KUPERKEIKKOJA

Tullessaan Shaw'lle eräänä iltapäivänä Polly tapasi Maudin istumassa

portailla huolestuneen näköisenä.

-- Voi, Polly, hauska että tulit! huudahti Maud ja ryntäsi avosylin

häntä vastaan.

-- Mikä hätänä, kultaseni?

-- En tiedä. Jotain kauheaa on varmasti tapahtunut, sillä äiti ja

Fan istuvat ylhäällä itkemässä, isä on sulkeutunut kirjastoon ja Tom

raivoaa kuin peto ruokailuhuoneessa.

-- Ei kai se ole mitään vakavaa. Ehkä äitisi on tavallista heikompi

tai isäsi huolestunut liikeasioista tai Tom taas pinteessä. Älä näytä

noin säikähtyneeltä, Maud, mennään vierashuoneeseen katsomaan mitä

toin sinulle, maanitteli Polly, mutta hän tunsi ilmasta, että jokin

onnettomuus oli tapahtunut, ja koetti ilahduttaa Maudia, jonka kasvot

olivat niin tuskaiset ja huolestuneet, että Pollyn sydämeen koski.

-- Minä en taida välittää mistään, ennen kuin saan tietää mitä

on tapahtunut, vastasi Maud. -- Se on varmasti jotain kauheata,

sillä kun isä tuli kotiin, hän meni äidin huoneeseen ja jutteli

siellä hirveän kauan, ja äiti itki ihan ääneen, ja kun minä koetin

mennä sinne, Fan ei päästänyt, ja hän näytti niin pelästyneeltä ja

kummalliselta. Olisin mennyt isän luo, kun hän tuli alakertaan, mutta

hän lukitsi ovensa ja sanoi: "Ei tällä kertaa, typykkä!" Silloin minä

istahdin tähän odottamaan. Ja sitten Tom tuli kotiin. Mutta kun minä

juoksin kertomaan hänelle asiasta, hän ärjäisi: "Mene tiehesi äläkä

häiritse!" Ja hän tarttui minua olkapäähän ja tyrkkäsi menemään. Voi,

voi! Kaikki on niin kummallista.

Maud alkoi itkeä, ja Polly istahti hänen viereensä portaille

lohduttamaan, vaikka hänen omaankin mieleensä hiipi epämääräinen

pelko. Äkkiä ruokailuhuoneen ovi aukesi ja Tomin pää tuli näkyviin.

Pelkkä silmäys paljasti Pollylle, että jotain oli hullusti,

sillä Tomin ulkoasu, joka tavallisesti oli erittäin huoliteltu,

oli nyt rempallaan. Solmio oli vinossa, tukka pörrössä, hellien

hoidellut viikset laiminlyötyinä, ja kasvoilta paistoi kiihtymys,

häpeä ja ahdistus. Äänikin oli muuttunut, sillä hän ei tapansa

mukaan tervehtinyt Pollya kohteliaasti, vaan tuntui palanneen

lapsuudenaikojensa töykeään äänensävyyn.

-- Hei, Polly! hän tokaisi.

-- Mitä kuuluu? vastasi Polly.

-- Kiitoksia vain, minä olen hitonmoisessa kiipelissä. Lähetä tuo

tenava yläkertaan, niin saat kuulla kaiken, sanoi Tom. Tuntui kuin

hän olisi kauan kaivannut jotakuta, jolle uskoutua, ja hän tervehti

nyt ymmärtäväistä Pollya kuin sallimuksen lähettiä.

-- Mene ylös, kultaseni, ja ota tämä kirja ja piparkakut, jotka

leivoin sinulle, niin olet kiltti tyttö, kuiskasi Polly, kun Maud

pyyhki kyyneliään ja tuijotti Tomiin silmät pyöreinä.

-- Kerrothan sitten minulle, kuiskasi Maud valmiina tottelemaan.

-- Jos suinkin voin, vastasi Polly.

Maud lähti nöyrästi yläkertaan, ja Polly meni ruokailuhuoneeseen,

jossa Tom käveli rauhattomana edestakaisin. Vaikka Tom olisi

'raivonnutkin kuin peto', Pollya se ei olisi hätkähdyttänyt, sillä

hän oli mielissään, kun Tom tarvitsi häntä. Hän oli niin iloinen

saadessaan olla uskottuna aivan kuten ennen vanhaan, että olisi

riemumielin kuunnellut pelottavammankin henkilön raivonpurkauksia

kuin levottoman Tomin.

-- No, mikä sinulla on hätänä? kysyi Polly käyden suoraan asiaan.

-- Arvaa!

-- Olet ajanut hevosesi kuoliaaksi kilpa-ajoissa.

-- Pahempaa.

-- Sinä olet saanut taas varoituksen.

-- Pahempaa, pahempaa.

-- Trix on karannut jonkun kanssa, sanoi Polly syvään henkäisten.

-- Paljon pahempaa.

-- Voi, Tom, et kai vain ole piessyt tai ampunut ketään?

-- Vähältä piti, etten pamauttanut omaan otsaani, mutta kuten näet,

tässä sitä ollaan.

-- En minä sitten arvaa. Sano pian!

