Tomilla taisi olla vaikeinta, sillä yhteisten huolten ohella hänellä
oli kestettävänään vielä paljon henkilökohtaisiakin harmeja.
Yliopistoikävyydet unohtuivat pian suurempien vastoinkäymisten
tieltä; monet moittivat 'hurjaa huliviliä', ja moni pudisti päätään
ounastellen, että Tom Shaw kulki nyt hyvää kyytiä perikatoa kohti.
Tom sai tietysti pian kuulla, miten häntä ja hänen elintapojaan
arvosteltiin. Ja hän kärsi enemmän kuin kukaan arvasi, sillä ihmisten
puheisiin oli siksi paljon aihetta, että hänen itsesyytöksensä ja
hyödytön raivonsa itseään ja kaikkia toisia kohtaan vain yltyi.
Vasta perintönsä menetettyään Tom näytti ensi kertaa huomaavan
kuinka paljon hyvää rikkaus oli hänelle suonut: aseman, huvituksia,
loistavia mahdollisuuksia. Vasta nyt hän tajusi sen arvon ja tunnusti
miehekkäästi, kuinka ansioton oli ollut käyttämään tuota lahjaa. Hän
hautoi vain ankeita ajatuksiaan eikä näyttänyt löytävän sijaa siinä
uudessa elämässä, joka heille kaikille oli alkanut. Koska hän ei
ymmärtänyt liikeasioita, hänestä ei yrityksistään huolimatta ollut
paljonkaan apua isälle. Niinpä hän tunsikin olevansa enemmän haitaksi
kuin hyödyksi. Kotiaskareista hän oli perillä yhtä huonosti, mutta
päinvastoin kuin isä, tytöt eivät kaihtaneet sanomasta suoraan, että
hän oli tiellä, tarjoutuipa hän auttamaan missä hyvänsä.
Ensimmäisestä hämmästyksestä selvittyään ja saatuaan taas aikaa
miettiä Tom näytti menettävän kaiken rohkeutensa ja tarmonsa.
Tunnonvaivat ahdistivat häntä, ja tultuaan tällä tavoin omantunnon
kanssa tekemisiin hän liioitteli ylenpalttisesti mielettömyyttään ja
kuvitteli, että kaikki ihmiset pitivät häntä täysiverisenä heittiönä.
Ylpeys ja katumus saivat hänet vetäytymään mahdollisimman paljon
yksikseen, sillä hän ei sietänyt toisten sääliä, ei silloinkaan,
kun se ilmaistiin ystävällisellä kädenpuristuksella tai katseella.
Hän pysytteli enimmäkseen kotosalla vetelehtien siellä apeana ja
välinpitämättömänä, hävisi näkyvistä, kun joku vieras poikkesi,
jutteli vähän ja oli joko liikuttavan nöyrä tai huolestuttavan
äkäinen.
Tom halusi ryhtyä johonkin, mutta mitään työtä ei ilmaantunut; ja
odottaessaan pääsevänsä taas tasapainoon Tom-parka oli niin onneton,
että ellei muuatta seikkaa olisi ollut, hän olisi masentunut tyystin
ja joutunut perikatoon. Mutta tuntiessaan olevansa täysin tarpeeton,
kaikkien hylkäämä ja epätoivoinen, hän huomasi, että yksi ihminen
tarvitsi häntä, että yhden mielestä hän ei ollut koskaan tiellä
ja että tämä aina toivotti hänet tervetulleeksi ja heikkoudessaan
takertui häneen lujasti. Ja äidin riippuvuus Tomista auttoi tätä
selviytymään kriisivaiheesta.
Kielikellot, jotka kuiskailivat toisilleen kilpaa teepöydässä
leivostensa ääressä: "Olisi todellakin helpotus koko perheelle, jos
rouva Shaw parka, hmhm, pääsisi rauhaan", eivät tienneet että sairaan
heikot toimettomat kädet tietämättään pidättivät poikaa hiljaisen
huoneen turvissa, jossa äiti antoi pojalleen koko rakkautensa,
parasta mitä hänellä oli annettavanaan, kunnes Tom sai taas rohkeutta
katsoa maailmaa kasvoista kasvoihin ja oli valmis miehuulliseen
taisteluun.
-- Voi hyvänen aika, miten vanhalta ja masentuneelta isäparka
näyttää. Ei kai hän vain unohda minun vehnäleipääni, huokasi rouva
Shaw eräänä päivänä nähdessään miehensä astuvan verkalleen katua alas.
Tom seisoi hänen vieressään haluttomana näpelöiden uutimen hapsuja ja
seurasi katseellaan tuttua hahmoa. Nähdessään miten isän tukka oli
harmaantunut, huoli hävittänyt kasvojen kukoistavan värin ja miten
isä käveli kuin väsynyt vanhus, hän tunsi uusia tunnonvaivoja ja
lähti kiivaaseen tapaansa korjaamaan laiminlyöntiään.
-- Minä pidän kyllä huolen vehnäleivästäsi, äiti. Näkemiin. Tulen
takaisin päivälliseksi... Ja suudeltuaan kiireesti äitiään Tom hävisi.
Hän ei tiennyt tarkkaan mistä alkaisi, hän oli vain äkkiä tajunnut,
että pakoili myrskyä ja antoi isän seistä yksin sitä vastassa. Vanhus
näet meni toimistoonsa joka päivä täsmälleen kuin kone, joka käy
säännöllisesti kunnes pysähtyy, ja nuori mies sen sijaan pysytteli
kotosalla naisten turvissa ja antoi vielä äitinsä lohduttaa itseään.
-- Isällä on syytä hävetä minua, mutta minä käyttäydyn kuin häpeäisin
häntä, ja niin ihmiset luulevatkin. Minäpä näytän heille, ettei se
ole totta, näytän totisesti! Ja Tom veti hansikkaat käsiinsä aivan
kuin olisi ollut menossa nujertamaan vihollista.
