-- Nyt kaipaan jo ihan kuollakseni jotain hauskuutta, tuumi Polly
eräänä aamuna aukaistessaan ikkunan ja hengittäessään kirpeää
pakkasilmaa, joka sai hänen verensä kiertämään ja silmänsä
säteilemään nuoruutta ja tervettä elinvoimaa. -- Kyllä minun tosiaan
täytyy päästä vähän huvittelemaan. En yksinkertaisesti kestä enää
aloillani. Mitähän oikein keksisin?
Polly murenteli leivänmuruja kyyhkysille, jotka olivat tulleet
jokapäiväiselle aterialleen. Katsellessaan niiden hohtavia höyheniä
ja punertavia jalkoja hän vaivasi päätään keksiäkseen jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa virkistystä itselleen. Hän oli jo niin
kauan tukahduttanut huvittelunhalunsa, että tunsi siihen nyt
suorastaan hillitöntä tarvetta.
-- Minäpä menen oopperaan! hän julisti yhtäkkiä kyyhkysille. --
Se on kyllä kallista lystiä, mutta suurenmoista, sillä musiikin
kuunteleminen on minulle aina juhlaa. Hankin kaksi huokeinta
pääsylippua ja lähetän sanan Willille -- poika parka on yhtä paljon
virkistyksen tarpeessa kuin minäkin -- ja sitten pidämme yhdessä
hauskaa.
Ja sitten Polly paukautti ikkunan kiinni pienten elättiensä
harmiksi ja alkoi hääriä tarmokkaasti itsekseen lauleskellen
aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä hiljaa. Hän lähti
jo varhain ensimmäiselle tunnilleen ehtiäkseen sitä ennen ostaa
liput. Pistäessään viiden dollarin setelin kukkaroonsa hän toivoi,
etteivät liput olisi kovin kalliita, sillä hän ei varmaankaan
jaksaisi vastustaa niiden ostamista. Mutta Polly välttyi kaikilta
kiusauksilta, sillä saapuessaan lippuluukulle hän näki siellä jonon
ja huomasi poistuvien pettyneistä kasvoista, ettei lipuista ollut
toivoakaan.
-- No olkoon! Menen sitten muualle, sillä huvitella minä aion,
hän mietti päättävästi, ja pettymys tuntui vain lisäävän hänen
mielitekoaan. Mutta teatteri-ilmoituksista ei löytynyt mitään
houkuttelevaa, ja niin hänen oli pakko aloittaa päivän työt
rahojen polttaessa taskussa ja kaikenmoisten villien suunnitelmien
risteillessä ajatuksissa. Iltapäivällä hän ei mennytkään kotiin
syömään, vaan pistäytyi jäätelölle ja koetti tavoittaa iloista
juhlamieltä. Mutta ei se oikein luonnistunut. Hän teki kierroksen
taidekaupassa ja lähti sitten opettamaan Maudia ajatellen miten
katkeraa oli tukahduttaa mielihalunsa ja tyytyä vain kainon
musiikinopettajan osaan.
Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan surra osaansa, sillä Fan
kysyi heti Pollyn nähtyään:
-- No, voitko tulla?
-- Minne sitten?
-- Etkö saanut sanaani?
-- Minä en käynyt kotona päivällisellä.
-- Tom on pyytänyt meidät oopperaan tänä iltana ja... Pitemmälle
Fanny ei päässyt, kun Polly jo riemastuneena alkoi taputtaa käsiään.
-- Tulenko muka? Totta kai tulen! Koko päivänä en ole muuta
ajatellutkaan kuin oopperaa. Yritin aamulla hankkia lippuja, mutta en
saanut. Ja siitä saakka olen aivan kihissyt harmista. Ja nyt -- sehän
on suurenmoista! Polly aivan hyppi hyvästä mielestä.
-- Tule meille teelle ja pukeudu täällä, niin pääset mukavasti samaa
matkaa. Tom on tänään taivaallisen hyvällä tuulella.
-- Minun täytyy vain käväistä kotona hakemassa vaatteeni, sanoi Polly
päättäen siinä paikassa ostaa koko kaupungin hienoimmat hansikkaat.
-- Minulta saat valkoisen teatteriviitan ja muut asusteet, sillä
Tom haluaa tietysti ylpeillä daameistaan, sanoi Fan ja lähti
kauneusunilleen.