-- Minut on erotettu yliopistosta, sanoi Tom ja pysähtyi takkamatolle

nähdäkseen, miten Polly suhtautui ilmoitukseen. Mutta hänen

hämmästyksekseen Polly melkein huokaisi helpotuksesta ja sanoi hetken

päästä vakavasti:

-- Onnetonta, mutta olisi saattanut käydä vielä huonomminkin.

-- Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua. Ja Tom jatkoi kävelemistään

epätoivosta ähkien.

-- Älä paisko tuoleja, vaan istuudu ja kerro rauhallisesti.

-- En voi.

-- No, paisko sitten! Sinut on siis tosiaan erotettu? Onko se

peruuttamatonta? Mitä sinä oikein teit?

-- Nyt se tapahtui lopullisesti. Tappelin kirkonvartijan kanssa ja

iskin hänet maahan. Jos se olisi ollut ensimmäinen rikkomus, olisin

ehkä päässyt pinteestä, mutta minähän olen ollut lukemattomia kertoja

kiipelissä. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Menetin sen ja nyt

saan maksaa laskut. Tiesin olevani mennyttä miestä enkä jäänyt edes

odottamaan potkuja vaan lähdin itse.

-- Mitä isäsi sanoo?

-- Se on kova kolaus ukolle, mutta pahinta on --. Tom vaikeni ja

seisoi hetken keskellä huonetta pää nuupallaan, aivan kuin hänen

olisi ollut vaikea kertoa asiaa edes kiltille pikku Pollylle. Vihdoin

totuus paljastui yhtenä ryöppynä, kuten ennen vanhaan poikamaiset

kepposet, minkä jälkeen hän vetäytyi selkä uunia vasten.

-- Minulla on kamalan paljon velkoja, joista ukko ei tiedä mitään.

-- Voi, Tom, kuinka olet saattanut?

-- Tiedän, että olen ollut mieletön tuhlari, ja olen hurjan

pahoillani, mutta ei se paranna asiaa. Minun on tunnustettava syntini

ukkoraiskalle ja siinä se kurjuus onkin.

Toisessa tilanteessa Polly olisi nauranut Tomin ilmeiden ja

puhetyylin väliselle vastakohdalle, mutta tämä tuntui katuvan

nyt niin vilpittömästi, että ukkoraiskakin kuulosti suorastaan

liikuttavalta.

-- Tietysti hän raivostuu. Mutta kyllä hän auttaa sinua. Fan on

kertonut, että hän on aina auttanut.

-- Sehän se pahinta onkin. Hän on maksanut velkojani jo niin monta

kertaa, että sanoi viimeksi minun saavan selviytyä omin neuvoin, jos

vielä kerran joutuisin kiipeliin, koska hänen kärsivällisyytensä

ja kukkaronsa ei sietänyt enempää. Päätinkin ruveta oikein

mallikelpoiseksi, mutta tässä sitä ollaan entistä pahemmassa

liemessä. Viime lukukaudella en puhunut asioistani isälle, koska

hän oli niin huolissaan noiden laivojen menetyksestä, ja nyt on

kasaantunut velkoja ihan kirotusti.

-- Mihin sinä sitten olet syytänyt niin paljon rahaa?

-- Kun itsekään tietäisin!

-- Etkö sitten mitenkään voi maksaa velkojasi?

-- Millä minä maksan, kun ei ole penniäkään rahaa. Ei tässä auta muu

kuin ruveta pelaamaan.

-- Ei taivaan tähden! huudahti Polly. -- Myy ennen hevosesi, hän

jatkoi hetken mietittyään.

-- Sen minä jo möin, mutta en saanut puoltakaan ostohinnasta. Minähän

ajoin viime talvena sen ontuvaksi, eikä koni ottanut parantuakseen.

-- Eikö se riittänyt velkoihisi?

-- Ei puoliinkaan.

-- Mutta, Tom, paljonko sinulla sitten niitä on?

-- Minä lykkäsin niiden laskemista eiliseen asti. Mutta asiat olivat

niin hullusti, että ajattelin yhtä hyvin voivani katsoa totuutta

silmiin. Siksi otin selvää tilanteesta ja tuossa on tulos!

Tom heitti tahraisen ja rypistyneen paperin Pollyn syliin ja alkoi

kävellä entistä kiivaammin, Polly vilkaisi loppusummaa ja löi

kätensä yhteen, sillä hänen kokemattomissa silmissään se näytti

kauhistuttavalta.

-- Sievoinen summa, vai mitä? sanoi Tom, joka ei voinut kestää

äänettömyyttä eikä Pollyn hätäistä, säikähtynyttä katsetta.

-- Hirvittävä! En yhtään ihmettele, jos sinua arveluttaakin kertoa

isällesi.

-- Mieluummin hyppäisin kaivoon. Kuulehan, Polly. Mitähän jos

kertoisimme sen hänelle vähitellen! jatkoi Tom käännähtäen.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Että Fan tai pikemminkin sinä ensin valmistelisit häntä. Minä en

millään voi heti pamauttaa hänelle koko totuutta.