-- Tässä käsivarteni, isä. Minä saatan sinua ja menen sitten vähän
äidin asioille. Kaunis ilma tänään, vai mitä?
Tomin ääni melkein salpautui viimeisten sanojen aikana, sillä
se ilahtunut katse, jolla isä tervehti häntä, ja tapa jolla hän
nojautui tarjottuun vahvaan käsivarteen, osoittivat että päivittäiset
kävelyt olivat epäilemättä olleet ikäviä ja yksinäisiä. Herra Shaw
ymmärsi Tomin eleen tarkoituksen ja iloitsi tästä hyvää ennustavasta
muutoksesta. Mutta hän ei sanonut mitään ääneen, antoi vain ilmeensä
puhua.
Sitten he alkoivat innokkaasti jutella liikeasioista, aivan kuin
olisivat pelänneet, että jokin yllättävä tunteenilmaus pääsisi
muuten horjuttamaan heidän miehistä arvokkuuttaan. Mutta siitä
huolimatta tunnelma oli herkistynyt ja he tajusivat sen. Herra Shaw
käveli tavallista ryhdikkäämmin ja Tom tunsi taas olevansa oikealla
paikallaan. Matka ei kuitenkaan sujunut ilman koettelemuksia; sillä
samalla kun Tomia ilahdutti nähdä, miten kunnioittavasti isää
tervehdittiin, hänen oli vaikea kestää niitä tutkivia ja paheksuvia
katseita, jotka häneen suunnattiin sen jälkeen kun isälle oli
kohteliaasti nostettu hattua ja sanottu ystävällisesti: "Hyvää
päivää, herra Shaw", sillä tuntui kuin ihmiset olisivat vain kylmästi
ajatelleet: "Tuo poika on nyt aika ahtaalla, mutta se tekee sille
huimapäälle vain hyvää."
-- Vaikka se onkin totta, ei silti tarvitse lyödä lyötyä, ajatteli
Tom tuntien yhä lisääntyvää halua ryhtyä johonkin sellaiseen, joka
saisi kaikki vaikenemaan. -- Lähtisin Australiaan ellei äitiä olisi.
Tekisin mitä hyvänsä ja menisin minne tahansa päästäkseni eroon
näistä ihmisistä, jotka tuntevat minut. Täällä en voi ikinä ryhtyä
mihinkään, kun kaikki toverit vain väijyvät minua ja lyövät keskenään
vetoa siitä, hukunko vai pysynkö pinnalla. Hiiteen kreikat ja
latinat! Olisinpa perehtynyt liike-elämään, niin kelpaisin jonnekin.
Nyt minulla ei ole muuta kuin hieno ranskantaitoni ja nyrkkini.
Mahtaisikohan Bellin ukko tarvita apulaista Pariisin osastoonsa. Se
ei olisi hullumpaa. Minäpä yritän!
Saatettuaan silminnäkijöiden mielihyväksi isänsä konttoriin Tom
rohkaisi itsensä ja lähti tiedustelemaan paikkaa mielessään tunne,
että asiat alkoivat vähän valjeta. Mutta herra Bell oli huonolla
tuulella ja läksytti vain Tomia huikentelevasta elämästä. Taivas
vetäytyi taas pilveen ja Tom palasi kotiin mieli masentuneena.
Harhaillessaan sinä iltana kotona ja yrittäessään tehdä laskelmia
Australian matkasta vilkas puheensorina ja lusikkain kalistelu
houkutteli hänet keittiöön. Hän tapasi siellä Pollyn opettamassa
Maudille keittotaitoa. 'Uudelle apulaiselle' oli näet neuvottava
jälkiruoan valmistus, koska sen puuttuminen olisi rouva Shaw'n
mielestä merkinnyt suoranaista nälänhätää. Maudilla oli taipumusta
ruoanlaittoon, kun taas Fanny inhosi sitä. Niinpä perheen kuopus
tutki onnellisena rakkaita keittokirjoja ja sai aina lisäopetusta
keittotaidossa, milloin Pollylla vain sattui olemaan aikaa.
-- Kauhistus, älä nyt tule, Tom. Meillä on kamalan kiire! Ei miesten
paikka ole keittiössä, huusi Maud veljen ilmestyessä ovelle.
-- Rupesin vain ihmettelemään, mitä täällä on oikein tekeillä. Äiti
on nukkumassa ja Fan ulkona, niinpä tulinkin katsomaan mitä te
puuhaatte, sanoi Tom vitkastellen aivan kuin luvassa olisi ollut
jotain hauskaa. Hän kaipasi seuraa ja oli sillä hetkellä kiitollinen
jokaiselle, joka auttoi häntä unohtamaan huolet edes vähäksi aikaa.
Polly vaistosi sen, ja koska Tomin seura ei ollut hänelle suinkaan
vastenmielistä, hän kuiskasi Maudille: -- Ei hän tiedä, ja lisäsi
sitten ääneen:
-- Tule vain joukkoon jos haluat; voitkin samalla vatkata minulle
tämän kakkutaikinan. Siinä tarvitaan voimia ja minun käteni ovat
jo väsyneet. Kas niin, pane esiliina eteesi, ettet sotke itseäsi,
istuudu tähän ja järjestä olosi mukavaksi.
-- Ennen vanhaan minä aina vatkasin isoäidille kakkutaikinan, ja
se oli hauskaa ellen väärin muista, sanoi Tom Pollyn sitoessa
isoruutuisen esiliinan hänen ylleen. Sitten hän sai ison kulhon ja
istuutui pöydän ääreen, jossa Maud oli puhdistamassa rusinoita Pollyn
hääriessä mausterasioiden, kaulimen ja voiastian parissa.
-- Sinähän oletkin mestari, Tom. Minä annan sinulle arvoituksen,
että työ sujuisi paremmin: Missä suhteessa tuhmat pojat muistuttavat
kakkuja? kysyi Polly koettaen piristää Tomia.
