PÄIVÄNPAISTETTA

-- Minä sitten voitin sen vedon, sanoi Tom.

-- Mistä vedosta sinä oikein puhut?

-- Etkö muista, että sanoit Pollyn kyllästyvän opettamiseen ja

luopuvan puuhasta, ennen kuin kolme kuukautta on kulunut, ja minä

väitin vastaan.

-- No, eikö hän sitten ole kyllästynyt?

-- Ei vähän vähää. Minäkin luulin jokin aika sitten ja odotin hänen

tunnustavan pettyneenä, ettei kestä enää kauempaa. Mutta nyt viime

ajat hän on ollut iloinen ja tyytyväinen ja tuntuu pitävän työstään

eikä näytä enää väsyneeltä ja kiusaantuneelta. Kolme kuukautta on nyt

kulunut, niin että maksa pois, Fan.

-- Olkoon menneeksi. Mitä sinä sitten tahdot?

-- Vaikkapa hansikkaat. Tarvitsen uudet, ja isä tulee aina niin

happamaksi, kun tahdon rahaa.

Hetken päästä Fanny aloitti taas lauluharjoituksensa ja Tom vaipui

haaveisiinsa istuen hajasäärin tuolilla leuka käsien nojassa.

-- Minusta tuntuu, ettei Polly enää käy meillä yhtä usein kuin ennen,

sanoi Tom viimein.

-- Ei käykään, hänellä on ilmeisesti kova kiire; hän on tainnut saada

uusia ystäviä, vanhoja neitejä, ompelijattaria ja sen tapaisia. Minä

kaipaan häntä. Mutta kyllä hän ennen pitkää kyllästyy hurskasteluun

ja palaa luokseni.

-- Älä ole liian varma, neitiseni. -- Tomin äänensävy sai Fannyn

kääntymään ja kysymään:

-- Mitä tarkoitat?

-- Minusta tuntuu vain, että muuan Pollyn uusista ystävistä on

Sydney. Etkö ole huomannut Pollyn epätavallista iloisuutta, varmasti

se johtuu Sydistä.

-- Loruja! sanoi Fan terävästi.

-- Sitä minäkin toivon, tokaisi Tom.

-- Mistä sinä sen sait päähäsi? tiukkasi Fan kääntyen niin, että

hänen kasvonsa olivat varjossa.

-- Siitä, että tapaan usein Sydin ja Pollyn samoilla tienoilla. Polly

näyttää siltä kuin olisi löytänyt jotain erityisen ihanaa ja Syd

puolestaan on korvia myöten Pollyn lumoissa. Ihme ja kumma, ettet ole

huomannut sitä.

-- Olen kyllä huomannut.

Nyt oli Tomin vuoro hämmästyä, sillä Fanin ääni kuulosti vieraalta.

Hän katsoi hetken vakavasti sisartaan, mutta näki vain ruusunpunaisen

korvan ja alaspainuneen pään. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän

nojasi taas leukaansa käteen, vihelteli alakuloisesti ja mutisi

itsekseen:

-- Fan parka! Olemme molemmat samassa veneessä.

-- Etkö usko, että heistä tulisi mukava pari? sanoi Fan.

-- Ainakin Sydneyn mielestä.

-- Eiköhän Pollyn? Sydhän on rikas ja etevä ja parempi kuin useimmat

teistä tyhjäntoimittajista. Mitä tyttö voisi vielä odottaa?

-- En tiedä, mutta Pollylle hän ei ainakaan sovi.

-- Älä sotke heidän asioitaan, Tom.

-- En tietenkään! Minullahan on vain veljellisiä tunteita Pollya

kohtaan. Hän on loisto tyttö, jonka pitäisi mennä naimisiin

lähetyssaarnaajan tai jonkun yhteiskunnan parantajan kanssa, jotta

voisi antaa valonsa loistaa. Seurapiirinaisen osa ei sovi hänelle.

-- Voi hyvinkin sopia, ja toivon että hän saisi tilaisuuden siihen,

sanoi Fan koettaen puhua ystävällisesti.

-- Mainiota! Tom sanoi painokkaasti, kuin Fannyn sanat olisivat

merkinneet enemmän kuin tämä oli tarkoittanutkaan. -- Muista etten

tiedä mitään varmaa, olin vain huomaavinani, että he pitävät pientä

vispilänkauppaa. Mutta se oli kai kuvittelua.

-- Aika kyllä näyttää. Sitten Fanny alkoi laulaa, ja Tom lähti

ajoneuvoilleen, jotka olivat juuri saapuneet, osoittaen sisarelleen

tavatonta ystävällisyyttä taputtamalla häntä päälaelle ja sanoen:

-- Pää pystyyn vain, tyttöseni. Vaikka myötätunto ilmaistiin vähän

taitamattomasti, se tuli kuitenkin sydämestä. Fanny oli siitä

veljelleen kiitollinen, vaikka sanoikin vain:

-- Älä taita niskojasi, Tommy.

Tomin mentyä Fanin laulu loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.