-- Sinä siis lähettäisit minut kertomaan? sanoi Polly huuliaan

nyrpistäen ja katsoi Tomiin niin, että tämä olisi nähnyt hänen

sinisten silmiensä säihkyvän, ellei olisi seissyt selin ikkunan

ääressä.

-- Niin juuri, koska hän niin pitää sinusta, vastasi Tom hitaasti. --

Me kaikki luotamme sinuun, olet kuin perheenjäsen, joten se tuntuisi

ihan luonnolliselta. Kerrot vain, että minut on erotettu tai mitä

parhaaksi näet. Sitten minä tulen sisään ja asia on selvä.

Polly nousi ja meni ovelle sanaakaan sanomatta. Tom näki vilaukselta

hänen kasvonsa ja kysyi hätäisesti:

-- Eikö se ollutkaan sinusta hyvä ajatus?

-- Ei.

-- Miksei? Etkö usko että hänestä olisi mukavampaa kuulla uutinen

taitavasti tarjottuna eikä minun töksäyttämänäni?

-- Minä tiedän isäsi mieluimmin näkevän, että hänen oma poikansa

kertoo totuuden kuin mies eikä lähetä tyttöä esittämään asiaa, jota

itse pelkää kertoa.

Tom hämmästyi tästä purkauksesta, aivan kuin olisi äkkiä saanut

korvapuustin. Vilkaistuaan Pollyn kiihtyneisiin kasvoihin hän näytti

vasta tajuavan, että oli oikeastaan aikonut kätkeytyä tämän selän

taakse.

-- Tule takaisin, Polly, hän sanoi punastuen ja marssi huoneesta

sen näköisenä kuin olisi mennyt suoraan mestauslavalle. Tom parkaa

oli näet aina opetettu pelkäämään isää, eikä hän ollut vieläkään

vapautunut arastelustaan.

Polly istahti tuolille ja näytti sekä tyytyväiseltä että

huolestuneelta. -- Toivottavasti menettelin oikein, hän tuumi. --

En haluaisi nähdä hänen pakoilevan velvollisuuttaan ja näyttävän

pelkurilta. Hän ei kuitenkaan ole sitä maata; hän ei vain tullut

ajatelleeksi millaiselta hänen käyttäytymisensä täytyi tuntua

minusta. Enkä ihmettele yhtään, vaikka hän onkin peloissaan, sillä

herra Shaw on varsin ankara poika paralle. Mitä ihmettä me tekisimme,

jos Will joutuisi tällaiseen kiipeliin. Onneksi hän on niin köyhä,

että hänen on pakko pysyä aisoissa. Ja siitä minä olenkin mielissäni!

Sitten hän istui hiljaa raolleen jääneen oven vieressä ja kuuli

hallin poikki Tomin äänen. Polly toivoi sydämestään, ettei Tomilla

olisi kovin tukalaa. Tämä tuntui kertovan asiansa yhtä päätä nopeasti

ja kangertelematta. Sitten Polly kuuli herra Shaw'n matalan äänen,

ja noiden muutamien sanojen johdosta Tom huudahti hämmästyneenä.

Koska Polly ei voinut erottaa sanoja, hän ihmetteli huolestuneena,

mitä miesten välillä mahtoi tapahtua. Tomin huudahdusta seurasi

hiljaisuus, kunnes herra Shaw alkoi puhua, ja hän puhui vakavalla

äänellä, joka niin täysin erosi siitä vihanpurkauksesta, jota Polly

oli odottanut, että hän tuli entistä huolestuneemmaksi. Herra

Shaw'lla oli tapana "läksyttää Tomia ensin ja antaa sitten anteeksi",

kuten Maud sanoi. Hetken päästä Tom tuntui kiihkeästi kyselevän

jotakin, ja hänelle vastattiin lyhyesti. Sitten tuli haudanhiljaista,

ulkoa kuului vain kevätsateen hiljainen rapina. Äkkiä Polly kuuli

liikettä ja Tomin sanovan:

-- Anna minun kutsua Polly tänne! Ja Tom tuli Pollyn luo niin

kalpeana ja kurjan näköisenä, että tämä oikein säikähti.

-- Mene puhumaan hänelle. Minä en voi. Isä parka, olisinpa vain

tiennyt! Pollyn kauhuksi Tom heittäytyi tuolille ja painoi päänsä

pöytää vasten kuin ylivoimaisen iskun murtamana.

-- Voi, Tom, mitä on tapahtunut? sanoi Polly rientäen tyrmistyneenä

Tomin luo.

Päätään nostamatta Tom vastasi tukahtuneesti:

-- Vararikko. Olemme puilla paljailla, ja huomenna sen tietävät jo

kaikki.

Polly jäi hetkeksi Tomin tuolin taa, sillä uutinen salpasi häneltä

melkein hengen. Tuntui kuin olisi tullut maailmanloppu, sillä hänestä

vararikko oli käsittämättömän hirveää.

-- Ovatko asiat niin huonosti? hän kysyi hiljaa, kun ei voinut enää

ääneti katsella Tomin epätoivoa.

-- Ovat. Isä aikoo luovuttaa koko omaisuutensa. Hän on yrittänyt

parhaansa, mutta nyt ei ratkaisua voi enää pitkittää, ja hän on

mennyttä miestä.