-- Kunnon piekseminen on kummallekin eduksi. Liekö siitä sentään aina
hyötyä, vastasi Tom ja oli innoissaan lyödä pohjan kulhosta, sillä
helpotti, kun oli edes jotain tehtävää.
-- Viisas poika! Tästä saat, ja Polly heitti ison rusinan Tomin
suuhun.
-- Pane näitä paljon kakkuun! Silloin se vasta on hyvää.
-- Niin minä aina sekoitankin, milloin rusinoita vain riittää. Mikään
ei ole hauskempaa kuin sokerin ja mausteiden sekoittaminen, niin että
saa syntymään herkullisen rusinakakun. Se on niitä harvoja taitoja,
joita minulla on.
-- Olet nytkin tehnyt mainion sekoituksen, Polly. Sinulla on tosiaan
taito maustaa herkulliseksi oma ja toisten elämä. Ja se on onni,
sillä meidän kaikkienhan on kuitenkin nieltävä kakkumme, maistuipa
se tai ei, sanoi Tom niin tosissaan, että Polly hämmästyi ja Maud
huudahti:
-- Sinähän ihan saarnaat.
-- Joskus voisin saarnata itselleni pitkäänkin, sanoi Tom ja lisäsi
nauraen: -- Vaikka paremmin Polly siihen pystyisi. Pidäkin meille
pieni saarna.
-- Mikäpä siinä. Kuulkaa siis: Elämä, hyvät veljet, on kuin
rusinakakku, aloitti Polly ristien juhlallisesti jauhoiset kätensä.
-- Muutamissa rusinat ovat pinnalla ja me syömme ne hyvällä halulla,
kunnes äkkiä huomaamme niiden loppuneen. Toisissa rusinat taas
painuvat pohjaan; etsimme niitä turhaan elämän varrella ja löydämme
ne usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä enää nauttia niistä.
Mutta hyvin onnistuneessa kakussa rusinat on taitavasti sekoitettu
kaikkialle ja jokainen suupala on todellinen nautinto. Tavallisesti
teemme itse omat kakkumme, ja siksi onkin pidettävä huoli, hyvät
veljet, että ne valmistetaan parhaiden ohjeiden mukaan, paistetaan
hyvässä uunissa ja syödään hillityllä ruokahalulla.
-- Hyvä, hyvä! huusi Tom paukuttaen puulusikkaa. -- Se oli
mallisaarna, Polly, lyhyt, kaunis, järkevä eikä ollenkaan nukuttava.
Minä kuulun sinun seurakuntaasi ja pidän huolen siitä, että saat
kymmenyksesi täsmällisesti.
-- Kiitos, veli hyvä. Tarpeeni ovat vähäiset ja korpit tavallista
kylläisemmät, kuten vanhalla pastori Millerillä oli tapana vastata.
Nyt, Maud, annapa tänne se sitruuna, ja Polly alkoi yhdistää kakun
aineksia varsin huolettomasti, siltä ainakin näytti Tomista ja
Maudista, jotka seurasivat kiinnostuneina vieressä, kunnes kakku oli
onnellisesti uunissa.
-- Sinä voit nyt tehdä kuorrutuksen, Tom varmaan vatkaa sinulle
munat. Se tekee hyvää hänen vartalolleen.
-- Erinomaisen hyvää. Anna ne vain tänne. Ja Tom oikoi iloisena
esiliinaansa. -- Kesken kaiken, tiedätkö että Sydney on palannut
matkoilta. Tapasin hänet eilen, ja hän suhtautui minuun kuin kunnon
veli ainakin, jatkoi Tom aivan kuin olisi vielä omasta puolestaan
halunnut lisätä hetken iloa.
-- Sepä hauskaa! huudahti Polly ja taputti käsiään muistamatta
lainkaan munaa, joka putosi murskaksi hänen jalkojensa juureen. --
Olenpa minä huolimaton! Korjaisitko sen pois, Maud. Minä haen uuden.
Ja Polly livahti huoneesta kertomaan uutisen Fanille, joka juuri
oli tullut kotiin, ettei tämä menettäisi toisten nähden tyystin
tasapainoaan.
-- Sinähän tunnet kai hyvin historiaa? kysyi Maud äkkiä Tomilta.
-- Enpä juuri, sanoi Tom vaatimattomasti.
-- Haluaisin vain tietää, elikö Elisabetin aikana joku sir Filip.
-- Tarkoitatko sir Filip Sydneytä. Kyllä hän eli silloin ja hieno
mies hän olikin.
-- Ahaa! Arvasinhan minä, etteivät tytöt häntä tarkoittaneet,
huudahti Maud heilauttaen kättään, niin että sitruuna lensi pitkän
matkan päähän.
-- Mitä sinä nyt haudot mielessäsi, senkin kielikello?
-- En voi oikein kertoa sinulle mitä Polly ja Fan juttelivat, sillä
en muista enää kaikkea. Mutta ainakin he keskustelivat jostain
hirmuisen salaperäisestä olennosta, ja kun kysyin kenestä he
puhuivat, Fan sanoi "sir Filipistä". Pyh! Hän erehtyi jos kuvitteli
minun uskovan! Näin heidän naureskelevan ja sitten he punastuivat ja
tönivät toisiaan, ja silloin tiesin etteivät he puhuneet kenestäkään
Elisabetin aikuisesta miehestä, sanoi Maud nostaen nykerönenänsä niin
korkealle kuin suinkin sai.
-- Kas, mitä tulitkaan paljastaneeksi. Mutta minä olin jo sen
arvannut. Tytöt eivät halunneet kertoa sinulle salaisuuksiaan, mutta
sinäpä olitkin niin tarkka tyttö, että keksit ne helposti, vai mitä?
sanoi Tom niin kiinnostuneen näköisenä, ettei Maud voinut olla
kertomatta mitä tiesi.