Hän jäi istumaan mietteisiinsä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä

huolestuneeksi.

-- No, en voi muuta kuin odottaa! hän sanoi lopulta ja paiskasi

nuottivihon kiinni. -- Tai annas olla, hän lisäsi hetken kuluttua. --

Pollyllahan on tänään vapaapäivä. Voin mennä tervehtimään häntä, ja

jos asiassa on perää, saan sen kyllä selville.

Fanny painoi pään käsiinsä ja värähti. Sitten hän nousi seisomaan

näyttäen kalpealta ja päättäväiseltä kuin olisi menossa kuulemaan

pelottavaa tuomiota. Pukeuduttuaan hän lähti Pollyn luo niin

kiireesti kuin hänen arvokkuutensa salli.

Lauantaiaamu oli Pollyn siivoamishetki, ja Fanny tapasi hänet

huivipäisenä ja iso esiliina vyötäröllä järjestämässä sievää pikku

huonettaan, joka oli niin puhdas ja raitis kuin vesi, ilma ja

reippaat kädet suinkin voivat saada aikaan.

-- Olen heti valmis ottamaan vastaan vieraita. Heitän vain virkapuvun

yltäni ja Polly-sisäköstä tulee Polly-emäntä. Oli hauskaa, kun tulit

näin aikaisin. Heitä päältäsi. Taas uusi hattu, senkin tuhlari!

Kuinka äitisi ja Maud jaksavat? Ulkona on niin kaunista, että

lähdetäänkin kävelemään, vai mitä?

Polly oli tervetuloa toivottaessaan istuttanut Fanin viereensä

pieneen sohvaan ja hymyili niin tartuttavasti, ettei Fan voinut olla

hymyilemättä takaisin.

-- Poikkesin katsomaan, mitä sinä olet viime aikoina puuhannut. Olet

ollut niin näkymättömissä, että aloin jo huolestua.

-- Minun kiireeni ovat sellaisia, ettet sinä ole niistä erityisen

kiinnostunut, vastasi Polly.

-- Eivät soittotunnit ennen nielleet kaikkea aikaasi. Epäilen vähän,

ettet ainoastaan anna, vaan saat itsekin opetusta, neitiseni, sanoi

Fanny leikillisen vakavasti salatakseen todellisen levottomuutensa.

-- Niin saankin, vastasi Polly.

-- Missä aineessa? Rakkaudessako?

Pollyn poskille kohosi äkkiä puna, hän nauroi ja sanoi muuanne

katsoen:

-- Ei, ystävyydessä ja hyväntekeväisyydessä.

-- Niinkö? Saanko kysyä, kuka sinua opettaa?

-- Heitä on useampia kuin yksi, mutta neiti Mills etupäässä.

-- Niin, hyväntekeväisyyttä, mutta kuka ystävyyttä?

-- Eräät miellyttävät tytöt! Toivoisin sinunkin tuntevan heidät, Fan.

He ovat niin eteviä, tarmokkaita ja hauskoja tyttöjä, että tulen aina

hyvälle mielelle kun tapaan heidät, sanoi Polly innostuneena.

-- Siinäkö kaikki? Ja Fanny vilkaisi Pollyyn samalla kertaa

pettyneenä ja huojentuneena.

-- Sanoinhan, etteivät minun puuhani kiinnosta sinua. Ne tuntuvat

mitättömiltä ja jokapäiväisiltä sinun loistavien seikkailujesi

rinnalla. Puhutaan jostain muusta, sanoi Polly itsekin huojentuneena.

-- Kas vain! Kuka ihailijoistasi lähettääkään noin sieviä

kukkakimppuja jo aamuvarhain? kysyi Fanny huomattuaan äkkiä pianon

päällä maljakollisen sinipunaisia orvokkeja.

-- Hän lähettää minulle kimpun orvokkeja joka viikko, sillä hän

tietää minun pitävän niistä. Ja Polly katsahti kukkiin ylpeänä.

-- En aavistanutkaan, että hän on noin kiintynyt sinuun, sanoi Fanny

kumartuen haistelemaan kukkia tai pikemminkin lukemaan korttia, joka

oli niiden vieressä.

-- Nyt kun tiedät asian, sinun ei enää tarvitse kiusoitella minua. En

yleensä kerro ihmisille, kuinka kiintyneitä olemme toisiimme, koska

se tuntuisi heistä vain hassulta. Tosin Will ei merkitse minulle ihan

sitä mitä Jimmy, mutta hän yrittää parhaansa mukaan täyttää Jimmyn

paikan ja siksi rakastan häntä sydämestäni.

-- Willkö? Fannyn terävä ääni aivan hätkähdytti Pollya, hänen

kasvonsa punastuivat ja kalpenivat vuoron perään, ja hämmennyksissään

hän kaatoi pienen kukkamaljakon.

-- Niin, tietysti. Ketä sinä luulit minun tarkoittavan? kysyi Polly

pyyhkien veden pianon kannelta, ettei se ehtisi turmeltua.