Sinä hetkenä Polly päätti, ettei lainaakaan Beckyn parasta hilkkaa,
kuten ensin oli aikonut, vaan hankkii uuden, sillä mikään ei tuntunut
hänestä liian tuhlaavaiselta tällaiseen juhlatilaisuuteen. Maudin
tunnin laita taisi olla vähän niin ja näin, sillä Pollyn päässä
vilisi vain hilkkoja, hansikkaita, teatteriviittoja ja viuhkoja ja
hän antoi oppilaansa kahlata soittoläksyn niin kuin tämä parhaiten
taisi. Heti tunnin loputtua Polly ryntäsi tiehensä. Hän ei ostanut
ainoastaan hansikkaita vaan myös hatunkuvun, palasen harsoa ja
heleänpunaisen silkkiruusun, joka oli viikkomääriä viekoitellut häntä
eräässä näyteikkunassa. Ja sitten kotiin ompelemaan yhtä näppärästi
ja sukkelaan kuin muotikauppias kiireimpänä aikana!
-- Tietysti minä tuhlaan nyt ihan mielettömästi, mutta olen kerta
kaikkiaan sillä päällä ja elän vaikka kokonaisen viikon vedellä
ja leivällä. Minun on oltava sievän näköinen, sillä sen harvan
kerran kun Tom pyytää minut ulos, hänellä on syytä olla tyytyväinen
minuun. Haluan edes kerran olla kuten muutkin tytöt ja huvitella
ajattelematta aina mikä on oikein ja väärin. Jaha, nyt vielä
vaaleanpunaiset kiinnitysnauhat ja kaikki on valmista, hän puheli ja
mylläsi laatikkonsa perinpohjin hakiessaan sopivaa silkkinauhaa.
Etukäteen nähty pieni vaiva ja ponnistus kruunaa vain ilon. Niinpä
Pollykin aivan hykerteli mielihyvästä, kun hattu oli valmis, leningin
kaulus pesty ja silitetty, kengät kiillotettu, viuhka korjattu
ja muut lisätarvikkeet kääritty pakettiin ja lähtö edessä. Sydän
pomppi rinnassa niin iloisesti, että hänen oli ihan vaikea kävellä
säädyllisen arvokkaasti.
Maud soitti juuri paraikaa masurkkaa olohuoneessa, kun Polly
liihotteli sisälle niin tanssinhaluisen näköisenä, että Tom joka
sattui olemaan huoneessa, tarttui Pollya ilman muuta vyötäisiltä ja
pyöräytteli häntä, kunnes Maudin sormet herposivat koskettimilla.
-- Se oli ihanaa, Tom! Ja tuhannet kiitokset kutsusta! Iloitsen jo
etukäteen tästä illasta, sanoi Polly ja pysähtyi hattu niskassa ja
tukka kuin tuulen riepottamana.
-- Sepä hauskaa! Niin minäkin. Ajattelin, että meillä varmasti olisi
mukava ilta näin perheen kesken, sanoi Tom mielissään.
-- Onko Trix kipeä? kysyi Polly.
-- Lähti viikoksi New Yorkiin.
-- Ahaa! Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.
-- Juuri niin. Tule, pyörähdetään vielä kerran.
Mutta ennen kuin he ennättivät aloittaa, Pollyn silmiä kohtasi kamala
näky: pieni koira tassuttelemassa huoneesta käärö suussaan. Se sai
hänet lyömään kätensä yhteen ja kiljaisemaan epätoivoisena:
-- Minun hattuni! Voi, minun hattuni!
-- Missä, missä? Ja Tom vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.
-- Pikku otti sen. Voi, pelasta se äkkiä!
-- Heti paikalla! Ja Tom karkasi koiran perään pontevammin kuin olisi
tarvinnut.
Pikku piti takaa-ajoa ilokseen keksittynä leikkinä ja nautti siitä
valtavasti. Se kiiti halki talon retuuttaen suussaan kallisarvoista
kääröä kuin rottaa. Sen isäntä juoksi jäljessä viheltäen, uhaten
ja maanitellen, mutta turhaan. Polly tuli perässä tuskasta
menehtymäisillään, ja Maud nauroi niin, että rouva Shaw lähetti
kysymään, oliko joku saanut hermokohtauksen. Vihdoin kuului
kellarista päin ulvahdus, joka ilmoitti, että rosvo oli saatu kiinni,
ja Tom palasi takaisin retuuttaen toisessa kädessään Pikkua ja
toisessa hattua, jota Polly oli niin antaumuksella ommellut.