-- Voi, olisipa minulla antaa hänelle miljoona! huudahti Polly

käsiään puristaen ja rupesi itkemään. -- Kuinka hän jaksaa kestää sen?

-- Kuin mies, ja minä olen hänestä ylpeä, vastasi Tom kasvot

punaisina kiihtymyksestä ja mielenliikutuksesta, jota hän yritti

pitää kurissa. -- Kaikki asiat ovat olleet häntä vastaan, ja hän

on yksinään taistellut selvitäkseen ahdingosta, mutta se oli

ylivoimainen, ja nyt hän on päättänyt jättää vararikkoanomuksen. Se

on kunniallinen vararikko, ja varokoon itseään se, joka uskaltaa

sanoa hänestä pahaa sanaa. Tahtoisinpa nähdä sen miehen! Ja Tom

puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin hänelle olisi ollut suunnaton

helpotus löylyttää isänsä kunniallisen nimen parjaajaa.

-- Eihän häntä kukaan parjaa. Tämän vuoksi Maud parka oli siis

suunniltaan. Isäsi oli kertonut asian äidillesi ja Fanille ennen kuin

tulit kotiin, ja siitä syystä he varmaan olivat niin poissa tolaltaan.

-- Ei heillä ole mitään hätää. Isä ei ole koskenut äidin rahoihin,

hän näet "ei raskinut ryöstää tytöiltään", kuten hän sanoi, ja siksi

he eivät joudu kärsimään. Eikö hän olekin kunnon mies? Ja Tomin

silmät loistivat ylpeydestä, vaikka hellemmät tunteet saivatkin hänen

huulensa samalla värisemään.

-- Kunpa pystyisin auttamaan häntä, vaikka edes vähänkin, huokasi

Polly, jota painoi voimattomuudentunne.

-- Kyllä sinä pystytkin. Mene hänen luokseen ja ole hyvä hänelle.

Sinä kyllä tiedät miten. Lohdutusta hän tuolla yksinäisyydessään

enimmän kaipaa. Minä en kykene sitä antamaan, olisin hänelle vain

kiusaksi.

-- Mitä hän sanoi kuullessaan uutisesi? kysyi Polly, joka oli

hetkeksi unohtanut pienemmät huolet tämän suuren kuullessaan.

-- Hän oli kuin karitsa, sillä minun kerrottuani hän sanoi vain:

"Poika parkani, meidän täytyy kärsiä yhdessä." Ja sitten hän kertoi

oman uutisensa.

-- Sepä hauskaa, että hän oli niin kiltti sinulle, aloitti Polly

tyynnyttäen, mutta Tom huudahti omantunnontuskissa:

-- Sehän se masentaakin! Juuri kun minun pitäisi olla hänen tukensa

ja turvansa, annankin hänelle taakaksi omat velkani ja häpeäni, eikä

hän sano moitteen sanaa. Minä en kestä sitä! Ja Tomin ääni laski

taas, Polly oli kuulevinaan nyyhkytystä, joka pyrki esille, vaikka

Tom miehekkäästi yritti tukahduttaa sen.

Tomin nyyhkytys tuotti Pollylle enemmän tuskaa kuin kymmenet

vararikot ja erottamiset. Hänen oli mahdotonta olla laskematta

kättään hellästi Tomin hiuksille ja samalla hän ilokseen huomasi,

miten ruskeiksi hänen kiharansa olivat muuttuneet ja miten pehmeitä

ne olivat. Murheestaan huolimatta hän sillä hetkellä tunsi iloa,

sillä hänet oli luotu lohduttamaan; ja tarvinnee tuskin mainita,

että hän rakasti Tom-heittiötä koko sydämestään. Hän myönsi, että se

oli nurinkurista mutta auttamatonta, eikä hän voinut ymmärtää eikä

selittää tunnettaan. Hän vain tiesi rakastavansa Tomia tämän vioista

huolimatta ja vaikka Tom ei välittänyt hänestä ja oli sitä paitsi

kihloissa.

Polly oli oppinut rakastamaan Tomia sinä kesänä, jolloin tämä

vieraili Pollyn kotona. Se tapahtui ennen kuin Trix nappasi hänet.

Kun Polly sitten kuuli uutisesta, hän ei voinut heti lakata

rakastamasta, vaikka velvollisuudesta koettikin. Trixin ja Tomin

kihlaus oli yhtä farssia, ja vaikka hän ei ottanut koskaan sitä

oikein vakavasti, hän kätki visusti omat tunteensa ja yritti unohtaa

ne toivoen samalla rakkautensa joko kuolevan kokonaan tai saavan

lopulta oikeuden elää. Ei hän oikeastaan ollut kovin onnetonkaan,

sillä oikea kärsivällisyys, työ ja terve järki ojensivat auttavan

kätensä ja toivo antoi uutta voimaa. Mutta milloin joku sattui

sanomaan, että Trix ei luovu Tomista tai että Tom välitti Trixistä

enemmän kuin luultiinkaan, Pollyyn koski kipeästi, ja hänestä tuntui

ettei voisi kestää sitä. Mutta aina hän huomasi kestävänsä.

