Fannyn vierailupäivän iltana Polly istui takkavalkean ääressä
mietteissään ja hyvin päättäväisenä. Hän avasi hiuksensa valloilleen,
kohotti hameen liepeensä, nosti jalat takan ristikolle ja otti
Tuhkimon syliinsä; kaikki nämä toimenpiteet viittasivat siihen, että
hänellä oli mielessään jokin tärkeä asia. Polly ei puhunut yksikseen,
kuten näyttämön ja kirjojen sankarittaret, mutta jotenkin tähän
tapaan hänen ajatuksensa kulkivat:
-- Kyllä keimailussa jotain on, vaikka kuinka yritänkin pitää sitä
vain turhamaisuutena tai hupsutteluna. Ja on turhaa luulotella,
etten muka olisi altis sen houkutuksille. Ja tiedän senkin, että
pidetään täysin sopivana, vaikka tytöt sulkevat silmänsä ja antavat
asioiden kehittyä kriitilliseen pisteeseen, aiheutuipa siitä miten
paljon harmia tahansa. Mutta ei se minusta ole oikein. Olisi paljon
rehdimpää näyttää miehelle ettei rakasta tätä, ennen kuin toinen on
kokonaan menettänyt sydämensä. Tytöt tosin nauroivat kun puhuin siitä
ja selittivät, että se olisi hyvin sopimatonta. Mutta olen huomannut,
etteivät he yhtään sumeile nolatessaan vaalikelvottomia, joiksi
he sanovat köyhiä, liian nuoria tai vaatimattomia ihailijoitaan.
Heistä piitataan vähät, mutta annas olla kun näköpiiriin ilmestyy
sopiva mies, hänen kanssaan kyllä kuherrellaan välittipä tyttö
hänestä tai ei. Kuta enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia. Fan
kertookin Trixin aina kysyvän kesän jälkeen: "Montako sinä sait
pauloihisi?" aivan kuin miehet olisivat peltopyitä. Kyllä me tytöt
olemme ilkeitä, ainakin muutamat meistä. Minkähän takia meidät on
luotukin niin valloitushaluisiksi? Äiti väittää sen osaksi johtuvan
nykyisestä kasvatuksesta, mutta kyllä muutamat tytöt näyttävät varta
vasten syntyneen aiheuttaakseen ikävyyksiä ja saisivat niitä varmasti
aikaan vaikka asuisivat erämaassa. Minussakin taitaa olla hitunen
samaa vikaa, ja jos vain olisi tilaisuutta, olisin samanlainen kuin
toisetkin. Olen kokeillut kykyjäni ja leikki viehätti minua, ehkä
tämä kaikki johtuukin nyt seniltaisesta huvista.
Polly nojautui taaksepäin ja vilkaisi tulisijan yläpuolella
riippuvaan pieneen peiliin, joka oli sijoitettu niin, että siitä
kuvastui takan ääressä istujan kasvot. Polly näki ilmeikkään
silmäparin ruskean kiharapilven keskeltä, punaiseksi lehahtavat
posket, joihin ilmestyi äkkiä kuopat, kun hänen raikkaille huulilleen
levisi puoleksi itsetietoinen, puoleksi häpeilevä hymy. Ilme oli yhtä
soma kuin se viehkeä kädenliike, jolla hän sipaisi kiharat otsaltaan.
Hän katseli hetken kuvaansa tyttömäisten haaveiden ja valloitusten
pyöriessä hänen ajatuksissaan, pudisti sitten hiukset kasvoilleen,
työnsi tuolinsa ulommaksi peilistä ja sanoi moittivasti ja hiukan
itsetyytyväisesti:
-- Voi, Tuhkimo, Tuhkimo, mikä hupakko minä olen!
Kissa osoitti olevansa yhtä mieltä emäntänsä kanssa kehräämällä
kuuluvasti ja heilauttamalla pehmeästi häntäänsä. Ja Polly palasi
asiaan, josta pienet turhamaisuuden tunteet olivat hänet eksyttäneet.
-- Entä jos hän olisi tosissaan ja kosisi minua ja minä vastaisin
myöntävästi. Mikä melu siitä syntyisikään, ja miten hauska olisi
nähdä tyttöjen ilmeet, kun he kuulisivat siitä! He kaikki arvostavat
häntä, koska häntä on vaikea miellyttää, ja vaikkeivät he ehkä
haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin, miltei jokainen heistä
olisi mielissään, jos saisi hänestä ihailijan. Trix on koettanut
viritellä ansojaan vuosikausia, mutta Sydney ei voi sietää häntä. Ja
siitä minä olen iloinen! Kuinka inhottava minä olenkaan! Mutta en
mahda mitään, että Trix ärsyttää minua! -- Ja Polly nipisti kissaa
korvasta niin lujasti, että se loikkasi vimmastuneena tiehensä.