-- No niin. Sinun ei oikeastaan ole sopivaa tietää asiasta, mutta
minä olen nyt jo niin vanha, että minulle voisi kyllä puhua kaikesta.
Ja tytöt saisivat punnita paremmin sanojaan, sillä minä en ole
samanlainen kana kuin Blanche. Olisitpa vain kuullut miten he
jaarittelivat. Olen ihan varma, että he puhuivat jotain hauskaa herra
Sydneystä, sillä he näyttivät niin tyytyväisiltä kuiskaillessaan
ja hihittäessään vuoteella silloin kuin minä ratkoin hattuja ja he
luulivat, etten minä kuunnellut.
-- Kumpi näytti tyytyväisemmältä? kysyi Tom kuumavesisäiliötä
tutkiskellen.
-- Ehkä Polly. Hän ainakin jutteli enemmän ja oli koko ajan iloisen
näköinen. Fanny naureskeli aika lailla, mutta minä luulen, että Polly
on enemmän rakastunut, vastasi Maud hetken mietittyään.
-- Hiljaa nyt, Polly tulee! Ja Tom alkoi pumputa vettä säiliöön aivan
kuin talo olisi ollut tulessa.
Polly tuli huoneeseen posket punoittaen ja silmät kirkkaina, mutta
ilman munaa. Tom vilkaisi häneen olkansa yli ja keskeytti äkkiä
työnsä kasvot jähmettyneinä. Jokin hänen ilmeessään herätti Pollyssa
syyllisyydentunteen ja hän alkoi rouhia muskottia niin ponnekkaasti,
että posket rupesivat hehkumaan entistä enemmän. Sen sijaan Maud,
joka oli kavaltanut tytöt, istui hyvin juonikkaan näköisenä työnsä
ääressä kuten ainakin salaisuuksia hautova kielikello, joksi Tom oli
häntä sanonut. Polly tunsi muutoksen ilmassa, mutta luuli Tomin vain
väsähtäneen ja vapautti hänet armeliaasti työstä pistäen kanelinpalan
hänen suuhunsa.
-- Fan on saanut ne kirjat ja kartat, joita toivoit. Mene nyt
lepäämään ja kiitoksia avusta. Tässä on palkkasi, Tom.
-- Onnea vain paistoksille, vastasi Tom mennessään ja pureskeli
miettivästi kanelinpalasta. Mutta se ei tuntunut maistuvan yhtä
hyvältä kuin ennen vanhaan. Hän haki kirjansa, mutta lukeminen ei
huvittanut, ja niin hän sulkeutui pieneen huoneeseen, jota sanottiin
'Tomin luolaksi', ja vaipui siellä syviin mietteisiin.
Kun hän seuraavana aamuna tuli alas aamiaiselle, kaikki toivottivat
yhteen ääneen onnea syntymäpäiväsankarille, ja hänen lautasensa
vieressä oli lahjoja kaikilta perheenjäseniltä. Kenties ne eivät
olleet yhtä kalliita kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin paljon
arvokkaampia, sillä ne olivat merkkinä rakkaudesta, joka oli kestänyt
vaikeuksissa, vieläpä lujittunut niistä. Nykyisessä mielentilassaan
Tomista tuntui kuin hän ei olisi ansainnut ainoatakaan lahjaa.
Ja kun kaikki kilvan koettivat tehdä hänen syntymäpäivänsä niin
hauskaksi kuin suinkin, hän ymmärsi mitä tarkoitti sanonta 'hukuttaa
ystävällisyyteen', ja päätti lujasti tulla kunniaksi perheelleen,
vaikka sitten nujertuisi yrityksessään.
Illalla saapui Polly, ja heidän kokoonnuttuaan teepöydän ympärille
ilmestyi vielä yksi lahja, joka liikutti Tomia enemmän kuin kaikki
muut, vaikka hän ei ollutkaan mikään tunteellinen poika. Se oli
herkullinen kakku, jonka keskellä oli pieni kukkakimppu ja reunoja
kiertävässä sokerikuorrutuksessa vaaleanpunainen omistusteksti. Juuri
samanlaisen kakun hän oli saanut joka vuosi niin kauan kuin saattoi
muistaa.
-- Nimi, ikä ja päivämäärä ihan kuin kauniissa valkoisessa
hautakivessä, sanoi Maud tyytyväisenä. Mutta tämä hautajaisiin
viittaava huomautus sai rouva Shaw'n, joka oli tullut alas päivän
kunniaksi, pudottamaan lautasliinansa ja pyytämään hajusuolaa.
-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Tom tarkastellen mielissään lahjaa,
sillä se muistutti hänelle onnellisemmista syntymäpäivistä, jotka
tuntuivat nyt olevan hyvin kaukana.
-- Minä en tiennyt mitä olisin antanut sinulle, koska olet saanut
kaikkea mitä ajatella saattaa. Olin jo ihan epätoivoinen, kunnes
muistin että isoäiti teki sinulle aina tällaisen pikku kakun, jota
ilman et osannut pitää syntymäpäivääsi onnistuneena, kuten kerran
sanoit. Siksi yritin tehdä ihan samanlaisen ja toivottavasti siitä
tuli hyvä ja rusinainen.
-- Kiitos, sanoi Tom kasvot yhtenä hymynä ja Polly tunsi lahjansa
miellyttävän häntä enemmän kuin komeinkaan koruesine.
-- Pitäisi sen hyvä ollakin, koska itse sen vatkasit, sanoi Maud. --
Oli hirveän hullunkurista katsella, kun autoit sen valmistamisessa
etkä yhtään arvannut, kenelle kakku oli tarkoitettu. Minä ihan
vapisin aina kun avasit suusi, sillä pelkäsin sinun kysyvän siitä.
Siksi Pollykin saarnaili ja minä lörpöttelin.