Nytkään Polly ei voinut olla tuntematta myötätuntoa tätä suuresti

rakastamaansa hairahtuvaa huimapäätä kohtaan eikä voinut olla

elättelemättä vähäistä toivoa mielessään. -- Jos Trix halusi vain

Tomin rahoja, hän voisi nyt hylätä Tomin, kun tämä on pennitön. Mutta

minä sen sijaan rakastan Tomia entistä enemmän kun hän on köyhä.

Kun näin lämpimät tunteet täyttivät Pollyn sydämen, ei ollut kumma,

että hänen kädellään oli rauhoittava vaikutus ja pari sipaisua riitti

tyynnyttämään Tomin hartiat. Niiskutuksen hiljennyttyä saattoi

päätellä, että kaikki olisi ollut taas hyvin, jos Tom vain kenenkään

näkemättä olisi voinut kuivata kyynelensä.

Polly tuntui arvaavan Tomin ajatukset, sillä työntäessään puhtaan

nenäliinan tämän puoliavoimeen kouraan hän sanoi:

-- Nyt minä menen isäsi luo. Hän sipaisi hyvästiksi Tomin päätä niin

lohduttavasti, että Tom toivoi sipaisun toistuvan.

Kun hän hallissa pysähtyi hetkeksi rauhoittaakseen mieltään, kutsui

Maud häntä yläkerrasta. Ajatellen että naiset saattoivat tarvita

häntä vielä kipeämmin kuin miehet, hän juoksi yläkertaan ja tapasi

Fanin huoneessaan odottamassa.

-- Äitirukka nukahti pelkästä uupumuksesta. Voimme jutella täällä

häiritsemättä häntä, sanoi Fan ottaen ystävänsä vastaan niin tyynenä,

että Polly aivan hämmästyi.

-- Antakaa minunkin tulla, en minä häiritse teitä. On kurjaa, kun

minut työnnetään vain ovesta ulos ja joka puolella itketään ja

jutellaan lukkojen takana enkä minä tiedä mistään mitään, pyysi Maud

rukoilevalla äänellä.

-- Sinähän tiedät jo. Minä kerroin hänelle, Polly, sanoi Fan heidän

istuutuessaan vierekkäin; Maud puolestaan kipusi vuoteelle voidakseen

hautautua tyynyihin, mikäli tarve vaati.

-- Hauskaa, että otat asian noin järkevästi, kultaseni. Pelkäsin

sinun masentuvan ihan kokonaan, sanoi Polly, joka nyt huomasi, että

Fanin katse hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta oli kiihtynyt

ja hänen poskensa hehkuivat kuumeisesti.

-- Saat nähdä, että minä vielä valittelen ja vaikeroin. Ensin aivan

lamaannuin uutisesta, mutta nyt se saattaa minut kiihdyksiin.

Oikeastaan pitäisi surra kovasti isäparan takia, ja minä olen tosiaan

murheissani. Tuntuu tietysti kauhean pahalta, mutta tavallaan

kuitenkin olen iloinen, että kävi niin kuin kävi, sillä nyt minun on

pakko unohtaa itseni ja ruveta tekemään jotain.

Fan katsoi maahan ja punastui puhuessaan, mutta Polly ymmärsi, miksi

hän tahtoi unohtaa itsensä, ja kietoi kätensä Fanin ympäri niin

hellän myötätuntoisesti, ettei Fan olisi voinut odottaa sellaista.

-- Ehkeivät asiat ole niin huonolla tolalla kuin näyttää. Minä en

paljon ymmärrä näistä asioista, mutta olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat

tehneet vararikon ja elävät silti entiseen tapaan.

-- Meille ei kylläkään käy niin. Isä aikoo luopua kaikesta, sillä

hän ei halua että häntä voitaisiin syyttää mistään. Äiti ei menetä

pientä omaisuuttaan, sillä se erotettiin hänelle. Äiti liikuttui

siitä kovasti. Häntä kammottaa köyhyys vielä enemmän kuin minua,

mutta silti hän pyysi isää ottamaan rahansa, jos se vain auttaisi.

Isä oli iloinen tarjouksesta, mutta sanoi, ettei mikään saanut häntä

ottamaan rahoja, sillä ne eivät auttaisi paljon, mutta riittäisivät

varjelemaan äitiä pahimmalta puutteelta.

-- Tiedätkö mitä isäsi aikoo nyt tehdä? kysyi Polly huolestuneena.

-- Hän ei ole ehtinyt vielä suunnitella, mutta ainakin hän aikoo

mahdollisimman pian ottaa haltuunsa isoäidille kuuluneen pikku talon,

koska hänestä ei ole oikein, että vararikkoinen asuu näin laveasti.

-- Minusta ei ole ikävää muuttaa, sillä minä pidän siitä pikku

talosta. Siellä on puutarha ja semmoinen mukava huone, jossa on

kolminurkkainen vaatekaappi, ja sitä minä olen aina halunnut

itselleni. Jos siinä on kaikki, ei vararikko olekaan niin kauheaa,

jutteli Maud, joka näki asiat valoisasti.