-- Ei kannata ajatella Trixiä, enkä haluakaan! sanoi Polly itsekseen
ja nyrpisti suutaan vähemmän kauniisti. Mutta huoletonta minun
elämäni olisi: runsaasti rahaa, paljon ystäviä ja huvituksia, ei
työtä, köyhyyttä, kylmäkiskoisuutta eikä paikattuja kenkiä. Voisin
auttaa tuntuvasti kotiväkeä, ja miten hauskaa se olisi!
Ja Polly antoi ajatustensa harhailla siinä ylellisessä
tulevaisuudessa, jonka maalaili mielikuvituksessaan. Se oli kaunis
kuva, mutta jotain siitä näytti puuttuvan, sillä hän huokaisi ja
pudisti päätään miettien surullisena: Mutta minähän en rakasta häntä
ja tuskin ikinä voisin rakastaakaan. Hän on oikein hyvä, jalomielinen
ja viisas, ja tiedän, että hän olisi kiltti minulle, mutta en voi
kuvitella koko elämää hänen rinnallaan. Kyllästyisin häneen varmasti,
ja mitäs minä sitten tekisin? Polly Sydney ei kuulosta kauniilta eikä
rouva Sydney sovi minun nimekseni. Miltähän tuntuisi sanoa häntä
Arthuriksi? Onhan se kaunis nimi, mutta melkein liian hieno, enkä
minä uskaltaisi sanoa häntä Sydiksi, kuten hänen sisarensa. Pidän
lyhyistä, yksinkertaisista, kodikkaista nimistä, kuten Will, Ned tai
Tom. Ei, ei, minä en välitä hänestä, turha yrittääkään! huudahti
Polly ääneen aivan kuin äkillisen ahdistuksen pakottamana, painoi
pään polviinsa ja istui liikkumattomana kotvan aikaa.
Kun hän nosti päänsä, hänen kasvoillaan oli aivan uusi ilme. Niistä
kuvastui nyt tuska ja alistuminen, aivan kuin hän olisi kärsinyt
menetyksen ja jäänyt katkeran kaipauksen valtaan.
-- En saa ajatella itseäni tai yrittää korjata erehdystä toisella
erehdyksellä, hän sanoi raskaasti huokaisten. Teen parhaani Fannyn
hyväksi enkä halua olla hänen onnensa tiellä. Kuinkahan nyt
aloittaisin. En kävele enää Sydneyn kanssa; kierrän toista tietä
ettemme tapaa. En minä ikinä uskonutkaan, että hän aivan sattumalta
olisi osunut menemään kotiinsa päivälliselle juuri silloin kun minä
kävelin Rothille pitämään tuntia. Kieltämättä on ollut hauska tavata
häntä, ja olin mielissäni, kun minut nähtiin hänen seurassaan,
pöyhistelinkin sillä kuin itserakas narri. Mutta tästä lähtien kartan
häntä ja säästän Fannyn edes yhdeltä murheelta. Tyttö parka! Olen
ihan tietämättäni tuottanut hänelle sydänsurua. Hän ei ole ollutkaan
enää yhtä ystävällinen kuin ennen, mutta luulin hänen äreytensä
johtuvan huonosta vatsasta. Voisipa vain kaikki huolet poistaa yhtä
helposti kuin tämän.
Kissa tuli hieromaan sovintoa ja Polly otti sen syliin sanoen ääneen:
-- Kuulehan, Tuhkimo, kun emäntäsi kohtelee sinua huonosti, pane se
vain vatsavaivojen syyksi. Äläkä rupea kantamaan kaunaa, sillä siitä
vasta riesa tulee, mirriseni.
Sitten hän palasi taas pohdiskeluihinsa:
-- Ellei hän tajua vihjettäni, minun on turvauduttava tehokkaampiin
lääkkeisiin, sillä en tosiaan tahdo kärjistää asiaa, vaikka
kieltämättä olisi houkuttelevaa saada sellainen saalis pauloihin jo
pelkän jännityksen ja kunnian vuoksi. Hyi, häpeä jo Polly! Mitähän
äiti sanoisi jos tietäisi ajatukseni? Minä kyllä kirjoittaisin
hänelle ja kertoisin huolistani, jos siitä olisi yhtään hyötyä. Mutta
hän vain huolestuisi. Eihän minulla sitä paitsi ole oikeutta kertoa
Fanin salaisuuksia, ja omiani häpeän kertoa. Ei, jätän äidin rauhaan
ja hoidan itse asiani. Fan luultavasti sopii hänelle loistavasti.
Sydney on tuntenut hänet syntymästä asti, ja hänellä on Faniin suuri
vaikutusvalta. Rakkaus kehittäisi Fania hyvään suuntaan, ja olisi
vahinko, jos hän menettäisi mahdollisuutensa vain sen vuoksi, että
Sydney sattui tapaamaan minut. Fan taitaa ihan vihata minua, mutta
näytän hänelle, että se on turhaa. Autan häntä parhaani mukaan,
sillä hän on ollut minulle kiltti enkä koskaan unohda sitä. Tehtävä
on tosin arkaluontoinen, mutta ehkä sentään onnistun siinä. Yritän
ainakin, ettei tule omantunnon syytöksiä, jos asiat kääntyisivätkin
toisinpäin.