-- Hassua etten muistanut koko syntymäpäivää. Eiköhän jo leikata
kakkua. Minä en muusta väiltäkään, sanoi Tom. Hänellä ei tosin ollut
vähääkään ruokahalua, mutta hän halusi tehdä oikeutta kakulle, vaikka
sitten joutuisi oman kiitollisuutensa uhriksi.
-- Toivotaan, etteivät rusinat ole kaikki pohjalla, sanoi Polly
noustessaan toisten pyynnöstä leikkaamaan kakkua.
-- Minähän olen jo haukannut niitä pinnalta, vastasi Tom katsellen
leikkaamista niin tarkkaan kuin olisi todellakin uskonut ennustukseen.
Polly leikkasi huolellisesti viipaleen toisensa perästä ja jokainen
niistä oli kiinteä ja täynnä rusinoita. Erityisen ison viipaleen
hän nosti eräälle isoäidin hienoista pikku lautasista, lisäsi kukat
koristeeksi ja ojensi lautasen Tomille silmissään paljon puhuva
katse. Sillä huomattuaan Tomin muistavan hänen saarnansa Polly
oli mielissään, kun hänen vertauksensa ainakin yhdessä kohdin oli
löytänyt vastakaikua. Kasvot loistaen Tom tarttui lautaseen, ja
tutkittuaan tarkkaan kakunpalasen, hän vilkaisi toisiin ja sanoi
keventyneenä:
-- Täynnä rusinoita. Hauska että minullakin oli osuutta siihen, mutta
Pollylle kaikki kunnia ja hänelle kuuluvat kukat. Ja kääntyen Pollyn
puoleen Tom asetti ruusut tämän hiuksiin, kohteliaasti kylläkin,
mutta varsin taitamattomasti, sillä oka pisti Pollya päähän, lehdet
kutittivat hänen korvaansa ja koko kukka oli ylösalaisin.
Fan nauroi Tomin kömpelyyttä, mutta Polly ei antanut koskea kukkaan,
ja kaikki kävivät halukkaasti kakun kimppuun. Pöydässä juteltiin
ja naurettiin, ja tunnelma oli juuri ylimmillään, kun Tomille
tuotiin kaksi kirjettä. Hän vilkaisi niihin ja vetäytyi äkkiä
loukkoonsa jättäen Maudin kihelmöimään uteliaisuudesta ja isot tytöt
kiihtymyksen valtaan, sillä Fan luuli tuntevansa käsialasta toisen ja
Polly toisen kirjeen lähettäjän.
Kului puolisen tuntia ja vielä toinen mokoma, mutta Tomia ei
näkynyt. Herra Shaw lähti ulos, rouva Shaw vetäytyi huoneeseensa
Maudin saattamana, ja molemmat tytöt jäivät miettimään, oliko ehkä
tapahtunut jotain kauheaa. Äkkiä kuului huuto: -- Polly! ja tämä
hypähti tuoliltaan kuin salaman iskusta.
-- Juokse kiireesti! Minä ihan sairastun uteliaisuudesta ellen saa
pian tietää mikä hänellä on, hoputti Fan.
-- Sitten on parasta, että sinä menet, aloitti Polly, joka
malttamattomana halusi noudattaa kutsua, vaikka häntä samalla vähän
ujostutti.
-- Ei hän minua tahdo; sitä paitsi en saisi sanaa suustani, jos se
kirje on Sydneyltä, sanoi Fanny ja työnsi ystävänsä kiireesti ovea
kohti.
Polly lähti enempää mukisematta oudon huolestunut ilme kasvoillaan
ja pysähtyi Tomin huoneen ovelle aivan kuin olisi ollut vähän
peloissaan. Tom istui lempiasennossaan hajasäärin tuolilla,
käsivarret ristissä ja leuka tuolin selkämystä vasten. Asento ei
suinkaan ollut kaunis, mutta ainoa missä Tom sanoi voivansa olla
kunnolla.
-- Kutsuitko minua, Tom?
-- Kutsuin. Tule sisään äläkä näytä pelästyneeltä. Minä vain haluan
näyttää erään lahjan ja kysyä sinulta neuvoa, otanko sen vastaan.
-- Mutta Tom, sinähän näytät aivan kuin sinut olisi isketty maahan,
huudahti Polly hätääntyneenä nähdessään Tomin kasvot, kun tämä nousi
häntä vastaan.
-- Niin minut on iskettykin ihan pitkin pituuttani, mutta nyt olen
taas jaloillani ja tukevammin kuin ennen.
Tom sieppasi kirjeen pöydältä, antoi sen Pollylle ja alkoi kävellä
huoneessa edestakaisin kuin karhu häkissään. Luettuaan lyhyen
kirjelipun Polly kalpeni ja hänen silmänsä alkoivat kipunoida. Hän
seisoi hetken ääneti, suuttumuksen lamauttamana, rypisti sitten
hermostuksissaan kirjeen, heitti sen lattialle ja sanoi yhteen
hengenvetoon:
-- Minun mielestäni hän on sydämetön, julma ja kiittämätön tyttö eikä
mitään muuta.
-- Hitto sentään! Ei minun pitänyt näyttää sitä kirjettä vaan tuota
toista. Ja Tom tarttui kirjeeseen harmistuneena ja häpeissään. --
Tai mitäpä sillä väliä, kaikki tietävät sen kumminkin huomenna.
Ja ehkä olet kiltti ja pidät huolen, etteivät tytöt rasita minua
kysymyksillään ja jaarituksillaan, hän lisäsi aivan kuin olisi
tarkemmin ajateltuaan tuntenut helpotusta, että oli ilmoittanut asian
ensimmäiseksi Pollylle.
-- Ei kumma vaikka näytitkin tyrmistyneeltä. Jos toinen kirje on yhtä
paha, haluaisin tuolin ennen kuin rupean lukemaan, sanoi Polly, joka
aivan tärisi kiihtymyksestä.