-- Odotahan, lapsiparka, kun ei ole enää vaunuja eikä kauniita

vaatteita eikä palvelijoita ja kaikesta on puutetta, niin jopas ääni

muuttuu kellossa, sanoi Fan, jonka käsitykset vararikosta olivat

perin synkät.

-- Ottavatko he kaikki minun tavarani? pelästyi Maud.

-- Kyllä kai. En tiedä mitä saamme pitää, tuskin ainakaan paljon. Ja

näytti kuin Fan olisi terästänyt mieltään voidakseen uhrata kaiken

minkä omisti.

-- He eivät saa viedä minun uusia korvarenkaitani, minä piilotan ne,

eivätkä parasta pukuani eivätkä kultaista hajuvesipulloani. Voi, voi!

On halpamaista ottaa pikku tytön tavaroita! Ja Maud sukelsi tyynyihin

kätkeäkseen kyynelet, joita ajatus kalleuksien menettämisestä oli

nostattanut silmiin.

Mutta Polly houkutteli hänet pian esille vakuuttaen, ettei häntä

ryöstetä putipuhtaaksi, ja lupasi yrittää pehmittää herra Shaw'n

velkojien kovaa sydäntä, jos korvarenkaita ja hajuvesipulloa

uhattaisiin.

-- Voimmekohan me pitää edes yhtä palvelijaa, että oppisimme

taloustöitä, tuumi Fan ja katseli huokaisten valkeita käsiään.

Mutta Maud löi kätensä yhteen, ponnahti pystyyn ja huudahti

riemuissaan:

-- Nyt minä opin keittämään! Pidän hurjasti munien vatkaamisesta.

Minä saan samanlaisen esiliinan kuin Pollyllakin on ja pölyhuiskan,

ja saan ehkä lakaista portaita hiukset sidottuina niin kuin Katy.

Voi, miten hauskaa!

-- Älä naura äläkä masenna häntä. Anna hänen iloita esiliinoista ja

pölyhuiskista, kuiskasi Polly Fannylle, kun Maud teki riemuissaan

kuperkeikan tyynyjen välissä ja selviytyi siitä naurusuin ja

punaposkin. Maud näet piti talousaskareista ja sai usein nuhteita,

kun hänet tavattiin salaa vierailemassa keittiössä tai varkain

lakaisemasta ja pölyjä pyyhkimästä.

-- Äiti on niin sairas, että minun on kait ruvettava hoitamaan

taloutta, ja sinun, Polly, pitää opettaa minua, sanoi Fanny.

-- Siitä opista on vielä hyötyä, neitiseni, usko pois, vastasi Polly

nauraen merkitsevästi.

Fan hymähti, mutta vakavoitui pian. -- Tämä muuttaa kaiken. Vanhat

ystävät hylkäävät minut kuten mekin hylkäsimme Mertonit, kun heidän

isänsä teki vararikon, ja nyt minun toiveeni on murskana.

-- En usko sitä. Oikeat ystävät eivät hylkää sinua, ja nyt saat

nähdä, ketkä ovat oikeita ystäviäsi. Tiedän ainakin yhden, joka on

entistä ystävällisempi.

-- Luuletko tosiaan, Polly? Ja Fanin silmät sumenivat äkkiä

kyynelistä.

-- Minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Itseään. Polly ei välitä, vaikka

olemmekin köyhiä, sillä hän pitää kerjäläisistä.

-- Sitäkö sinä tarkoititkin? Fan kysyi kiihkeästi.

-- En, vaan paljon parempaa ja rakkaampaa ystävää kuin minä, vastasi

Polly nipistäen Fania poskesta, joka lehahti punaiseksi. -- Häntä

et ikinä arvaa, Maud, älä koetakaan. Suunnittele sinä vain, miten

sisustat hauskan kolminurkkaisen vaatekaappisi.

Kaappi täytti heti Maudin ajatukset, ja niin isot tytöt selvisivät

Maudista. He alkoivat vakavasti keskustella äkillisestä muutoksesta,

ja Polly hämmästyi sitä voimaa ja järkevyyttä, jota Fan osoitti.

Polly oli vielä liian tietämätön rakkauden mahdista eikä aluksi

tajunnut sen olevan syynä ystävänsä kärsivällisyyteen ja uljuuteen.

Mutta hän iloitsi muutoksesta ja tunsi, että hänen ennustuksensa

vielä kävisi toteen. Äkkiä Maud unohti uuden kaappinsa ja esitti

varsin yllättävän kysymyksen:

-- Saavatko vararikon tehneet miehet -- Maud piti tästä uudesta

sanasta -- aina kohtauksen?

-- Hyvänen aika, ei toki! Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi,

huudahti Polly.

-- Mutta herra Mertonhan sai, ja minä rupesin ajattelemaan, että ehkä

isäkin tuolla alhaalla saa samanlaisen kohtauksen, ja minua alkoi

pelottaa.

-- Herra Merton teki petollisen ja häpeällisen vararikon, ettei

kumma vaikka hän saikin kohtauksen. Isä ei sellaista saa, sillä

meidän vararikkomme on aivan toista, sanoi Fanny ylpeästi, aivan kuin

'meidän vararikkomme' olisi ollut voitto eikä tappio.