-- Yhdentekevää. Minä vain luulin, että sinulla kaikessa

hiljaisuudessa oli pieni rakkausjuttu meneillä. Katsos, minähän

olen vähän vastuussa sinusta, koska lupasin äidillesi pitää huolta

sinusta. Vaikka eihän kukissa mitään sanomista olisikaan. Päätäni on

kivistänyt koko aamun, niin että olen ihan sekaisin.

Fan puhui nopeasti ja istuutui uudestaan sohvaan hämillisesti

naurahtaen ja miettien, oliko Polly ehkä narrannut. Polly näytti

arvaavan hänen ajatuksensa nähdessään kortin. Hän otti sen käteensä,

kääntyi Faniin päin ja sanoi:

-- Luulit Sydneyn lähettäneen kukat. Siinä erehdyit. Ja kun vasta

tahdot tietää jotakin, kysy suoraan. Se on paljon mukavampaa kuin

kiertely ja kaartelu.

-- No, älä nyt suutu, Polly. Minähän laskin leikkiä. Tom se vain sai

päähänsä, että jotain oli tekeillä, ja minä tulin tietysti uteliaaksi.

-- Tom! Mitä hän muka tietää tai välittää minun asioistani?

tiedusteli Polly.

-- Hän on tavannut teidät kadulla aika usein, ja kun hänen omat

tunteensa ovat nyt herkimmillään, hän rupesi kehräämään romanssia

sinun ja Sydneynkin välille.

-- Olen hyvin kiitollinen hänen mielenkiinnostaan, mutta se on aivan

turhaa.

Fannyn seuraava mielenilmaus hämmästytti Pollya, sillä saatuaan

helpottavat tiedot Fan ei osannut sanoa sanaakaan, vaan häpesi

käytöstään ja turvautui itkuun. Pollyn suuttumus lauhtui heti.

Tyttöraasu, tätä huoltako hän on kantanut koko talven? Olisinpa

vain tiennyt sen aikaisemmin, ajatteli Polly ja koetti rauhoittaa

Fania, puhui osaaottavasti päänsärystä ja varoi koskettamasta hänen

sydänsuruunsa.

-- No niin, nyt voin jo paremmin. Olen ollut jonkin aikaa kunnon

itkun tarpeessa ja nyt on kaikki hyvin. Älä välitä, Polly, olen vain

hermostunut ja väsynyt. Olen tanssinut liian paljon viime aikoina

ja huono ruoansulatus tekee minut synkkämieliseksi. Ja Fan kuivasi

silmänsä ja nauroi.

-- Sinä tarvitset lepoa ja vähän hellimistä, ja tässä minä olen vain

toruskellut sinua, sen sijaan että olisin ollut tavallista kiltimpi.

Sano miten voisin helpottaa oloasi, sanoi Polly osaaottavasti.

-- Puhu minulle ja kerro itsestäsi. Sinulla ei näytä olevan yhtä

paljon suruja kuin muilla ihmisillä. Mistä se johtuu, Polly? Ja Fan

katsoi haikeana ja silmät kosteina Pollyyn, joka kostutteli hänen

otsaansa.

-- Minä koetan vain katsoa asioita valoisalta puolelta, sanoi Polly

hitaasti, ja se auttaa ihmeellisesti. Et usko, kuinka paljon iloa

ja päivänpaistetta voi saada pienistäkin asioista, jos vain oppii

huomaamaan ne.

-- En minä ainakaan, sanoi Fan toivottomana.

-- Sinä voit oppia, minäkin opin. Aikoinani minä myös nurisin ja

kiukuttelin kauheasti ja olin niin onneton, etten kyennyt mihinkään.

Sellaista sattuu vieläkin luvattoman usein, mutta yritän päästä

siitä, ja nyt se käy jo paljon paremmin. Selvitä vaikeuksiesi syy,

niin ne on jo puoleksi voitettu, sanoo neiti Mills.

-- Kaikki tuntuu niin tympeältä ja ärsyttävältä, nurisi Fanny.

-- No, mitä ihmeen harmia sinulla sitten on ollut? kysyi Polly

huolestuneena.

-- Vaikka mitä, aloitti Fan, mutta vaikeni, sillä jotenkin häntä

hävetti tunnustaa olevansa kiukkuinen siitä, ettei saanut uusia

turkiksia eikä päässyt keväällä Pariisiin eikä saanut Sydneytä

rakastumaan itseensä. Siksi hän keksi jotain sopivampaa ja sanoi

masentuneella äänellä:

-- No, kun äiti on niin huonossa kunnossa ja Tom ja Trix riitelevät

aina ja Maud tulee päivä päivältä itsepäisemmäksi ja isä on

huolissaan omista asioistaan.

-- Kuulostaa pahalta, mutta ei sentään toivottomalta. Etkö voisi

auttaa jotakuta? Se tekisi hyvää sinulle ja muille.

-- En minä osaa, vaikka näenkin mitä olisi tehtävä.

-- No, älä sitten vaikeroi. Pysy itse iloisena, niin silloin autat

muitakin.