Maanantaina Polly aloitti arkaluonteisen tehtävänsä. Hän ei
nyt mennytkään oppilaittensa luo puistotietä ja mukavia katuja
pitkin, vaan kiertoteitse syrjäkujia ja pääsi tapaamasta herra
Sydneytä, joka viime aikoina omaksumaansa tapaan saapui aikaisin
kotiin päivälliselle ja näytti pettyneeltä, kun ei nähnyt matkalla
vaatimattoman päähineen kehystämiä iloisia kasvoja. Kuljettuaan
kiertoteitä ja varottuaan huolellisesti menemästä Shaw'lle
vastaanottoaikoina Polly ei nähnyt koko viikkoon herra Sydneytä,
joka tietenkään ei tullut tapaamaan häntä neiti Millsin luo. Koska
Minniekin sattui olemaan sairaana sillä viikolla eikä saanut
soittotunteja, Syd-eno kadotti viimeisenkin toivonsa ja oli sen
näköinen kuin päivä olisi äkkiä lakannut paistamasta hänelle.
Koska Polly ei suinkaan ollut täydellinen olento, kiusaus
ahdisti häntä monta kertaa sen viikon aikana, sillä karttelun
alkujännittävyyden haihduttua hän alkoi kaivata hauskoja pikku
tapaamisia, jotka olivat antaneet romanttista hohtoa hänen
yksitoikkoisiin työpäiviinsä. Hän piti paljon herra Sydneystä, sillä
tämä oli ollut alusta alkaen kiltti ja ystävällinen hänelle ja hän
muisteli vieläkin kiitollisena, miten ritarillinen Sydney oli ollut
silloista pikkutyttöä kohtaan.
Polly tuskin pani suurtakaan painoa hänen varallisuuteensa,
etevyyteensä ja yhteiskunnalliseen asemaansa, vaikka ne epäilemättä
merkitsivätkin hänelle enemmän kuin hän aavisti. Sen sijaan häntä
ihastutti se selittämätön ominaisuus, jonka naiset helposti huomaavat
miehissä, joilla on ollut hyvä ja viisas äiti. Se viehätti Pollya
erityisesti, sillä hän huomasi pian, ettei Sydney näyttänyt tätä
luonteensa puolta kaikille. Useimpia tyttöjä kohtaan hän käyttäytyi
kuten muutkin miehet, kenties vain hiukan kohteliaammin, koska
kunnioitti luonnostaan naisia. Mutta Fannylle ja Pollylle hän
paljasti kodikkaat, hyvät ominaisuutensa, jotka viehättävät naisen
sydäntä enemmän kuin jättiläisannos kylmää älyä tai maailmanviisautta.
Polly oli tavannut hänet usein vieraillessaan Shaw'n perheessä, jossa
Sydney oli hyvä tuttu, koska hänen äitinsä oli vanhan rouva Shaw'n
läheinen ystävä. Mutta Polly ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi
Sydneytä Fannyn ihailijana eikä liioin omanaan, koska tämä oli kuutta
tai kahdeksaa vuotta heitä vanhempi ja omaksui joskus vieläkin yhtä
opettajamaisen sävyn kuin aikaisempina vuosina. Viime aikoina hänen
käytöksensä oli muuttunut, etenkin Pollya kohtaan, ja se miellytti
Pollya enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Hän tiesi Sydneyn
ihailevan hänen musikaalisuuttaan ja itsenäisyyttään ja viihtyvän
hänen seurassaan. Mutta kun Sydneyn käytös alkoi osoittaa lämpimämpiä
tunteita kuin ihailu, Polly ei voinut olla huomaamatta, että eräs
elämän hyvistä lahjoista lähestyi häntä päivä päivältä, ja hän alkoi
kysellä itseltään, saattoiko hän vilpittömin mielin ottaa sen vastaan
ja palkita antajan.
Aluksi hän luuli pystyvänsä siihen, mutta pahaksi onneksi sydän
on niin vastahakoinen kapine, ettei se aina tottele järkeä tai
tahtoa eikä osoita edes kiitollisuutta. Polly piti herra Sydneytä
läheisenä ystävänään, mutta ei tuntenut häntä kohtaan hiukkaakaan
rakkautta, jolla yksin voi maksaa toisen rakkauden. Sitten hän rupesi
uskottelemaan, että hänen oli perheensä vuoksi tartuttava onnen
antimiin ja unohdettava itsensä. Mutta häntä ei tyydyttänyt tällainen
väärä uhrautumisen ajatus, koska hän ei kuulunut niihin nykyajan
tyttöihin, jotka oli kasvatettu uskomaan, että heidän ensimmäinen
velvollisuutensa oli hyvä naimiskauppa seurauksista välittämättä.