-- Sain rakin kiinni juuri kun se oli repimäisillään hatun. Kunhan
se vain ei ole syönyt toista hansikastasi. En löydä sitä mistään, ja
tämäkin on aika pureskeltu, sanoi Tom riistäen revityn hansikkaan
Pikun hampaista.
-- Se oli minulle oikein, sanoi Polly huokaisten. -- Eihän
minun olisi ollenkaan tarvinnut ostaa uusia, mutta tahdoin olla
tavallista hienompi tänä iltana. Se oli rangaistus mielettömästä
tuhlaavaisuudestani.
-- Oliko paketissa muutakin? kysyi Tom.
-- Vain parhaat kalvosimeni ja kaulukseni. Ne ovat varmaan
hiilisäiliössä, vastasi Polly epätoivoisen tyynesti.
-- Minä näin jotain valkoista ruokasalin lattialla syöksyessäni sen
läpi. Mene hakemaan ne, Maud, ja korjataan vahingot, sanoi Tom ja
salpasi pahantekijän kenkäkomeroon, jossa tämä kaikessa rauhassa
kiertyi nukkumaan.
-- Ei näillä ole mitään hätää, julisti Maud tuodessaan kadonneet
aarteet.
-- Eikä hatulla liioin, siitä olenkin ikionnellinen, sanoi Polly,
joka oli tarkastellut hattua niin huolestuneena, että Tomin silmät
alkoivat vilkkua.
-- Niin minäkin, sillä se näyttää tavallista näpsemmältä
kapistukselta, sanoi Tom hyväksyvästi. Hän tunsi heikkoutta
vaaleanpunaisiin ruusuihin, ja Polly taisi tietää sen.
-- Kunhan se vain ei olisi liian korea, virkkoi Polly empien.
-- Ei toki, se on kuin morsiushattu ja mahtaa pukea sinua. Pane se
päähäsi, niin nähdään!
-- En ikimaailmassa, kun tukkani hapsottaa huiskin haiskin. Älä
katsele minua, ennen kuin olen säädyllisen näköinen, äläkä kerro
kenellekään kuinka hypin. Olen luultavasti ihan hassu tänä iltana,
jutteli Polly haaliessaan pelastuneita tavaroita kokoon.
-- Hassuus näköjään pukee sinua. Jatka vain samoin, sanoi Tom
tarkastellen Pollya, joka naurusuin lähti Fanin luo ja näytti
pörrötukkaisena entistäkin sievemmältä. -- Jos tuon tytön pukisi
kunnolla, hänestä saisi lumoavan kaunottaren, lisäsi Tom hiljaa
Maudille.
Polly kuuli sen ja päätti siinä silmänräpäyksessä tulla niin
lumoavaksi kuin hänen varansa suinkin sallivat. -- Yhdeksi ainoaksi
illaksi vain, hän tuumi kurkistaessaan kaiteen yli ja huomattuaan
ilokseen, että tanssi ja koiran takaa-ajo olivat karistaneet Tomista
kaiken keikarimaisuuden.
Ystävykset joivat ylhäällä teetä, ja se tuntui Pollysta ylelliseltä.
Sen jälkeen kumpikin asettui peilin eteen ja ryhtyi somistamaan
itseään sydämensä halusta. Oli hauska katsella, kuinka tosissaan
Polly sinä iltana pukeutui. Hän oli uskaliaalla tuulella ja avasi
palmikon, jolla tavallisesti piti tukkansa, ja päästi tuuheat ruskeat
kiharat valloilleen jättäen tarkoituksellisesti muutaman vaarallisen
pikku kiehkuran ohimoille ja otsalle. Hän paneutui sydämestään
sovittamaan kohdalleen pelastettuja kalvosimia ja kaulusta sekä
pienen pientä muotitäplää juuri vasemman hymykuopan taakse. Tähän
epätavalliseen pikku keikailuun hänet houkutteli melkein näkymätön
naarmu, joka oli ilmestynyt poskeen. Valkeaan untuvareunaiseen
viittaan verhouduttiin asiaankuuluvalla arvokkuudella ja sen
kantaja liikehti peilin edessä harjoitellen aitoa bostonilaista
kävelytapaa: vartalo etukumarassa, kyynärvarret taakse ja olkapäät
eteen työntyneinä, askel notkahtelevan lipuva ja välillä hypähtävä.