-- Se on miljoona kertaa parempi, mutta se tyrmäsi minut vielä
pahemmin kuin ensimmäinen, sillä ystävällisyys aina tyrmää. Tom
keskeytti äkkiä puheensa ja seisoi hetken käännellen kirjettä
käsissään aivan kuin se olisi sisältänyt jotain niin mieluista, että
se lievitti toisen kirjeen vaikutusta ja liikutti hänen mieltään.
Sitten hän veti esiin nojatuolin, pyysi Pollya istuutumaan ja alkoi
puhua niin vakavalla äänellä, että Polly hämmästyi.
-- Kun ennen vanhaan jouduin pulaan, minulla oli tapana mennä
neuvottelemaan isoäidin kanssa, ja hänellä oli aina jokin järkevä
lohdutuksen sana minun varalleni. Hän on nyt poissa, mutta jollakin
lailla minusta tuntuu kuin sinä olisit ottanut hänen paikkansa.
Tahtoisitko nyt istua hänen tuolissaan ja kuunnella, kun kerron mitä
minulla on sydämelläni aivan kuin olisin Will.
Tahtoiko hän muka? Tom ei Pollyn mielestä olisi voinut osoittaa
hänelle suurempaa ja kauniimpaa kohteliaisuutta. Juuri Tomin
luottamusta hän oli usein toivonut, sillä se vilpitön ja sydämellinen
suhde, joka hänellä oli veljeensä, oli jo aikaisin opettanut hänelle,
etteivät tytöt ja pojat sisimmältään eroa toisistaan läheskään niin
paljon kuin kuvitellaan. Yhtäläisesti he tarvitsevat toistensa
ymmärtämystä ilon, surun, rakkauden, pelon, elämän ja kuoleman
hetkellä. Niinpä onkin ihme, etteivät ihmiset käsitä toisiaan
paremmin, vaan vasta koettelemusten tultua oppivat tajuamaan, että
ihmisluonto on melkein samanlainen niin miehillä kuin naisillakin.
Polly tiesi sen ja ymmärsi niin hyvin Tomia, että tämä oli aivan
ihmeissään ja täysin voitettu. Polly huomasi Tomin kaipaavan
naisellista myötätuntoa, jota hän puolestaan pystyi antamaan, koska
ei pelännyt ojentaa kättään yli sen muurin, jonka kasvatus on
keinotekoisesti pystyttänyt poikien ja tyttöjen välille. Siksi hän
sanoi Tomille täysin luottavaisesti:
-- Anna minun auttaa, mikäli vain pystyn.
Kymmenen minuuttia aikaisemmin Polly olisi sanonut sen Tomille
melkein yhtä luontevasti kuin Willillekin, mutta näiden kymmenen
minuutin aikana oli tapahtunut jotain sellaista, joka teki sen hieman
vaikeaksi. Pollyn lukema kirje, jossa Trix purki kihlauksensa, muutti
tilanteen ja sai Pollyn pelkäämään Tomin luottamusta, koska hänestä
tuntui nyt vaikeammalta pysytellä taustalla, sillä naisellisesta
kainoudesta huolimatta rakkaus ja toivo pyrkivät heräämään ja
riemuitsemaan hyvistä uutisista. Hän istuutui hitaasti ja sanoi
silmät alas luotuina epäröivällä ja hyvin nöyrällä äänellä:
-- Yritän parastani, mutta en osaa täyttää isoäidin paikkaa enkä
antaa sinulle viisaita ja hyviä neuvoja, niin mielelläni kuin
tahtoisinkin.
-- Sinä pystyt siihen paremmin kuin kukaan toinen. Keskustelu
rasittaa äitiä, ja isällä on yllin kyllin muuta miettimistä. Fan on
kyllä hyvä tyttö, mutta epäkäytännöllinen, ja meille tulee aina kinaa
kun olemme yksissä. Minulla ei siis ole ketään toista kuin sisareni
Polly. Tämä kirje ilahduttaa varmasti sinua ja poistaa huolet, jotka
olen aiheuttanut.
Ja sitten Tom pani toisen kirjeen Pollyn syliin ja meni ikkunan
luo aivan kuin olisi halunnut jättää hänet nauttimaan rauhassa
sen tuottamasta ilosta. Mutta hän ei voinut olla silloin tällöin
vilkaisematta Pollya, ja sitä mukaa kuin tämän kasvot kirkastuivat,
hänen omansa synkkenivät.
-- Voi, Tom! Tämäpä vasta arvokas syntymäpäivälahja, ja se tulee niin
hyvästä sydämestä, etten ymmärrä kuinka voisit kieltäytyä ottamasta
sitä vastaan. Arthur Sydney on todella jalomielinen! sanoi Polly ja
kun hän lopulta nosti katseensa kirjeestä, hänen kasvonsa hehkuivat
ja silmät loistivat ilosta.
-- Niin onkin! Isää lukuunottamatta en tunne toista miestä, joka
olisi tehnyt samanlaisen hyvän työn ja jolta voisin ottaa sen
vastaan. Hän ei ole, näetkös, vain maksanut velkojani, vaan minua
säästääkseen selvittänyt ne vieläpä minun nimissäni.
-- Aivan hänen tapaistaan.
-- Se on todella ääretön helpotus, sillä kaikki velkani eivät olisi
voineet odottaa kunnes olisin kerjännyt, lainannut tai ansainnut
rahat. Sydneyllä ei ole kiirettä, mutta ei hänenkään tarvitse kauan
odottaa, mikäli tunnen itseni oikein.
-- Sinä et siis ota rahoja lahjaksi?
-- Ottaisitko sinä?
-- En.
-- Älä sitten luule minunkaan ottavan. Ehkä minä olen aika mitätön,
mutta en sentään niin kehno. Onhan minulla omatunto ja kaksi vahvaa
käsivartta.
Se oli jyrkkää puhetta, mutta Pollysta mieluisampaa kuultavaa kuin
Tomin kohteliaimmatkaan sanakäänteet, sillä hänen kasvonsa ja
äänensä ilmaisivat, että ystävällinen teko oli herättänyt hänessä
voimakkaamman tunteen kuin kiitollisuus ja muuttanut ylipyyhityt
velat kunniaveloiksi.