Pollyn periaate oli varsin yksinkertainen: Jos en rakasta häntä,
minun ei liioin pidä mennä hänen kanssaan naimisiin, varsinkaan kun
rakastan toista, olipa vastassani sitten millaisia vaikeuksia tahansa.
Jos Polly olisi lukenut ranskalaisia romaaneja yhtä paljon kuin
toiset tytöt, hänestä olisi voinut olla mielenkiintoista mennä
naimisiin Sydneyn kanssa ja murehtia salaa onnetonta kohtaloaan kuten
romanttinen sankaritar konsanaan. Mutta Pollyn kasvatus oli siinä
suhteessa lyöty laimin, ja epäröityään pitkään hän oli päättänyt,
kuten useimmat naiset vastaavassa tapauksessa, odottaa ja katsoa.
Keksittyään nyt Fannyn salaisuuden hän huomasi, että jotain oli
tehtävä; hänen ei auttanut enää rauhassa odottaa ja katsoa, koska
se teki Fannyn onnettomaksi. Tähän loppui hänen epäröintinsä eikä
hän enää koskaan sen illan jälkeen antanut periksi kiusaukselle,
niin paljon kuin se houkuttelikin häntä, kuten olisi houkutellut
ketä tahansa nuorta tyttöä, jossa on hitunenkaan ikuista Eevaa.
Niinpä hän päivästä toiseen laahusti ikäviä syrjäkatuja ja ikävöi
päivänpaisteista puistikkoa ja kasvoja, jotka aina kirkastuivat hänet
nähdessään.
Lauantaina Polly lähti tapansa mukaan käymään Beckyn ja Bessyn
luona, mutta ei malttanut olla matkan varrella poikkeamatta Shaw'lla
jättääkseen Fannylle pienen käärön, vaikka tiesikin että talossa oli
parhaillaan vierailuaika. Astuessaan sisään ja aikoessaan kipaista
yläkertaan tervehtimään Fannyä, mikäli tämä sattuisi oleminaan yksin,
hän huomasi kaksi miesten hattua hallin pöydällä.
-- Kuka täällä on, Katy?
-- Ei muita kuin herra Sydney ja Tom-herra. Ettekö jää hetkeksi,
Polly-neiti?
-- En tällä kertaa. Minulla on kova kiire. Ja Polly riensi pois
niin kuin kymmenkunta innokasta oppilasta olisi odottanut häntä.
Mutta kun ovi painui kiinni, hän tunsi itsensä niin hylätyksi, että
silmät kyyneltyivät. Ja kun Nep, Tomin iso newfoundlandinkoira, tulla
löntysti hänen perässään, hän pysähtyi silittämään sen pörröistä
päätä. Katsoessaan sen ruskeihin uskollisiin silmiin, joista kuvastui
melkein inhimillinen osanotto, hän sanoi hellästi:
-- Käänny takaisin, hurttaseni, et saa tulla perässä. Voi, Nep kulta,
tietäisitpä, miten raskasta on luopua rakkaudesta, kun sitä oikein
kaipaa eikä siihen ole oikeutta.
Hassu tunnustus koiralle, mutta Polly oli vain helläsydäminen tyttö,
joka yritti täyttää velvollisuutensa.
-- Kun hän nyt kerran on varmasti Fannyn luona, uskallan kävellä
missä minua haluttaa. On ihana päivä ja kaikki pikku lapset ovat
ulkona, tulen aina hyvälle mielelle, kun näen lapsia, mietti Polly
kääntyessään leveälle, aurinkoiselle kadulle, jolla hienosto oli
siihen aikaan päiväkävelyllä.
Lapsia Polly näki joka puolella ja he olivat iloisia ja suloisia kuin
kevään ensimmäiset hyasintit ja narsissit. Mutta jostain syystä he
eivät tehneetkään Pollyyn toivottua vaikutusta, vaikka hymyilivätkin
rattaistaan ja heittelivät hänelle lentosuukkoja. Siniseen
plyysipukuun pyntätty pikkutyttö katsoi epätoivoisena pientä pojan
alkua, joka käveli valkopukuisen kaunottaren kanssa; samanaikaisesti
toinen nuori herra, jolla oli komeat purppuranpunaiset säärykset,
koetti lohdutella hylättyä pikkuneitiä.
-- Ota Charley-herraa kädestä, Mamie, ja kävele yhtä kauniisti kuin
Willy ja Flossy, sanoi hoitaja.
-- Ei, ei, minä tahdon kävellä Willyn kanssa, mutta hän ei halua.
Mene pois, Tarley, minä en pidä sinusta, huusi pieni sinihattuinen,
heitti maahan näädännahkaisen käsipuuhkansa ja nyyhkytti
pikkiriikkiseen pitsinenäliinaansa.