Mutta kun tuli hatun vuoro, Pollyn oli pidätettävä ihan hengitystään,
kunnes se oli turvallisesti paikoillaan ja vaalea ruusu kukki hänen
kiharalaineillaan. Fanista Polly oli kerrassaan hurmaava. Tällaisen
menestyksen hetkenä Polly ei voinut olla lainaamatta vielä Fanin
kultaista rannerengasparia ja valkoista viuhkaa, jossa oli peili
keskellä.
-- Voinhan panna ne taskuuni, jos tunnen olevani liian pyntätty,
sanoi Polly napsauttaessaan rannerenkaat kiinni. Mutta leväytettyään
pari kertaa viuhkaa, hänestä tuntui mahdottomalta luopua
lainakoruista koko iltana, sillä niin kiehtovaa oli niiden kimallus.
Fanny lainasi hänelle myös kolminappiset käsineensä, ja nyt Polly
oli täysin tyytyväinen. Ja kun Tom otti hänet vastaan huudahtaen
hyväksyvästi: "Onpa sinussa silmänruokaa kerrakseen! Olet totisesti
upea!" Polly tunsi, että hauskuus oli jo alkanut.
-- Eikö Pollysta tulisikin ihastuttava morsian? sanoi Maud, joka
tarkasteli molempia tyttöjä pohtien, ottaisiko isoksi tultuaan
sinisen vai valkoisen viitan oopperaan lähtiessään.
-- Tulisi totisesti! Saanen toivottaa onnea Sydneyn morsiamelle,
lisäsi Tom ja astui lähemmäksi juhlallisesti kumartaen ja vilkaisten
samalla ilkamoiden Faniin.
-- Mene tiehesi! Kuinka sinä uskallat! huudahti Polly ja punastui
tummemmaksi kuin ruusunsa.
-- Jos aiomme oopperaan tänä iltana, meidän on aika lähteä. Vaunut
ovat odottaneet jo kauan, tokaisi Fan ja purjehti huoneesta.
-- Etkö pidä ajatuksesta, Polly? kysyi Tom, kun he yhdessä
laskeutuivat portaita.
-- Oikein paljon.
-- Älä hulluttele!
-- Minkä minä sille mahdan, että rakastan musiikkia.
-- Minä puhuin Sydistä.
-- Mutta minä en.
-- Sinun on parasta koettaa saada hänet.
-- Voinhan ajatella asiaa.
-- Polly, Polly, mihin päädytkään?
-- Nurinniskoin kadulle, vastasi Polly luiskahtaessaan portailla,
jolloin Tomin nauru katkesi ja hän auttoi Pollyn turvallisesti
vaunuihin, joissa Fanny jo istui odottamassa.
-- Tämä se vasta on juhlaa! sanoi Polly itsekseen vaunujen lähtiessä
liikkeelle. Hänen mielessään liikkui ehkä samoja tunteita kuin
Tuhkimolla silloin kun haltijan vaunut kiidättivät tätä ensimmäisiin
tanssiaisiin. Erona vain se, että Pollyn ajatuksissa pyöri kaksi
sankaria, kun taas Tuhkimo-rukalla ei ollut ainoatakaan. Fan oli
vaitelias, mutta Tom sen sijaan niin hassutteleva, että Polly
kieltäytyi enää kuuntelemasta ja alkoi hyräillä pätkiä oopperasta.
Mutta tietysti hän kuuli joka sanan ja päätti maksaa toisen
kiusoittelun ensi tilassa.
Heidän paikkansa olivat parvekkeella, ja tuskin he olivat
istuutuneet, kun ihmeellisestä yhteensattumasta Sydney ja Fanin
entinen ystävä Frank Moore kävivät istumaan juuri heidän taakseen.
-- Senkin lurjus! Sinä järjestit tämän, kuiskasi Polly tervehdittyään
naapureita ja huomatessaan Tomin kujeellisen ilmeen.
-- Annan kunniasanani, ettei minulla ole tässä osaa eikä arpaa.
Vetovoiman syytä kaikki.
-- Fan saattaa pitää siitä, mutta minä en.
