pöydällä, saivat hengästyneenä ja

hiki hatussa koettaa kaikin voiminsa seurata mukana.

Ja kun tanssi oli loppunut, niin käski Mutkala pöytänsä näyttämään,

miten juopunut kävelee; ja voi ihmettä? Pöytä rupesi horjumaan,

hoipertelemaan ja kallistelemaan kaikin puolin. Se käveli aivan niin,

kuin olisi sillä ollut "nenä viidentenä jalkana".

"Perkule vieköön!" sanoi Olli, ja astui esille. "Sinulla on 'sika

viitenä silmissäs;' mutta nuo kädet taitavat sen vain tehdä".

Mutkala katsahti Ollia, ja sanoi:

"Mistä sinä epäuskonen kakara olet? Pane yksin kädes pöydälle!"

Kaikki muut kädet otettiin pois pöydältä, ja Olli laski tassunsa

yksinänsä siihen.

Nyt käski Mutkala pöydän sanomaan -- epäuskoselle pojalle hänen ikänsä.

Ja taaskin ihme! Pöytä kumarsi Ollille kymmenen kertaa.

"Tiesihän kamala mun ikäni", puheli Olli häveten epäuskoansa.

"Tietää mar se kaikki, mitä vain kysyt", vastasi Mutkala.

"Minäpä koitan", sanoi Olli. "No, hyvä piru!" sanoi hän pöydälle,

"koska sinulla näyttää olevan ajatuksen voimaa, niin koetan, onko

sinulla silmätkin. Sanoppas nyt, paljoko kello on?"

Pöytä lähti taas liikkeelle, ja kääntyi sille seinälle, jossa kello

oli. Ja kun se tuli kelloa likelle, niin seisahtui se, ja alkoi

kumarrella, ja kumarsi kaksitoista kertaa.

"Sen riivatulla silmätkin!" puheli Olli. "Mutta vieläkin koetan sinun

taitoas. Sanoppas nimeni, jos tiedät".

Ja niin hän kysyi ensiksi:

"Olenko kastettu Kalleksi?"

Pöytä ei liikahtunut paikaltaan.

"Paniko pappi mun Paavoksi?"

Pöytä ei liikahda vain.

"Niin, mutta Matiksi mamma mua sanoo. Eikös niin?" liverteli Olli.

Mutta pöytä oli viisas, eikä antanut pettää itseään.

"Mutta Kustaa mä kuitenkin olen", puheli Olli vielä, mutta pöytä oli

vaan liikkumata.

"No, olenko Olli sitten?" kysyi Olli viimein, ja pöytä ei pysynyt enään

rauhassa, vaan kumarsi kohta sangen syvään Ollille.

Ja nyt oli Olli varma siitä, että pöydässä oli henki ja ymmärrys. Ja

hän rupesi puhelemaan Mutkalalle miten hän sen keinon ja konstin voisi

saada.

"Niin, poikani!" sanoi Mutkala. "Konsti maksaa rahaa; eikä se olekkaan

enään konsti, kun sen kerran taitaa. Tuon suuren ruoka-pöydänkin panen

minä tanssimaan".

"Oh, heikkarissa!" kuului silloin useampain suusta.

Mutta Mutkala oli luja puolestaan, ja sanoi, että he saisivat hypätä

pöydälle istumaan, ja hän sen panee sittenkin tanssimaan.

"Mitä pannaan vetoon?" sanoi joku joukosta.

"Halstooppi rommia", sanoi Mutkala, varmana voitostaan.

Ja nyt rupesi Mutkala toimeen. Hän meni kamariinsa ja palasi sieltä

hetken perästä kraapien tukkaansa ja höpisten jotakin suupielestänsä.

Samassa tuntui myös väkevä tulikiven haju kaikkein läsnä olevain

haju-reikiin tunkevan.

Mutkala siveli pöytää, hieroi ja lämmitteli sitä kämmenillänsä, ja

kraapasi aina ajan takaa korvansa ta'ustaa. Apulaiset hieroivat myöskin

pöytää. Ja katsokaas ihmettä! Suuri väen-pöytä rupesi liikkumaan.

"Hypätkää nyt päälle, jos tahdotte mukana tanssia", sanoi Mutkala.

Ja silloin hyppäsi aika joukko miehiä pöydälle.

"Nouse pyörimään!" komensi Mutkala henkiinsä herännyttä pöytää.

Pöytä totteli, ja rupesi natisten ja präiskien kohoumaan yhdelle

jalalle, kuin karhu.

Mutta pöydällä oli kuitenkin liiaksi painoa. Kun se pääsi juuri

paikoilleen pystöön, niin katkesi siltä jalka, ja kaikki meni nurin.