-- Willy pitää Flossystä enemmän, joten lakkaa kirkumasta ja tule
pois, tuhma tyttö.
Kun kovasydäminen palvelija oli kiskaissut pikku Didon mukaansa
purppurasääryksisen yritettyä turhaan kiinnittää tytön huomiota
puoleensa, naurahti Polly yksikseen.
-- Aikaisinpa se vanha tarina alkaakin!
Näytti kuin kevätilma olisi tuoreen ruohon ja ensimmäisten voikukkien
ohella herättänyt henkiin kaikenlaista muutakin hellyttävää, sillä
kävellessään katua pitkin Polly sai monta muistutusta tuosta vanhasta
tarinasta, jonka hän halusi unohtaa.
Eräässä kadunkulmassa tummasilmäinen koulupoika ja punaposkinen
koulutyttö olivat juuri eroamassa. Poika luovutti vastahakoisesti
tytön nuottivihon.
-- Älä vain unohda, sanoi poika katsoen ujosti kirkkaisiin silmiin,
jotka tanssivat ilosta, kun tyttö punastuen ja hymyillen vastasi
nuhtelevasti:
-- En tietenkään!
-- Tähän asti teidän tarinanne on sujunut hyvin, päättyköön se myös
hyvin, toivoi Polly sydämestään, kun näki pojan marssivan tiehensä
iloisesti vihellellen aivan kuin tämän olisi täytynyt saada purkaa
mielihyväänsä, etteivät takin napit olisi joutuneet vaaraan. Tyttö
puolestaan hyppeli kotinsa portailla kuin olisi harjoitellut iloista
tanssia, jonka oli luvannut pitää mielessään.
Hiukan myöhemmin Polly sivuutti tutun vastakihlautuneen parin, joka
käveli käsi kädessä ylpeän ja autuaan näköisenä.
-- Taivas, miten onnellisilta he näyttävät! hän ajatteli jatkaessaan
matkaansa ja tuumi apeana, mahtoiko hänen vuoronsa tulla koskaan.
Polly piristyi nähtyään äidillisen näköisen naisen astuvan sisään
eräästä ovesta ja soman lapsiparven heittäytyvän hänen syliinsä ja
riistävän riemusta kiljuen kääröt hänen käsistään. Kun Polly hetken
perästä oli kulkenut harmaantuneen pariskunnan ohi, joka käveli
verkkaan päivänpaisteessa, hänestä tuntui vieläkin paremmalta, ja hän
oli hyvillään nähdessään näin onnellisen päätöksen tarinalle, jota
oli matkansa varrella seuraillut. Mutta samassa vallaton lemmenjumala
lennätti herra Sydneyn Pollyn rinnalle aivan kuin olisi halunnut
yllättää hänet heikkona hetkenä tai kenties antaa hänelle vielä yhden
mahdollisuuden. Polly ei lainkaan tajunnut miten hän siihen ilmestyi,
siinä hän vain oli punaisena ja vähän hengästyneenä, mutta niin
mielissään tapaamisesta, ettei Polly hennonut olla kylmän torjuva,
kuten oli päättänyt, jos he sattumoisin kohtaisivat.
-- Kauhean lämmintä, eikö totta? sanoi Sydney käteltyään Pollyä ja
sovitettuaan entiseen tapaan askelensa samaan tahtiin.
-- Niinpä näkyy. Ja Polly nauroi silmät äkkiä tuikkien. Hän ei kerta
kaikkiaan voinut olla iloitsematta Sydneyn tapaamisesta varsinkaan
nyt, kun tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.
-- Ettekö enää annakaan tunteja Rotheilla? kysyi Sydney vaihtaen
puheenaihetta.
-- Annan.
-- Käytte siellä siis entiseen tapaan?
-- Käyn.
-- Sitten on kumma, miten pääsette livahtamaan sinne.
-- Yhtä kumma kuin teidän äkillinen ilmestymisenne tähän vierelleni.
-- Näin teidät Shaw'n ikkunasta ja rohkenin lähteä juoksemaan
perässänne sivukatuja pitkin, sanoi Sydney nauraen.
-- Samaa tietä minäkin pääsin Rothille, vastasi Polly. Hän ei ollut
aikonut kertoa sitä, mutta Sydneyn suoruus oli niin vastustamatonta,
että hän unohti aikeensa.
-- Sitä kautta ei ole läheskään yhtä hauska kulkea kuin puistotietä.
-- Ei olekaan, mutta väliin kyllästyy kävelemään samaa reittiä ja
haluaa kokeilla uutta.
Polly ei sanonut sitä oikein luontevasti, ja Sydney vilkaisi häneen
kysyessään:
-- Onko teillä tapana kyllästyä vanhoihin ystäviinnekin, Polly-neiti?
-- Ei usein, mutta..., siihen hän lopetti, sillä pelätessään
näyttävänsä kiittämättömältä ja tylyltä hän melkein toivoi, ettei
Sydney huomaisi äskeistä viittausta, vaikka se olikin sanottu
tarkoituksellisesti.