-- Samaa Tomkin sanoi. Mutta miten tässä voi olla iloinen, kun kaikki

on niin typerää ja kyllästyttävää?

-- Jos kukaan on työn tarpeessa, niin sinä ainakin, sanoi Polly. --

Sinä aloit leikkiä aikuista niin aikaisin, että olet kyllästynyt

kaikkeen jo kaksikymmentäkaksivuotiaana. Rupea puuhaamaan jotakin,

niin huomaat kuinka pystyvä ja tarmokas oikeastaan olet.

-- Tunnen paljon tyttöjä, jotka ovat yhtä kyllästyneitä seuraelämään

kuin minäkin, mutta eivät tiedä muutakaan. Tahtoisin matkustaa, mutta

isä sanoo, ettei hänellä ole varaa siihen, ja niin minun täytyy vain

vetelehtiä parhaani mukaan.

-- Ihan teitä rikkaita tyttöjä käy sääliksi, kun teillä on

mahdollisuuksia vaikka mihinkä, ettekä kuitenkaan osaa tarttua

niihin. Ehkä minä olisin teidän sijassanne aivan samanlainen, mutta

nyt minusta tuntuu, että olisin oikein onnellinen ja hyödyllinen, jos

minulla olisi runsaasti rahaa.

-- Sinähän olet onnellinen ilmankin. Kas niin, nyt lopetan marinani.

Lähdetään sen sijaan kävelemään. Äläkä kerro kellekään, että tulin

tänne itkemään kuin mikäkin vauva.

-- En ikinä! lupasi Polly ja pani hatun päähänsä.

-- Minun pitäisi käväistä muutamien tyttöjen luona, sanoi Fan, mutta

nyt tuntuu kuin en ikinä haluaisi enää nähdä heitä. Eikö se ole

hirveätä?

-- Entä jos tulisit tapaamaan minun ystäviäni! He eivät ole hienoja

eivätkä käyttäydy muodollisesti, vaan ovat iloisia, vapaita ja

hauskoja ihmisiä. Tule, he varmasti huvittavat sinua.

-- Minä tulen, huudahti Fanny, jonka mieliala oli heti kohonnut

itkunpuuskan jälkeen. -- Tuoko on se herttainen vanha neiti? lisäsi

Fanny heidän ohittaessaan neiti Millsin, joka ompeli ahkerasti pöytä

kukkuroillaan töitä.

-- Hän on oikea ihmisrakkauden perikuva. Ajatella nyt: rikas nainen,

joka osaa hankkia rahoillaan onnea, sanoi Polly heidän jatkaessaan

matkaa. -- Hän oli köyhä viisikymmenvuotiaaksi asti. Sitten hän

peri melkoisen omaisuuden ja tiesi heti mihin käyttäisi rahansa.

Muun muassa hän sai tämän talon, mutta sen sijaan että olisi asunut

leveästi yksinään, hän otti siihen asumaan köyhiä säätyläisnaisia,

jotka tarvitsivat siistin kunnollisen kodin, mutta olivat liian

varattomia maksamaan suurta vuokraa. Minä olen yksi heistä ja osaan

antaa arvon sille, mitä hän tekee hyväkseni. Kaksi vanhaa leskirouvaa

asuu alapuolellani, yläkerrassa joukko opiskelijoita, rouva Kean

parka ja hänen rampa poikansa ovat taimmaisessa vierashuoneessa ja

Jennyllä on pieni makuuhuone neiti Millsin huoneen vieressä. Kaikki

maksavat kykynsä mukaan, ja sellainen riippumattomuus tuntuu meistä

hyvältä. Mutta neiti Mills tekee tuhat kertaa enemmän kuin mitä

rahoilla saa aikaan, ja tunnemme hänen vaikutuksensa koko talossa.

Mieluiten minä tahtoisin tietysti mennä naimisiin ja saada oman

kodin, mutta seuraavaksi olisin kyllä mielelläni samanlainen ikäneito

kuin neiti Millskin.

Pollyn vakava ilme ja ponteva ääni saivat Fannyn purskahtamaan

iloiseen nauruun, jolloin muuan lapsenrattaita työntävä nuori tyttö

kääntyi katsomaan heitä hymyillen.

-- Miten ihanat silmät! kuiskasi Fan.

-- Niin, hän oli Jenny, vastasi Polly nyökättyään tytölle

ystävällisesti ja sanottuaan: "Älä vain väsytä itseäsi." Sitten

hän lisäsi: -- Kaikki talon asukkaat auttavat toisiaan, ja aina

kun on kaunis aamu, Jenny ottaa Johnny Keanin mukaansa lähtiessään

kävelemään. Pojan äiti voi hengähtää, molemmat saavat raitista ilmaa

ja sopu säilyy naapurusten kesken. Neiti Mills ehdotti sitä, ja Jenny

on niin iloinen saadessaan auttaa toisia, että on ihan hauska pyytää

hänen apuaan.