Mukkelis-makkelia makasi siinä miehet nyt, kuin sikain raasima

kumina-maa. Siinäkös sitä sitten naurettiin ja rähistiin, kuin harakat

rikka-kasassa.

Mutta Mutkala kaikista iloisin sittenkin oli, sillä hän oli voittanut

pullon rommia. Iloissaan otti hän Ollin kanssansa kamariin ja aikoi

siellä neuvoa Ollille koko konstinsa. Muut saivat mennä mikä minnekkin

siksi, kunnes rommi pullo kerittiin saada haetuksi "handelsmannista",

joka salakähmää kävi kauppaa pyhänä ja arkina juoma-tavaroillakin.

Kun Mutkala ja Olli olivat tulleet kahden-kesken, niin kysyi Mutkala:

"Voitko sinä mitään maksaa minulle, jos opetan sinulle konstin?"

"En; mutta luvata kuitenkin voin", vastasi Olli rohkeasti.

"Niin, niin! Eikä lupa taloa hävitä. Mitäs lupaat?" kysyi Mutkala.

"Mitäs vaadit?" kysyi Olli. "Tyydytkö, jos lupaan sulle halsikan

viinaa?"

"En. -- Mutta jos rommia lupaat, niin 'se on eri asia, eri papin asia',

vastasi Mutkala.

"Olkoon menneeksi!" vastasi Olli.

"Ja 'niinpä niinkin, perhana vieköön!' Minä teen sinut mestariksi".

Ja niin sanottuaan otti Mutkala vanhoja rikki-tikkuja arkkunsa

pohjalta, ja näytti niitä Ollille.

"Näillä kierotaan kädet ensin, ja näissä on se voima, joka panee

pöytään hengen. Mutta että se tottelee sinua, niin pitää sinun

kraapimaan tukkaas, ja eritenkin niskatukkaa: siellä on herruus ja

valta. Ja lopuksi, että sinä saat sitte ymmärryksen, pitää sinun osata

seuraavat läksyt:"

Ensimmäinen läksy:

_Paha silmäsiä vastaan_:

Yks', kaks', viis-kaks',

Paha silmä pliiskaks'!

Toinen läksy:

_Panettelijoita vastaan_:

Yks', kaks', kuus'-kaks',

Paha kieli nuuskaks'!

Kolmas läksy:

_Epäilijöitä vastaan_

Yks', kaks', kaks'-kaks',

Epä-usko rasvaks'!

"Ja että sitten osaat ja voit saada varmat vastaukset kaikkiin

kysymyksiis, niin pitää sinun vieläkin osata seuraavat läksyt:"

_Laskuopin läksy_:

Annas, tannas, hevonen, lammas, kirves, piilu,

ja Yks', kaks', kahdeksaa, rau'an haava yhdeksää;

minä toivon viittätoista, taitaa tulla kuukintoista.

_Kieliopin läksy_:

Finkuna poika ja poika takanikke;

Ei saade kulta ja minä sanon ikke.

Vas vintturikudei, hiipanaskana kokkaa.

Toskate vara potensuu o soskavi altijöra; ja:

Jaa, jaa jaksa laaka motoosaa, huru stilla ja vara

Pöksöna, intte komias ja kom port, va tu taala helter.

_Maatieteen läksy_:

Maa suuri ja avara,

Täynnä paljon tavaraa:

Virtoja ja järviä,

Tähtiä ja pilviä.

_Rakkauden läksy_:

Pääni on mun kipiä,

Ja sydämmeni on siukka,

Tules kultani likemmä,

Ja halaa pikku hiukka!

"Ja enempää et sinä suinkaan käsitäkkään!"

"En, veli kulta saanut vielä puolta siitäkään päähäni, mitä neuvoit",

saneli Olli alakuloisena. "Voi hemmetti, jos osaisin edes

kirjoittaakkaan!"

"Opetan minä senkin sinulle, jos mieles tekee", vastasi Mutkala.

"Opeta, veli-kulta!"

Ja tiedättekö mitä? Mutkala kirjotti Ollille edellä olevat läksyt, ja

vieläpä aakkosetkin, joista hän sai vähitellen itse oppia lukemaan

kirjotusta, ja vieläpä kirjottamaankin.

Ja kun Olli lähti myöhemmin ehtoolla Louhun kartanosta, niin

oli hänellä kokonainen käärö vanhoja retu-papereita ja pieni

lyijykynän-pätkä plakkarissa. Mutkala oli ne antanut hänelle ja kaikki

sillä toivolla, että Olli vielä kerran hänelle tuopi rommi-pullon.

Mutta minä kuiskasen vain sivumennen, ettei Olli ole vielä tänäkään

päivänä vienyt Mutkalalle lupaamaansa rommi-pulloa; enkä luule, että

viepi vastakaan. Mutta olkoon se Ollin oma asia; tahdommepa vain vaania

hänen jälkiänsä, mihin hän nyt lähtee.