Oli hetken ajan uhkaavan äänetöntä, kunnes Polly puhkesi kysymään:
-- Mitä Fannylle kuuluu?
-- Hän on häkellyttävä kuten aina. Tiedättekö, olen hiukan pettynyt,
kun hän ei näytä kehittyvän edukseen vuosien mittaan, sanoi Sydney
ikään kuin olisi ilahtunut uudesta puheenaiheesta.
-- Ette ole koskaan nähnyt häntä parhaimmillaan. Hän vain yrittää
häkellyttää ihmisiä kätkeäkseen todellisen minänsä. Mutta minä tunnen
hänet ja vakuutan, että hän kehittyy koko ajan. Hän koettaa korjata
virheensä, vaikkei tahdo myöntää sitä, ja hän hämmästyttää teidät
vielä kerran hyvillä ominaisuuksillaan.
Polly puhui sydämellisesti, ja Sydney katsoi häntä aivan kuin olisi
mieltynyt enemmän itse puolustajaan kuin esitettyyn puolustukseen.
-- Olen hyvin iloinen siitä ja uskon mielihyvin teitä. Ihmiset
näyttävät teille parhaat puolensa, ja siksi kai maailma onkin teistä
niin miellyttävä paikka.
-- Eikä ole! Se on usein hyvin kova ja tyly, ja minä nurisen
koettelemuksiani ja olen kiittämätön.
-- Eikö niitä koettelemuksia voisi vähän keventää?
Sydney esitti kysymyksensä niin ystävällisellä äänellä, ettei Polly
uskaltanut nostaa päätään, koska tiesi, mitä toisen äänetön katse
ilmaisi.
-- Ei kiitos. Senvertaiset koettelemukset ovat kaiketi vain hyväksi
minulle. Sitä paitsi erehtyy helposti, kun koettaa kierrellä
vaikeuksiaan.
-- Tai ihmisiä, lisäsi Sydney niin merkitsevästi, että Polly punastui
hiusmartoa myöten.
-- Onpa täällä puistossa kaunista, hän sanoi sitten hämillään.
-- Niin on. Tämä onkin hauskin reitti. Eikö teistäkin? kysyi ovela
nuori mies, ja Polly lankesi heti taitavasti viritettyyn ansaan.
-- On todellakin! Minusta on aina virkistävää nähdä palanen luontoa,
varsinkin tähän aikaan vuodesta.
Voi, Polly, Polly! Miten tyhmästi puhuttu, juuri kun on antanut
toisen ymmärtää olevansa kyllästynyt puistoon! Sydney ei ollut
narri eikä keikari, ja soviteltuaan yhteen joitakin pikkuseikkoja
hän teki sen johtopäätöksen, että Polly oli kuullut samoja juoruja
kuin hänkin. Polly ei pitänyt siitä, että heidän nimensä liitettiin
yhteen, ja koetti nyt osoittaa sen. Sydney käsitti viittauksen
nopeammin kuin Polly luuli. Ylpeänä ja jalomielisenä miehenä hän
päätti selvittää asian heti sekä Pollyn että oman itsensä takia.
Pollyn puhuessa Sydney oli tarkastellut tutkivasti vierustoverinsa
kasvoja. Hän sanoi nyt tyynesti:
-- Sitä minäkin. No niin, lähden nyt liikematkalle muutamiksi
viikoiksi, joten voitte häiritsemättäni nauttia luonnon näkymistä.
-- Häiritsemättä? Eihän toki! huudahti Polly välittömästi ja vaikeni
sitten hämmentyneenä.
Hän luuli pystyvänsä hyvinkin keimailemaan, mutta oli liian
teeskentelemätön ja rehellinen pystyäkseen edes hätävalheeseen.
Sydney tiesi sen ja piti Pollysta juuri siksi, mutta hän käytti
kuitenkin tilaisuutta hyväkseen kysäisten:
-- Suoraan sanoen, ettekö kävelisi tätä reittiä ja nauttisi sen
kauneudesta yhtä paljon kuin ennenkin, ellen minä antaisi ihmisille
juorunaihetta.
-- Kävelisin, myönsi Polly ennen kuin huomasikaan, mutta olisi sitten
puraissut kielensä poikki epäkohteliaisuutensa takia. Hän olisi taas
hämmentynyt sanattomaksi, ellei ohitse olisi samassa karauttanut
ratsastaja, joka tervehti heitä.
-- Kas, sehän oli Tom! hän huudahti, ja hänen äänensävynsä ja
katseensa tukahduttivat sanat, jotka olivat jo Sydneyn huulilla, ja
tämä ojensi kätensä sen näköisenä, että Pollyn sydämeen koski ja
häntä värisytti vielä kauan jälkeen päin, vaikka Sydney sanoikin vain:
-- Hyvästi, Polly.