-- Eikö sinun ja Maudin olisi parasta mennä hänen luokseen? kysyi

Polly.

-- Hän ei taitaisi pitää siitä. Enkä minä liioin tiedä, mitä sanoisin

hänelle, alkoi Fan, mutta Polly sanoi innokkaasti:

-- Ihan varmasti hän pitää siitä. Ei sillä ole väliä mitä sanot. Mene

vain näyttämään, ettet epäile etkä moiti häntä, vaan rakastat entistä

enemmän ja olet ilomielin valmis tukemaan häntä vaikeuksissa.

-- Minä en pelkää mennä hänen luokseen. Rutistan vain häntä ja sanon,

että olen oikein iloinen, kun me muutamme siihen pikku taloon,

selitti Maud kömpien vuoteelta ja juoksi alakertaan.

-- Tule minun kanssani, Polly, ja sano mitä teen, pyysi Fan vetäen

Pollyn mukaansa.

-- Tiedät itse paremmin, kunhan vain näet hänet, vastasi Polly

seuraten auliisti Fania, sillä hän tiesi, että häntä pidettiin

perheenjäsenenä kuten Tom oli sanonut.

Kirjaston ovella he tapasivat Maudin, jonka rohkeus oli pettänyt,

sillä herra Mertonin kohtaus kummitteli yhä hänen mielessään. Polly

avasi oven, ja kun Fan näki isänsä, hän tiesi samassa mitä oli

tehtävä. Tuli hiipui takassa, kaasuvalo paloi matalalla liekillä ja

herra Shaw istui nojatuolissa harmaa pää käsien varassa näyttäen

vanhalta, hylätyltä ja huolten murtamalta. Fan vilkaisi Pollyyn, meni

sitten isänsä luo, otti harmaan pään käsiensä väliin ja sanoi ääni

hellyydestä värähtäen:

-- Isä rakas, me tahtoisimme auttaa ja tukea sinua.

Herra Shaw kohotti katseensa ja nähdessään tyttärensä kasvoilla

ennen näkemätöntä lämpöä kietoi käsivartensa Fannyn ympärille ja

painoi väsyneen päänsä häntä vasten, aivan kuin eniten kaivattu

lohdutus olisi tullut juuri silloin, kun hän sitä vähimmin odotti.

Itsesyytösten keskelläkin Fanny iloitsi sillä hetkellä huomatessaan,

kuinka paljon tytär saattoi merkitä isälleen; ja ajatellessaan

sairaalloista ja itsekästä rouva Shaw'ta Polly tajusi äkkiä selvästi,

mitä aviovaimolta vaadittiin: hänen tuli olla miehensä tukena eikä

taakkana. Näiden epätavallisten hellyydenosoitusten liikuttamana

Maud hiipi hiljaa isänsä polvelle ja kuiskasi ison kyynelkarpalon

kimaltaessa hänen nykerönenällään:

-- Isä, ei meillä ole mitään hätää. Minä aion auttaa Fania

kotiaskareissa. Minusta se on vain hauskaa!

Herra Shaw kietoi toisen käsivartensa Maudin ympärille, ja

hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Pollykin oli hiipinyt hänen

tuolinsa taakse, ettei mikään häiritsisi näitä kolmea, jotka vasta

onnettomuudessa tunsivat, kuinka paljon he rakastivat toisiaan. Herra

Shaw hillitsi kuitenkin pian liikutuksensa ja kysyi:

-- Missä on minun kolmas tyttäreni, minun Pollyni?

Samassa Polly oli herra Shaw'n luona ja suuteli häntä tavallista

hellemmin, sillä oli lämmittävää kuulla herra Shaw'n sanovan häntä

kolmanneksi tyttärekseen. Sitten Polly kuiskasi:

-- Ettekö haluaisi Tomiakin tänne?

-- Kyllä, tietysti. Missä se poikaparka piileksii?

-- Minä haen hänet. Ja Polly katosi kuin tuulispää. Mutta eteisessä

hän pysähtyi kurkistamaan peiliin, oliko kaikki kunnossa, sillä

jostain ihmeellisestä syystä hän halusi onnettomuuden hetkelläkin

näyttää Tomin silmissä tavallista sievemmältä. Hän kohotti kätensä

korjatakseen kaularuusukettaan, mutta sattui pudottamaan hatun

naulakosta. Musta kiiltävä majavannahkalakki ei juuri ole omiaan

herättämään helliä tunteita, mutta Pollyn sydäntä tuo 'tötterö'

lämmitti. Hän nosti lakin maasta aivan kuin sen putoaminen olisi

ollut muistutus suuremmasta romahduksesta, tasoitti siihen syntyneen

pienen lommon, ikään kuin se olisi ollut niiden kovien iskujen

vertauskuva, jotka uhkasivat sen omistajan päätä, ja katseli lakkia

hartaasti ja säälivästi kuin perinnöttömän prinssin kruunua.