-- Hänpä näyttää jo alistuneen kohtaloonsa.
Kuten tosiaan olikin, sillä hän jutteli ja nauroi hilpeästi
Frankin kanssa, kun taas Sydney tarkasteli salaa Pollya aivan kuin
kummeksien, miten harmaasta toukasta oli voinut äkkiä kehittyä
valkoinen perhonen. Mutta on tunnettu tosiasia, että vaatteet ovat
varsin tärkeä tekijä monen naisen elämässä. Järkevinkään heistä ei
voi olla välistä tunnustamatta, että saa monista iloista kiittää
kaunista pukuaan, sievää kampaustaan tai hattua, joka korostaa
kasvojen parhaita puolia ja saa mielen iloiseksi.
Vaikka Polly oli näissä asioissa varsin kokematon, hän tunsi
olevansa nyt toisten mielestä tavallista viehättävämpi, mutta
vaatimattomana arveli Tomin kohteliaisuuden, Sydneyn mielenkiinnon
ja Frankin peittelemättömän ihastuksen johtuvan hatustaan tai
oikeastaan untuvakauluksisesta viitasta, joka korotti vähäpätöisen
musiikinopettajattaren hienojen naisten säätyyn.
Polly teki joskus pilkkaa moisista asioista, mutta tänä iltana hän
hyväksyi arvelematta kaiken, hän suorastaan nautti siitä, antoi
rannerenkaiden välkehtiä nuorten miesten edessä ja oli mielissään,
kun oli heidän silmissään hauskannäköinen. Yhden seikan hän kuitenkin
unohti, nimittäin sen, että hänen oma onnellinen mielialansa antoi
hänelle suurimman viehkeyden. Tämä nuori, hilpeä sydämensä pohjasta
huvitteleva tyttö oli jokaisen silmissä vastustamaton.
Musiikki, valaistus, hieno puku ja seura nostattivat Pollyn mielialaa
ja hän käyttäytyi ja puhui toisin kuin oli koskaan ajatellut
mahdolliseksi. Ei hän aikonut keimailla, mutta se luontui jotenkin
ihan itsestään. Eikä hän mahtanut sille mitään, sillä kerran
alettuaan hänen oli vaikea lopettaa, kun Tom vielä yllytti ja Sydney
katseli häntä entistä ihastuneempana.
Polly jäljitteli keimailussaan hienoston tapoja, mutta niin
huomaamattomasti, etteivät Trix ja kumppanit olisi edes tajunneet
sitä. Vasta-alkajaksi hän osoitti kuitenkin tavallista suurempaa
taitoa, ja sinä iltana hänelle selvisi, missä keimailun viehätys
piili; hänestä tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä saanut uuden lahjan,
jota opetteli käyttämään täysin tietäen, että sen vaarallisuuteen
kätkeytyi juuri päähoukutus.
Tom ei aluksi tiennyt mitä ajatella Pollysta, vaikka muutos hänestä
olikin tavattoman edullinen. Mutta sitten hän päätteli, että Polly
oli ottanut onkeensa ja yritti saada Sydneyn pauloihin, kuten hän
asian suvaitsi ilmaista.
Sydney, joka oli vaatimaton nuori mies, ajatteli sen sijaan vain,
että pikku Pollysta oli kehkeytymässä viehättävä nainen. Hän oli
tuntenut Pollyn jo tämän ensimmäisestä kaupunkivierailusta saakka ja
pitänyt aina hänestä. Tänä talvena hän oli seurannut kiinnostuneena,
miten Pollyn suunnitelmat onnistuvat, ja auttanut häntä missä oli
voinut. Mutta ennen tätä iltaa hänen mieleensä ei ollut koskaan
juolahtanut rakastua Pollyyn. Nyt hänestä alkoi tuntua, ettei ollut
osannut kyllin arvostaa nuorta ystäväänsä. Oli myös sääli, ettei
noin hilpeä ja miellyttävä tyttö saanut useammin iloita ja pukeutua
sievästi. Pollysta saisi joku vielä oivallisen vaimon, ja ehkä
hänenkin oli jo aika ajatella vakiintumista, kuten sisar niin usein
toimitti.