-- Minä olen kyllä kuullut neiti Millsistä. Mutta luulisi hänen

lopulta kyllästyvän iankaikkiseen myssyjen ja hameitten ompelemiseen,

sanoi Fan muistellen mielessään Jennyn tarinaa, sillä tytön näkeminen

oli muuttanut sen läheiseksi ja todellisemmaksi.

-- Ei hän istu niiden ääressä koko päivää. Ihmiset tulevat hänen

luokseen huolineen ja hän käy viemässä heille apua saippuasta ja

keitosta alkaen. Minä seuraan häntä joskus, ja on paljon antoisampaa

kuunnella todellisia elämäntarinoita kuin katsella jotakin näytelmää.

-- Miten voit kestää noita hirveitä paikkoja ja melua ja huonoa ilmaa

ja kurjuutta, jota et voi auttaa?

-- Ei se kaikki ole hirvittävää. Tapaa myös paljon hyvää ja

rakastettavaa, jos vain käyttää silmiään. Tunnen itseni kiitolliseksi

ja tyytyväiseksi, kun näen miten rikas itse olen ja minussa herää

halu auttaa noita ihmisparkoja.

-- Voi sinua, kullanmurua, sanoi Fanny ja puristi ystävänsä

kättä hellästi miettien mielessään, oliko siinä ainoa syy Pollyn

muuttumiseen.

-- Nyt kun olet tavannut uusista ystävistäni neiti Millsin ja Jennyn,

näytän sinulle vielä toiset kaksi, sanoi Polly kun he saapuivat erään

talon ovelle ja alkoivat nousta portaita yhä ylemmäs. -- Rebecka

Jeffrey on hieno tyttö ja erittäin lahjakas, vaikka torjuukin kaikki

ylistelyt. Hänestä tulee vielä kerran kuuluisa taiteilija. Hän on

vaatimaton, mutta työskentelee määrätietoisesti. Lizzie Small on

graafikko ja tekee ihastuttavia kuparipiirroksia. Becky ja hän asuvat

yhdessä ja pitävät hyvää huolta toisistaan. Ateljee on heidän kotinsa

-- siellä he työskentelevät, syövät ja nukkuvat ja tasaavat kaiken

keskenään. He ovat molemmat yksin maailmassa, mutta yhtä onnellisia

ja vapaita kuin taivaan linnut ja tosi ystäviä, joita mikään ei voi

erottaa.

-- Kun sulhanen tulee väliin, ystävyys kyllä rakoilee, sanoi Fan.

-- Eikä rakoile. Kunhan näet heidät, muutat mielesi, vastasi Polly

naputtaessaan oveen, johon oli kiinnitetty kaksi vaatimatonta

nimikorttia.

-- Sisään! kuului ääni, ja hetken päästä Fan huomasi olevansa isossa

merkillisesti kalustetussa huoneessa, johon valo tuli ylhäältä ja

jossa kaksi tyttöä oli työn touhussa. Toinen heistä seisoi nurkassa

ison savimöhkäleen edessä. Hän oli pitkä ja voimakaspiirteinen

ja silmissä oli älykäs katse. Hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi

leikattu ja pää kaunismuotoinen. Fannyn katse kiintyi heti hänen

kasvoihinsa, vaikka ne eivät olleetkaan kauniit, ja vartaloon, joka

oli ison, saven tahriman esiliinan peitossa. Pöydän vieressä, missä

valo oli kirkkain, istui hento laihakasvoinen tyttö, jolla oli

isot silmät ja vaalea tukka -- uneksiva, työhönsä uppoutunut pikku

olento, joka metallimöhkäleen yli kumartuneena käytti taitavasti

työvälineitään.

-- Päivää, Becky ja Bess. Tässä on ystäväni Fanny Shaw. Olemme vähän

tuulettumassa. Jatkakaa vain rauhassa työtänne ja antakaa meidän

laiskojen katsella ja ihailla.

Pollyn puhuessa tytöt vilkaisivat työstään ja nyökkäsivät hymyillen.

Bess antoi Fannylle ainoan nojatuolin ja Becky tarkasteli tulijoita

taiteilijan kaikkinäkevin silmin. Sitten molemmat jatkoivat työtään

ja keskustelu pääsi vauhtiin.

-- Sinua minä juuri tarvitsenkin, Polly. Kääri hihasi ja ojenna

käsivartesi. Nämä lihakset eivät ole hyvät, mutta nyt voin korjata

virheen, sanoi Becky läjäyttäen saviluonnoksen pyöreää käsivartta,

jota Fan tarkasteli kunnioittavasti.

-- Miten sujuu? kysyi Polly heittäen takin päältään ja käärien

hihansa, aivan kuin olisi menossa peseytymään.

-- Hitaasti. Idea on kyllä selvä, ja minä yritän toteuttaa sitä

niin nopeasti kuin saan käsistäni irti. Ovatko kasvot sinusta nyt

paremmat? kysyi Becky ja otti pois märän vaatteen, joka peitti

veistoksen pään.

-- Voi, miten kaunis se on! huudahti Fan ja tuijotti kuvaa yhä

enenevällä kunnioituksella.

-- Millaisena te sen näette? kysyi Rebecka vilkaisten Fannyyn terävä

pilkahdus silmissään.