-- Mitä olet suunnitellut?
-- Odotahan kun kerron. Saanko istuutua tähän? Ja Tom otti matalan
jakkaran, joka aina oli isoäidin tuolin vieressä. -- Mielessäni on
viime aikoina ollut niin monia suunnitelmia, että välistä tuntuu
kuin pääni halkeaisi, jatkoi Tom parka hieroen otsaansa aivan kuin
ajatuksiaan selvitelläkseen. -- Olen vakavasti ajatellut lähteä
Kaliforniaan, Australiaan tai jonnekin hyvin kauaksi, jossa voi äkkiä
rikastua.
-- Voi ei! huudahti Polly ja kurotti kätensä aivan kuin olisi
halunnut tarttua Tomiin, mutta veti sen äkkiä takaisin ennen kuin Tom
ennätti kääntyä.
-- Äiti ja tytöt ehkä ikävöisivät, enkä minä itsekään ole oikein
ihastunut ajatukseen, sillä tuntuu aivan kuin luikkisin pakoon.
-- Epäilemättä, sanoi Polly pontevasti.
-- Mutta täällä en voi ryhtyä muuksi kuin puotipojaksi enkä minä
taitaisi oikein sopia siksi. Tosiasia on, etten voi jäädä tänne,
missä minut tunnetaan. On helpompaa kaivaa soraa rautatiellä
miesjoukossa kuin myydä nuppineuloja ystäville ja tuttaville. Se on
ehkä tyhmää ylpeyttä, mutta kuitenkin totta, eikä sitä kannata ruveta
peittelemään.
-- Ei kannatakaan, minä olen ihan samaa mieltä.
-- Lohdullista. Nyt minä tulenkin siihen, missä erityisesti tarvitsen
neuvojasi, Polly. Kuulin sinun eilen kertovan Fanille, kuinka hyvin
Ned-veljesi menestyy ja pitää työstään ja miten hän haluaisi, että
Willkin saapuisi ja ottaisi paikan lähettyviltä. Luulitte minun
lukevan, mutta minä kuulin mitä te puhuitte, ja mieleeni juolahti,
että ehkä minäkin voisin löytää onneni lännessä. Mitä arvelet?
-- Varmasti voit, jos todella tahdot tehdä työtä, vastasi Polly
empimättä, samalla kun hänen mielessään vilisi jo monenmoisia
suunnitelmia. -- Kunpa pääsisitkin Nedin luo, tulisitte varmasti
hyvin toimeen. Ja hän auttaisi mielellään siinä missä voi. Jos vain
haluat, kirjoitan hänelle heti ja kysyn asiaa.
-- Miksei, mutta tiedustele vain ylimalkaisesti, jotta voisin
toimia sen mukaan. Minulla pitäisi olla valmiina käyttökelpoinen
suunnitelma, ennen kuin puhun isälle. Liikemiehiinhän vetoavat vain
tosiasiat.
Polly ei voinut olla hymyilemättä Tomin uudelle äänensävylle; tuntui
oudolta kuulla hänen puhuvan muustakin kuin hevosista, räätäleistä,
tanssiaisista ja tytöistä. Mutta Polly piti siitä yhtä paljon kuin
Tomin kasvojen vakavasta ilmeestä, samoin tavasta, jolla hän viime
aikoina oli ruvennut huitomaan käsiään aivan kuin olisi tahtonut
puskea niillä töitä.
-- Se on viisainta. Luuletko että isäsi pitää tästä tuumasta?
-- Ihan varmasti. Kun eilen kerroin hänelle, että minun on viipymättä
ryhdyttävä johonkin työhön, hän sanoi: "Mihin rehelliseen työhön
tahansa, Tom, äläkä unohda, että isäsi alkoi uransa puotipoikana."
Tiesithän sinäkin sen?
-- Tiesin, hän kertoi siitä kerran, ja minusta oli hauska kuulla,
kuinka hyvin hän menestyi.
-- Minä en ole koskaan pitänyt koko jutusta. Taisin vähän hävetäkin.
Mutta kun hän eilisiltana puhui taas siitä, näin asian uudessa
valossa ja tajusin, miksi isä osasi suhtautua niin rauhallisesti
tappioonkin ja olla tyytyväinen vaatimattomaan paikkaansa. Se on
taas vain alkua, hän sanoo; ja raivattuaan jo kerran tiensä hän
tuntee pystyvänsä siihen toistekin. Minä sanon sinulle, Polly, että
sellainen itseluottamus, tahdonlujuus ja rohkeus hänen ikäisessään
miehessä saa minut kunnioittamaan isäukkoa ja pitämään hänestä
entistä enemmän.
-- Oikein hauska kuulla sinun puhuvan noin. Väliin minusta tuntui,
ettet oikein arvostanut isääsi, eikä hänkään liioin tainnut tietää,
miten paljon sinussa sentään on miestä.
-- No nythän se vasta on ilmennytkin, sanoi Tom nauraen, mutta
hänestä näytti jo uhoavan täysi-ikäisyyden tuomaa arvokkuutta. --
Eikö olekin omituista, että ihmiset elävät niin kauan yhdessä, mutta
oppivat tuntemaan toisensa vasta kun jotakin mullistavaa sattuu.
Ehkä nämä vastoinkäymiset annettiin minulle, jotta tutustuisin omaan
isääni.
-- Sanoissasi on järkeä, sanoi Polly hymyillen tyytyväisenä,
kun huomasi koettelemusten vaikuttavan Tomiin edullisemmin kuin
monivuotiset myötäkäymiset.
Molemmat istuivat hetken ääneti, Polly isossa tuolissa katsellen
Tomia uudella arvonannolla, Tom jakkaralla hänen jalkojensa juuressa
repien rypistynyttä kirjettä, jonka hän ajatuksissaan oli ottanut
lattialta.