Polly vilkaisi Sydneytä katuvan näköisenä, mutta tämä katosi ennen
kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Polly jatkoi matkaansa tietäen, että
hänen ensimmäinen ja kenties viimeinen ihailijansa oli ymmärtänyt
vastauksen ja hyväksynyt sen ääneti. Hän ei aavistanut, mitä muuta
Sydney oli ymmärtänyt, ja lohdutteli itseään sillä, ettei tämä
välittänyt hänestä varsin paljon, koska heti poistui kuultuaan
ensimmäiset torjuvat sanat.
Polly ei käyttänyt puistotietä, ennen kuin kuuli Minnieltä, että eno
tosiaan oli matkustanut pois kaupungista. Ja hän sai huomata, että
Sydneyn seura ja toverillinen juttelu olivat loppujen lopuksi tehneet
matkan niin hauskaksi. Polly huokaili tavallisesti yleisiä epäkohtia
eikä juuri valitellut omia koettelemuksiaan kestäen nytkin omat
huolensa oikeastaan paremmin kuin luuli, sillä pian hän sai toisten
suruja lievitettäväkseen. Ja se jos mikään helpottaa enemmän kuin
haikeat kyynelet tai valitukset.
Hän karttoi Fannyä muutamia päiviä, mutta ei voittanut sillä mitään,
sillä heti kun tämä nuori neiti oli kuullut Sydneyn äkillisestä
matkasta, hän ei saanut hengen rauhaa, ennen kuin kuuli syyn siihen.
Niinpä hän lähtikin tervehtimään Pollya iltahämärissä, jolloin toivoi
saavansa tämän uskoutumaan.
-- Mitä sinä olet puuhaillut viime aikoina? kysyi Fan muina miehinä.
-- Liehunut entiseen tapaan. Entä mitä sinulle kuuluu? vastasi Polly.
Hän tiesi jotakin olevan tulossa ja oli melkein iloinen, että kohta
kaikki olisi ohi.
-- Ei mitään erityistä. Trix kohtelee Tomia häpeällisesti ja Tom
alistuu siihen kuin lammas. Minä olen kehottanut häntä purkamaan
kihlauksen päästäkseen koko jutusta, mutta hän ei tahdo, koska Trixiä
on jo kerran petetty, ja se on Tomista halpamaista.
-- Ehkä Trix itse purkaa kihlauksen?
-- Aivan varmasti, heti kun vain joku parempi ilmaantuu näköpiiriin.
Mutta Trix alkaa vanheta, enkä yhtään ihmettele, vaikka hän pitäisi
Tomin sanasta kiinni pelkkää häijyyttään ellei muuten.
-- Tom parka, mikä kohtalo! surkutteli Polly saamatta kuitenkaan
ääneensä sitä leikillistä sävyä, jota oli tarkoittanut. Peittääkseen
epäonnistumistaan hän naurahti ja jatkoi kiireesti: -- Jos sanot
Trixiä vanhaksi jo kolmenkolmatta ikäisenä, niin mitä me sitten
olemmekaan viisikolmattavuotiaina?
-- Joutavaa hyllylle varastoitua tavaraa! Minusta alkaakin jo tuntua
siltä, koska en saa enää osakseni puoliakaan entisestä huomiosta, ja
eräänä iltana kuulin Maudin ja Gracen keskustelevan, miksi vanhat
tytöt eivät pysy kotona ja anna heille tilaa.
-- Miten Maud jaksaa?
-- Mainiosti, mutta hänellä on niin kummallinen maku ja merkillisiä
ajatuksia, että olen aivan huolestunut. Hän häärii mielellään
keittiössä ja vihaa lukemista ja sanoi Vincentien kuullen, että
hänestä olisi hirmuisen hupaisaa kierrellä kerjuulla pussi kädessä,
jotta näkisi mitä saisi siihen.
-- Minnie halusi kerran olla kyyhkynen, jotta saisi pulikoida
rapakossa eikä tarvitsisi pitää kalosseja.
-- Tosiaan! Milloin hänen enonsa mahtaa palata? kysyi Fanny
malttamattomasti tarttuen riemastuneena Pollyn tarjoamaan
tilaisuuteen.
-- En tiedä.
-- Etkä taida välittääkään, senkin kovasydäminen olento.
-- Mitä oikein tarkoitat?
-- Enhän minä ole sokea, rakas Polly, eikä Tom liioin. Kun herrasmies
lähtee äkkiä vierailulta ja syöksyy nuoren naisen perään ja kun hänet
sitten nähdään puiston rauhallisimmassa nurkkauksessa pitelemässä
samaisen naisen kättä ja kun tämä herrasmies sitten lähtee
välittömästi matkalle, silloin me kyllä tiedämme mitä se merkitsee,
ellet sinä tietäisikään.
-- Tahtoisinpa kuulla, kuka tämän kauniin jutun on keksinyt? tiukkasi
Polly Fannyn pysähtyessä hengästyneenä.