-- En tiedä, onko se tarkoitettu pyhimykseksi vai muusaksi,

jumalattareksi vai kohtalottareksi, mutta minä näen siinä kauniin

naisen, joka on vain uljaampi, rakastettavampi ja vaikuttavampi kuin

yksikään näkemistäni, vastasi Fanny verkalleen koettaen selittää,

minkä vaikutuksen kuvapatsas oli tehnyt häneen.

Rebecka hymyili iloisesti ja Bess nyökäytti hyväksyvästi päätään,

mutta Polly taputti käsiään ja sanoi:

-- Osuit oikeaan, Fan! Tajusit yllättävän hyvin sen idean. Olen ylpeä

siitä, että olit niin tarkkasilmäinen. Becky varmaan sallinee, että

kerron sen tarinan, koska ymmärsit hänen ajatuksensa. Vähän aikaa

sitten keskustelimme, millaiseksi naisten pitäisi tulla, ja Becky

lupasi näyttää meille käsityksensä tulevaisuuden naisesta. Siinä

hän nyt on, juuri sellaisena kuin äsken sanoit, ja samalla hän on

todellinen nainen. Katso hänen kaunista otsaansa! Suu on samalla

kertaa voimakas ja hellä, aivan kuin se voisi puhua sekä viisaasti

että leperrellä lapsille ja suudella heitä. Emme osanneet vain

päättää, mitä panisimme hänen käteensä sopivimmaksi tunnusmerkiksi.

-- Antakaa hänelle vaaliuurna, sanoi uusi ääni. Ja vilkaistuaan

taakseen he näkivät omituisen näköisen naisen istumassa sohvalla.

-- Kiitos ehdotuksesta, Kate. Sen minä panen toisten tunnusmerkkien

kanssa hänen jalkojensa juureen, sillä aion sijoittaa sinne neulan,

kynän, paletin ja luudan ilmaisemaan hänen erilaisia taipumuksiaan,

ja vaaliuurna saa näyttää, että hän on ansainnut oikeuden käyttää

niitä. Mitä kuuluu? Ja Rebecka ojensi vastatulleelle savisen kätensä,

jota tämä sydämellisesti pudisti.

-- Suuria uutisia, tytöt! Anna matkustaa Italiaan! huudahti Kate ja

heilutti hattuaan ilmassa kuin koulupoika.

-- Loistavaa! Kuka hänet kustantaa? Onko hän saanut perinnön? Kerro

nyt kaikki mitä tiedät, huusivat tytöt ja kokoontuivat puhujan

ympärille.

-- Se on loistavaa. Joskus sattuu onnenpotku, ja Anna on tosiaan

ansainnut sen. Kuten tiedätte, Anna on aina halunnut matkustaa,

tehnyt työtä ja toivonut otollista tilaisuutta, mutta turhaan,

kunnes neiti Burton keksi äkkiä pyytää hänet muutamiksi vuosiksi

kanssaan Italiaan. Ajatelkaa, mikä onni Annalle, miten suuri hyöty

hänellä siitä on, ja kuinka se virkistää häntä. Mutta parasta oli se

rakastettava tapa, jolla tarjous tehtiin. Neiti Burton pyytää häntä

vain seurakseen ystävänä, ja Anna on tietysti valmis menemään vaikka

tuleen hänen puolestaan. Eikö olekin hienoa?

Teki hyvää nähdä, kuinka sydämellisesti tytöt ottivat osaa toverinsa

menestykseen. Polly tanssi ympäri huonetta, Bess ja Becky syleilivät

toisiaan ja Kate nauroi kyynelet silmissä. Yksinpä Fannykin tunsi

mielihyvää ystävällisen tarjouksen johdosta.

-- Kuka hän on? kuiskasi Fan Pollylle, joka oli lyyhistynyt nurkkaan.

-- Hän on kirjailija Kate King. Hyvänen aika, miten epäkohtelias

olen, kun en esitellyt sinua! Kate, tässä on Fanny Shaw, eräs

ihailijoistasi ja minun hyvä ystäväni, sanoi Polly esitellen Fannyn,

joka katseli nukkavierua naista yhtä kunnioittavasti kuin jos tämä

olisi verhoutunut samettiin ja näädän nahkaan; Kate oli kirjoittanut

sattumalta onnistuneen kirjan, joka oli juuri silloin muodissa.

-- Nyt on lounasaika, tytöt, ja minä toin eväät mukanani, sillä

on paljon hauskempi syödä yhdessä. Painakaa puuta ja aloitetaan

kemut, sanoi Kate ottaen pussistaan appelsiineja ja muutamia isoja

luumutorttuja.

-- Meillä on sardiineja, keksejä ja juustoa, sanoi Bess ja tyhjensi

pöydän tuota pikaa.

-- Odottakaa hetkinen, niin minäkin tuon osani, sanoi Polly, heitti

päällysnutun hartioilleen ja juoksi läheiseen ruokatavarakauppaan.