Tom oli taas oma itsensä Pollyn astuessa huoneeseen. Nenäliina oli

kadonnut, pää pystyssä, kasvojen ilme luja, ja nuoressa miehessä oli

tyyntä sinnikkyyttä, joka näytti sanovan onnettomuudelle: "Iske vain,

minä en pelkää!" Hän ei kuullut Pollyn tuloa, sillä hän tuijotti

tuleen ja taisi nähdä siellä erilaisen tulevaisuuden kuin aikaisemmin

näkemänsä. Mutta kun Polly sanoi:

-- Tom, isäsi kysyy sinua, hän nousi heti, ojensi kätensä Pollylle ja

sanoi:

-- Tule sinäkin! Emme selviydy ilman sinua, ja hän vei Pollyn

takaisin työhuoneeseen.

He keskustelivat siellä pitkään, sillä yhteinen huoli näytti

lämmittävän ja vahvistavan perheenjäsenten välistä rakkautta ja

luottamusta. Ja kun herra Shaw selitti nuorille helppotajuisesta

miten hänen liikeasiansa olivat sotkeutuneet, jokainen soimasi

itseään, kun oli elänyt niin huolettomasti pilvien kerääntyessä

ja antanut isäparan ottaa yksin vastaan rajuilman. Mutta nyt kun

salaman iskettyä oli toinnuttu ensi säikähdyksestä ja havaittu,

ettei se ollutkaan tappanut, he alkoivat vararikosta puhuessaan

tuntea pelonsekaista helpotusta ja kiihtymystä, rohkaisivat toisiaan

ja olivat erittäin ystävällisiä, kuten ihmiset, jotka äkillinen

sadekuuro pakottaa etsimään suojaa saman katon alta.

Se oli vakava keskustelu, mutta ei sentään murheellinen, sillä lasten

yllättävä myötätunto lohdutti suuresti herra Shaw'ta. Yrittäessään

isänsä vuoksi pysyä reippaalla mielellä lapset huomasivat, että

romahduksen saattoi kyllä kestää. Silloin tällöin he nauroivatkin,

sillä tietämättömyydessään tytöt esittivät hassuja kysymyksiä ja Tom

yhtä hullunkurisia ja epäliikemiesmäisiä suunnitelmia. Ja Maudkin

nauratti heitä sanoessaan totisena tulevaisuuden kaavailujen jälkeen:

-- Nyt en enää sure. Luulin ihan että minun oli lähdettävä kerjuulle

kori kädessä ja vanha huivi päässä, silloin kun isä kertoi, että

meidän täytyy luopua kaikesta ja äiti sanoi meitä kerjäläisiksi.

Kerran minä kyllä puhuin, että kerjäläistyttönä olisi mukavaa

olla, mutta en minä sittenkään taitaisi pitää siitä, sillä inhoan

kuivuneita kannikoita ja kylmiä perunoita enkä haluaisi Gracen ja

muiden tyttöjen näkevän miten hiiviskelen takapihoissa.

-- Pikku typykkäni ei ikinä tarvitse joutua sellaiseen tilanteeseen

mikäli minusta riippuu, sanoi herra Shaw vetäen Maudin lähemmäksi

itseään silmissään niin hellä katse, että Maud painoi poskensa hänen

poskeaan vasten ja sanoi:

-- Mutta kyllä minä lähtisin, jos sinä tahtoisit, isä, sillä

haluaisin hirveän mielelläni auttaa sinua.

-- Niin minäkin, huudahti Fan miettien samalla miltä tuntuisi pitää

käännettyjä silkkipukuja ja pestyjä käsineitä.

Tom ei sanonut mitään, veti vain lähemmäksi paperin, joka oli

täynnä isän laskelmia, mutta numerot alkoivat pian hyppiä hänen

päässään, kun hän yritti perehtyä niihin halutessaan osoittaa palavaa

auttamisintoaan.

-- Kyllä me selviämme, lapset, älkää yhtään surko, mutta vastuksiin

ja harmeihin saatte kyllä varautua. Kätkekää ylpeytenne ja muistakaa,

ettei häpeällistä ole köyhyys vaan epärehellisyys.

Polly oli aina pitänyt ystävällisestä herra Shaw'sta, mutta nyt hän

kunnioitti häntä ja tunsi tehneensä hänelle vääryyttä kuvitellessaan,

ettei hän välittänyt muusta kuin rikastumisesta.

-- En yhtään hämmästyisi, vaikka tästä loppujen lopuksi koituisi

hyvää koko perheelle. Rouva Shaw'lle se on kovin kolaus, mutta voi

hän piristyäkin ja unohtaa jopa hermonsa ja tulla yhtä toimeliaaksi

ja onnelliseksi kuin äiti, mietti Polly itsekseen.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, Polly livahti ensimmäisenä huoneesta

jättääkseen isän ja lapset keskenään. Mutta hän ei voinut olla

viivyttelemättä ovella nähdäkseen, miten hellästi tytöt erosivat

isästään. Tom ei sanonut sanaakaan, sillä miehet eivät suutele,

syleile tai vuodata kyyneliä ollessaan liikuttuneita. Hän ei osannut

muuten ilmaista osanottoaan ja syvää katumustaan kuin puristamalla

isänsä kättä kunnioituksen ja kiintymyksen ilme kasvoillaan. Sitten

hän syöksyi yläkertaan kuin raivottaret olisivat olleet hänen

kintereillään.

16