-- Älä nyt teeskentele, Polly, vaan kerro kiltisti, kosiko hän sinua?
-- Ei, ei hän kosinut.
-- Luuletko, että hän aikoo kosia?
-- Tuskin hän ikinä sanoo minulle enää sanaakaan.
-- Olenpa totisesti hämmästynyt! Ja Fanny veti pitkään henkeään ihan
kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Sitten hän
jatkoi muuttuneella äänellä:
-- Mutta etkö sinä rakasta häntä, Polly?
-- En.
-- Onko se totta?
-- On.
Kumpikaan heistä ei puhunut vähään aikaan, mutta toisen sydän löi
iloisesti, ja hämärä peitti hyvin onnelliset kasvot.
-- Luuletko, että hän pitää sinusta? kysyi Fanny hetken kuluttua.
-- En tahtoisi olla utelias, mutta olen ollut huomaavinani jotain
sellaista.
-- En osaa sanoa, mutta vaikka pitäisikin, hänen mieltymyksensä on
vain ohimenevää ja hän pääsee siitä pian irti.
-- Kerro nyt kaikki. Olen kauhean kiinnostunut ja tiedän, että jotain
on tapahtunut. Kuulen sen äänestäsi, vaikka en näekään kasvojasi.
-- Muistatko kun luettuamme erään Edgeworthin romaanin keskustelimme,
olisiko estettävä ihailijaa ilmaisemasta tunteitaan, ellei rakastanut
häntä.
-- Muistan.
-- Te tytöt sanoitte, ettei se ollut sopivaa, mutta minusta se oli
ainakin rehellistä. Ajattelin aina itse menetteleväni sillä tavoin,
mikäli kohdalleni sattuisi sellainen tilanne, ja niin olen nyt
toiminutkin. Huomaa, etten väitä herra Sydneyn rakastavan minua,
sillä hän ei ole ikinä sanonut sitä eikä sanokaan; mutta kuvittelen,
että hän on pitänyt minusta hiukan ja olisi kenties ruvennut pitämään
enemmänkin, ellen olisi osoittanut sen olevan hyödytöntä.
-- Ja sinä osoitit sen? huudahti Fanny jännittyneenä.
-- Minä vain vihjaisin ja hän ymmärsi. Hän oli jo sitä ennen aikeissa
lähteä matkalle, niin että älä luule hänen sydämensä murtuneen tai
hänen välittävän typeristä juoruista. En välittänyt tavata häntä niin
usein, ja osoitin sen hänelle kulkemalla toista tietä. Hän ymmärsi
ja hienona miehenä otti asian tyynesti. Ehkä hän pitikin minua vain
itserakkaana hupsuna ja nauroi turhalle vaivannäölleni.
-- Ei ikinä. Hän arvostaa menettelyäsi ja kunnioittaa sinua sen
vuoksi. Mutta, Polly, sehän olisi ollut loistava tarjous.
-- En voi myydä itseäni toimeentulosta.
-- Taivas, mikä ajatus!
-- Niin, sellaisia ovat suoraan sanottuna puolet teidän
nykyaikaisista avioliitoistanne. Sinähän tiedät, että olen vähän
kummallinen ja haluan olla itsenäinen naimaton nainen ja pysyä
soitonopettajana koko elämäni.
-- Eihän toki! Sinut on luotu onnellista perhe-elämää varten ja
toivon sydämestäni, että se tulee osaksesi, sanoi Fanny lämpimästi
ja tunsi niin suurta kiitollisuutta Pollya kohtaan, että hänen oli
vaikea olla paljastamatta salaisuuttaan yhtenä ryöppynä.
-- Toivon sitä itsekin, vaikka epäilen etten sellaista saa, vastasi
Polly ja hänen äänensävynsä sai Fanin miettimään, tiesikö Pollykin
mitä sydänsuru merkitsi.
-- Jokin painaa sinua, Polly, mutta mikä? Luota minuun, niin kuin
minäkin sinuun, sanoi Fan hellästi. Kylmyys, jota hän tosin oli
koettanut salata Pollylta, oli sulanut äkillisessä päivänpaisteessa,
jonka hän oli saanut lahjaksi.
-- Luotatko aina? kysyi Polly nojautuen eteenpäin. Hän toivoi
hartaasti voittavansa takaisin entisen kiintymyksen ja luottamuksen,
jotka olivat liian arvokkaat vaihdettaviksi ohimenevään mieltymykseen
tai hedelmättömään 'pyydystämisen' kunniaan. Fan ymmärsi nyt koko
asian ja heittäytyi Pollyn syliin ja sanoi kiitollisuudesta itkien:
-- Voi, Polly kiltti! Teitkö sinä sen minun tähteni? Polly rutisti
häntä lujemmin ja sanoi lempeästi:
-- En halunnut, että joku ihailija rikkoisi ystävyytemme, mikäli se
minusta riippuisi.
15