-- Te tietysti kauhistelette tällaista ateriaa, neiti Shaw, mutta

kuvitelkaa olevanne huviretkellä älkääkä kertoko kenellekään, miten

hirveitä asioita näette meidän tekevän, sanoi Rebecka puhdistaen

palettiveistä murattiruukun laitaan Katen levitellessä juhlapöytään

sekalaisia lautasia ja pari litteää näkinkuorta.

-- Juodaan kahvia ruoan jälkeen. Bess, pane pannu tulelle ja kuori

maito, lisäsi Becky järjestellessään kuppeja, mukeja ja merkillisen

näköistä pikku maljakkoa vierailleen juoma-astioiksi.

-- Tässä on pähkinöitä, hedelmähilloa ja kakkua. Fan pitää kaikesta

makeasta, ja onhan meillä oltava hienot tarjoukset, kun on kerta

vieraitakin, sanoi Polly rynnätessään ulkoa ostoksineen.

-- Kas niin, hyvät neidit, olkaa hyvät ja pitäkää huolta itsestänne.

Älkää välittäkö, vaikkeivät lautaset riitäkään. Tarttukaa vain

sardiineja pyrstöstä ja pyyhkikää sormenne näihin ruskeihin

paperilautasliinoihini, sanoi Kate ja näytti esimerkkiä niin hyvällä

ruokahalulla, että toiset seurasivat sitä riemumielin.

Fanny oli ollut monilla hienoilla lounailla, mutta ei koskaan

näin hauskoilla kuin nämä lystikkäät ateljeekestit olivat. Niissä

vallitsi niin viehättävä taiteellinen vapaus ja leppoisan iloinen

tunnelma, että hän tunsi olevansa heti kotonaan. Toisten jutellessa

suunnitelmistaan, toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään

hän oli hiljaa ja kuunteli niin kiinnostuneena kuin romanttisia

kertomuksia konsanaan. Hän oli näet sukeltanut kokonaan uuteen

maailmaan, ja nämä tytöt tuntuivat olevan aivan eri rotua kuin

ne, joiden elämän täytti pukeutuminen, lörpöttely, huvittelu tai

ikävystyminen. Ja kuitenkin he olivat täynnä intoa, leikkimieltä

ja nuoruutta. Mutta elämänilossaankin he säilyttivät aina

päämääränsä, joka näytti jalostavan heidän naisellisuuttaan, antavan

heille erityistä voimaa ja tyydytystä ja innostavan heitä uusiin

ponnistuksiin.

Fanny oli juuri siinä mielentilassa, että tajusi tällaisen

elämänasenteen arvon, sillä hän oli alkanut havahtua ja

tunsi ensimmäistä kertaa tyytymättömyyttä itseensä ja omaan

tarkoituksettomaan oleiluunsa. -- Miesten täytyy kunnioittaa

tuollaisia tyttöjä, hän ajatteli, ja rakastaakin heitä, sillä

itsenäisyydestään huolimatta he ovat naisellisia. Olisipa minullakin

samanlainen elämäntaito, kun se kerran vaikuttaa noin edullisesti. Se

on kehittänyt Pollyakin, niin että hänen seuransa kiinnostaa Sydneytä

ja kaikki ihmiset pitävät hänestä. Rahalla en voi sellaista hankkia

vaikka olisin kuinka sen tarpeessa.

Näissä ajatuksissa Fanny kuunteli toisten naisellisen innostunutta ja

avomielistä keskustelua, joka hyppelehti aiheesta toiseen käsitellen

milloin taidetta, milloin kodinhoitoa tai pukuhuolia, ja kuivimmat ja

ikävimmätkin asiat näyttivät saavan kielen kannat irtoamaan.

-- Onko uusi kirjasi mennyt hyvin kaupaksi? kysyi Polly uneksien

appelsiiniaan.

-- Paremmin kuin ansaitsisikaan. Lapset, kavahtakaa kansan suosiota!

Se on vain harhaa ja petosta ja pöyhistää turhaan ihmisiä, varsinkin

meitä naisia. Se sokaisee silmät virheiltä, panee ihmisparan

yliarvioimaan vähäiset voimansa, se on oikukas, ja juuri kun on

päässyt sen huumaavaan makuun, se pettääkin äkkiä, niin että jää

haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja Kate antoi pontta

sanoilleen lävistämällä sardiinin kynä veitsellä ja hotkaisemalla sen

suuhunsa.

-- No, sinua se ei taida pilata. Olet tehnyt työtä ja odottanut niin

kauan, että isokin suosion annos on sinulle vain parahiksi, sanoi

Rebecka ja antoi Katelle kukkuralusikallisen hilloa aivan kuin olisi

halunnut lisätä mahdollisimman paljon makeutta hänen elämäänsä, joka

ei suinkaan aina ollut helppoa.

-- Milloin te tytöt puratte yhtiönne? kysyi Polly, joka oli

kiinnostunut kaikkien kuulumisista.

-- Emme me purakaan. George tietää, ettei saa meistä toista ilman

toista, eikä ole ehdottanut sellaista. Minun kodissani on aina tilaa

Beckylle, vastasi Bess.