Olli meni menojaan paperineen ja pännineen aina etemmäksi kotoansa.

Maailmalla tahtoi hän saada rauhassa oppia kirjoitustaan, eikä

äiti-muorin terävän nokan alla.

Tapaamme hänet siellä taas jonkun ajan perästä yhdessä toisten

poika-lorttien kanssa. Ja siinäpä rupesi tulemaan tora, ja tulikihan

se siitä.

Eräs paha Paltamon poika teki Ollille kiusaa, repeli Ollin papereita ja

tukisteli häntä. Ollia harmitti kyllä, mutta ei uskaltanut yrittää

pahantekijää rankasemaan, vaikka se oli häntä pienempi. Ollilta pääsi

sen sijaan haikia itku.

"Voi, sinua hupsun-kenkä; voi, sinua lehmän-kenkä! Onko sinulla jänis

housuissas?" pilkkasivat toiset pojat. -- "Ota vastaan; anna selkään

sitä saakelia, äläkä itke".

Eikä Olli ollutkaan kuuro. Hän malttoi mielensä, kuunteli ja sydämmensä

palpatti, kuin haavan-lehti.

"Niin anna selkään!" pilkkasi paltamolainen, ja nyhjäsi Ollia vieläkin

paremmin tukasta.

"No, en tätäkään kärsiä voi", sanoi Olli, kävi käsiksi pilkkaajaansa,

ensin kylläkin pehmeästi, ikään kuin katuen yritystään, ja toivoen

päästä koko leikistä, jota hän ei ennestään tuntenut.

Mutta mikäs enään auttoi? Paltamolainen ei hellittänyt häntä, vaan veti

Ollin kerrallaan kumoon lattiaan. Ja siinä he nyt kierivät päällekkäin,

jauhaen toinen toistaan tukasta.

Ja mitä enemmin leikkiä kesti, niin sitä enemmin kasvoi Oliinkin

rohkeus. Hänestä tuntui hauskalta, saada kerrankin vetää toista

tukasta.

Ja "hei heikkarissa, sinä perhanan paltamolainen!" kiljasi hän ja

vänttäsi vastustajansa allensa. "Tahdotko tästä lähtein antaa mun olla

rauhassa?"

"En pelkää, vaikk'en piisaakkan", puhisi paltamolainen Ollin alla.

"Pidä puoles, paltamolainen, älä anna perään, Olli!" yllyttivät toiset.

"Voi, tervattu, kun pääsisin vielä kerran ylös täältä!" ähkyi

paltamolainen.

"Pääset, jos rukoilet", vastasi Olli.

"En rukoile, vaikka meniskin henki ja kengät", kiukutteli

paltamolainen.

"Paisuu palmu painon alla", pilkkasivat toiset. "Nouse ylös, mitäs

siellä toisen alla viitsit maata?"

Mutta Olli puserteli paltamolaista siksi, että hänen täytyi rukoilla.

"Minä rukoilen", sanoi hän.

"Kuinkas rukoilet?" kysyi Olli.

"Päästä minut ylös!"

"Rukoile paremmin!"

"Päästä Olli-kulta minä ylös!"

"Vieläkin paremmin!"

"Olli-kulta, hyvä Olli, rakas Olli, sinä viisas ja väkevä Olli, päästä

minä ylös!"

"No, niin. 'Ei nöyrän kaulaa katkaista'. Mutta lupaatkos, ett'et enään

koskaan käy päälleni?"

"Minä lupaan".

"Vannotkos myöskin?"

"Minä lupaan ja minä vannon, ett'en 'sinä kuuna kullan valkeana',

käsilläni kajoo sinuun, Olli!"

"Niinpä siis: 'nouse ylös ja valvo', muutoin on selkäsaunas aina

valmis", sanoi Olli ja hellitti kyntensä "Paltamon pahan pojan

niskasta".

Ja siitä leikistä sai Olli sellaisen opetuksen, ett'ei hän sitä koskaan

unhoittanut. Jos tuli joskus tarve, niin oli hän valmis nyrkillä

ratkaisemaan asiansa, vaikka kenenki kanssa. Kerskaten puheli hän

silloin: Lapsi kasvaa, hammas karkenee; en minä pelkää ketään.

Monta asiaa olisi vielä tältä Ollin karku-reisulta puhuttavana,

vaan koska ne eivät ole erittäin merkillisimpiä, kuin muittenkaan

miero-poikain asiat; ja kosk'ei Ollin pokka-pöydästäkään tullut mitään,

niin emme viitsi joutavilla asioilla venyttää aikaamme, vaan

kiirehdimme pää-seikkoja tarkastamaan.

Olli Oivallinen eli "Hyvä kaikkiin kelpaa" · 第 6 / 14 题