-- Etkö yhtään hämmästynyt Trixin kirjeestä? hän kysyi, kun pienet
valkoiset paperipalaset lentelivät hänen käsistään.
-- En.
-- Mutta minä hämmästyin, sillä heti kun onnettomuus kohtasi meitä,
tarjosin Trixille vapautta. Mutta silloin hän ei halunnut purkaa
kihlausta, jatkoi Tom aivan kuin alkuun päästyään olisi halunnut
selvittää asiat perin pohjin.
-- Se kyllä hämmästytti minua, sanoi Polly.
-- Niin minuakin, sillä Fan väitti aina, että Trixiä kiinnostivat
vain rahat. Hänen ensimmäinen vastauksensa tuntui hyvältä, koska en
odottanut häneltä sellaista, eikä mikään liikuta miestä enemmän kuin
nainen, joka seisoo hänen rinnallaan myötä- ja vastoinkäymisissä.
-- Hänestä ei ilmeisesti ollut siihen.
-- Fan oli oikeassa. Trix vain odotti nähdäkseen, miten huonosti
meidän asiamme olivat tai ehkä hänen äitinsä onkin tämän takana.
Hän on kylmin, kovin ja turhamaisin olento, jonka olen eläissäni
nähnyt, ja Trixin on pakko totella. Hän selviytyy kirjelipussaan
hyvin näppärästi asiasta, koska "ei halua tulla taakaksi, vaan
mieluummin luopuu toiveistaan ja jää ikuisesti minun lämpimäksi
ystäväkseni". Tosiasia on kuitenkin se, että rikas Tom Shaw oli
jonkin arvoinen, mutta köyhä Tom Shaw on vain tiellä ja saa painua
hiiteen mahdollisimman nopeasti.
-- Mutta hänpä ei niin vain painukaan! napautti Polly, sillä hän oli
palavan kiukkuinen Trixille, vaikka siunasikin mielessään, kun tämä
oli vapauttanut orjansa.
-- Vaikka vähältä pitikin, mutisi Tom itsekseen. Sitten hän lisäsi
ääneen niin tyynen alistuneesti, että Polly tiesi varmasti hänen
sydämensä kestävän murtumatta purkautuneen kihlauksen:
-- Onnettomuus ei tule koskaan yksin, mutta kun on jo maahan lyöty,
pari lisäiskua ei tunnu enää missään. Ensimmäinen lyönti se aina
pahimmin kirvelee.
-- Hauskaa, että kestit viimeisen iskun niin hyvin. Pollyn ääni
kuulosti tahattomasti hiukan ivalliselta. Tom punastui ja näytti
vähän aikaa loukkaantuneelta, sitten hän tuntui tointuvan, kohautti
hartioitaan ja sanoi suorasukaiseen tapaansa:
-- Totta puhuakseni se ei ollut mikään kova isku. Minusta oli jo
jonkin aikaa tuntunut, ettemme sovi toisillemme ja että olisi ehkä
viisainta lopettaa kihlaus lyhyeen. Mutta koska Trix ei tehnyt tai
halunnut tehdä aloitetta, en minä voinut syödä sanaani ja jättää
häntä soittamaan taas lehdellä, niin että tässä sitä nyt ollaan. En
kanna hänelle kaunaa, vaan toivon totisesti, että hän ensi kerralla
onnistuu paremmin eikä enää pety.
-- Käyttäydyit hienosti, aivan Sydneyn tapaan, sanoi Polly hämillään
ja toivoi voivansa piiloutua myssyn tai silmälasien taa, jos hänen
kerran oli näyteltävä tämän luottavaisen nuoren miehen isoäitiä.
-- Sydneyn ei tarvinne pelätä haaksirikkoa, huomautti Tom ja nousi
seisomaan, aivan kuin jakkara ei olisi enää tuntunutkaan mukavalta.
-- Toivottavasti ei, mutisi Polly ihmetellen mikä Tomille tuli.
-- Hän ansaitsee parhaan osan, ja taivas sen hänelle suokoon, lisäsi
Tom kohentaen rajusti takkatulta.
Polly ei vastannut, koska pelkäsi sanovansa liikaa. Hän arvasi,
ettei Fan ollut uskoutunut Tomille ja suojeli sen vuoksi ystävänsä
sydänsalaisuutta yhtä visusti kuin omaansa.
-- Kirjoitathan huomenna Nedille? Järjestäköön minulle mitä tahansa,
kunhan vain pääsen pois täältä, sanoi Tom heittäen hiilihangon
kädestään ja käännähti päättäväisesti, vaikka Polly ei sitä huomannut
sormeillessaan syliinsä pudonnutta ruusua.
-- Kirjoitan jo tänä iltana. Haluatko että kerron tytöille Trixistä
ja Sydneystä? hän kysyi noustessaan.
-- Kerro. En tiedä kuinka oikein kiittäisin sinua kaikesta mitä olet
tehnyt puolestani! sanoi Tom ojentaen kätensä, ja Pollyn mielestä hän
oli liiankin kiitollisen näköinen niin vähäisestä avusta.
Pollyn ojentaessa kätensä ja katsoessa Tomiin luottavasti
kiitollisuus tuntui nousevan tämän päähän, sillä ilman edellä käypää
varoitusta Tom kumartui ja suuteli häntä. Polly hämmästyi niin
kovasti, että Tom tointui heti ja pyyteli anteeksi.
-- Ethän pahastunut -- en mahtanut sille mitään -- isoäiti sai
minulta aina suukon syntymäpäivänäni.
Polly pakeni yläkertaan ja unohti tyystin Fanin istuessaan pimeässä
kasvot käsien varassa; hän ihmetteli miksei ollut vihaisempi ja
päätti vastedes olla näyttelemättä ihanaa, mutta vaarallista isoäidin
osaa.
18