-- Näetkös nyt. Näitä ystävyksiä mielitietty ei ainakaan erota,

kuiskasi Polly Fannylle. -- Bess aikoo naimisiin keväällä, ja Becky

jää asumaan hänen luokseen.

-- Muistaessani, Polly! Minulla on muutamia pääsylippuja. Saan niitä

tämän tästä, mutta koska en välitä niistä, jaan ne mielelläni teille

virkeille nuorille. Nämä liput ovat veistosnäyttelyyn ja ne saa

Becky. Ja sinä, musiikin harrastaja, saat nämä konserttiliput.

Katen jaellessa lippuja Fanny tarkasteli häntä ja ajatteli

mielessään, koittaako joskus sellainen aika, että naiset voisivat

ansaita edes vähän rahaa ja menestystä maksamatta yhtä kallista

hintaa kuin Kate, joka näytti sairaalta, väsyneeltä ja liian

aikaisin vanhentuneelta. Sitten Fannyn katse kääntyi keskentekoiseen

luonnokseen ja hän sanoi:

-- Toivon, että veistäisitte tuon marmoriin ja näyttäisitte meille,

millaisia meidän pitää olla.

-- Kunpa voisinkin! Ja Rebeckan silmistä loisti voimakas luomisilo,

kun hän näki vajavaisen tekeleensä ja muisti ihanan esikuvansa.

Hetken aikaa kaikki kuusi nuorta naista istuivat ääneti ja

katselivat kaunista veistosluonnosta toivoen näkevänsä sen valmiina

ja tietämättä vielä, että kukin heistä oli omilla ponnistuksillaan

ja kokemuksillaan jouduttamassa sitä päivää, jolloin heidän uljas

tulevaisuuden naisensa olisi lihaa ja verta eikä vain saveen

ikuistettu ihannehahmo.

Kaupungilla kellot löivät yhtä ja Polly hypähti pystyyn.

-- Minun täytyy mennä, sillä lupasin antaa eräälle naapurilleni

soittotunnin kello kahdelta.

-- Minä luulin, että sinulla on tänään vapaapäivä, sanoi Fanny.

-- Niin onkin, mutta tämä on vain pieni hyvä työ, joka ei pilaa

päivää. Lapsi on musikaalinen, pitää soittamisesta ja tarvitsee apua.

En voi tukea häntä rahallisesti, mutta voin opettaa häntä. Hän on

minun lupaavin oppilaani. Katsos, Fan, toisten auttaminen kuuluu

sisarkuntamme uskontunnustukseen.

-- Minä panen sinut johonkin romaaniini, Polly. Tarvitsen

sankaritarta ja sinusta minä sen saan, sanoi Kate.

-- Minusta! Minähän olen niin arkipäiväinen ja epäromanttinen, sanoi

Polly hämmentyneenä.

-- Olen joka tapauksessa varannut sinut ja sankaritar sinusta tulee.

Mutta alkaa olla jo aika, että rupeat lisäämään romantiikkaa elämääsi.

-- Olen kyllä valmis, kun aika koittaa, mutta väkisin en rupea

sitä metsästämään. Polly punastui ja hymyili, aivan kuin olisi jo

hiukkasen maistanut romantiikan esimakua, niin jokapäiväistä kuin

hänen elämänsä muuten olikin.

Fanny ihastui, kun tytöt eivät suudelleetkaan toisiaan erotessaan,

vaan kättelivät ystävällisesti ja vaihtoivat katseen, joka oli

puhuvampi kuin vuolaimmatkaan sanat.

-- Pidin kovasti ystävistäsi, Polly. Pelkäsin vähän, että

heissä olisi jotakin miesmäistä ja karkeaa tai että he olisivat

haaveksijoita tai suupaltteja. Mutta hehän olivatkin vaatimattomia,

järkeviä tyttöjä ja kauhean lahjakkaita ja taitavia. Ihailin

heitä kovasti ja haluaisin tavata heidät toistekin, jos vain saan

tilaisuuden.

-- Voi, Fanny, miten iloinen minä olen. Toivoinkin että pitäisit

heistä, ja tiesin että he piristäisivät sinua. Minä otan sinut

mukaani milloin tahansa, sillä kestit kokeen paremmin kuin

luulinkaan. Becky pyysi tuomaan sinut uudelleen, eikä hän hevin kutsu

luokseen ketään seurapiirityttöä, ettäs tiedät.

-- Tahtoisin tulla paljon paremmaksi, ja sinä ja ystäväsi voisitte

varmaan osoittaa miten se tapahtuu, sanoi Fan ääni värähtäen.

-- Voimme näyttää sinulle köyhyyden ja työnteon hyvät puolet, ja se

on hyödyllinen oppitunti kelle tahansa, väittää neiti Mills. Polly

toivoi hartaasti, että Fanny oppisi näkemään, miten rikas voi ottaa

oppia köyhästä ja kuinka avuliaasti tytöt voivat auttaa toisiaan.

14