Tällaiset ajatukset risteilivät Sydneyn aivoissa, kun hän katseli
edessään istuvaa valkopukuista olentoa, nautti musiikista ja näki
ihmiset epätavallisen kauniina ja miellyttävinä. Hän oli kuullut
saman oopperan monta kertaa, mutta ei koskaan näin vaikuttavana, ehkä
siksi, ettei hänellä ollut ennen sattunut olemaan lähellään yhtä
nuoria avomielisiä kasvoja, joissa ilmeet vaihtelivat musiikin myötä
niin puhuvina, että oli mahdotonta olla katselematta niitä. Polly ei
tiennyt, että Sydney juuri siksi kumartui niin usein puhumaan hänelle
silmissään sellainen katse, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka pitikin
siitä.
-- Älä pidä silmiäsi ummessa, Polly. Ne ovat tänä iltana niin
vallattomat, että haluan nähdä ne, sanoi Tom mietittyään hetken ajan
laiskasti, tiesikö Polly lainkaan, miten pitkät ja kaartuvat hänen
silmäripsensä olivat.
-- En haluaisi näyttää teennäiseltä, mutta nautin musiikista paljon
enemmän kuin näyttelemisestä, enkä viitsi katsella koko aikaa,
vastasi Polly toivoen, ettei Tom näkisi kyyneleitä, joita hän oli
niin taitavasti pidätellyt.
-- Minä taas pidän enemmän näyttelemisestä. Tietysti musiikki on
hienoa, mutta näyttää niin hassulta, kun ihmiset ravaavat ympäri ja
kirkuvat kimeällä äänellä kauheita salaisuuksia. En ikinä totu siihen.
-- Siksi kai, että olet tervejärkinen etkä romanttinen. Minä taas
en välitä, onko se järjetöntä vai ei, nytkin tahtoisin mennä
lohduttamaan tuota tyttöparkaa jonka sydän on murtunut, sanoi Polly
huokaisten, kun esirippu laskeutui liikuttavan kohtauksen jälkeen.
-- Tuo äskeinen sankari oli aika tomppeli, kun ei nähnyt tytön
ihailevan häntä. Todellisessa elämässä me miehet emme ole sentään
sokeita, huomautti Tom, joka aina esitti varman mielipiteensä,
silloinkin kun ei tiennyt mitään asiasta.
Arvoituksellinen hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän nosti
kiikarin peittääkseen silmänsä.
-- Kyllä te minusta olette välistä sokeita, mutta naisiahan on
opetettu turvautumaan naamioon, ja se ehkä selittää asian.
-- Minä en ole samaa mieltä. Nykyään naamiointia on kovin vähän,
toivoisin joskus, että sitä olisi enemmän, lisäsi Tom ajatellen niitä
monia kukoistavia neitosia, joiden anova katse pyysi, ettei heitä
jätettäisi kuihtumaan suvun hoiviin.
-- Ei kai sentään. Minä uskon, että tytöt peittävät ajatuksensa
visummin kuin luuletkaan.
-- Mitä te tiedätte murtuneista sydämistä ja salatuista tunteista?
kysyi Sydney hymyillen Pollyn miettiväiselle äänensävylle.
Polly vilkaisi häneen, hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa ja hän
vastasi nauraen:
-- En paljon. Mutta minun aikani tulee vielä.
-- En osaa millään kuvitella sinua kuljeskelemassa tukka hajallaan
maailmalla suremassa kovasydämistä rakastettuasi, sanoi Tom.
-- En minäkään. Se olisi vierasta minulle.
-- Ei. Polly-neiti antaisi salaisuuden himmentää ruusut poskiltaan
urheasti hymyillen, kuten romaaneissa tapahtuu, tai rupeaisi
laupeudensisareksi ja pelastaisi sydämettömän rakastettunsa
isostarokosta tai muusta yhtä ihanasta taudista. Sitten hän kuolisi
kuin enkeli ja jättäisi toisen kärsimään omantunnontuskia ja suremaan
liian myöhään herännyttä rakkauttaan.
Polly katsoi närkästyneenä Sydneyhin, joka oli puhunut hiukan
ivallisella äänellä, sillä häntä suututti, että häntä pidettiin
hentomielisenä.
-- Ei sekään olisi minun tapaistani, hän sanoi jyrkästi. -- Minä
koettaisin voittaa tunteeni, ja ellen onnistuisi, yrittäisin
hiljalleen parantua siitä. Pettymyksen ei tarvitse tehdä naisesta
hupsua.
-- Eikä vanhaapiikaa, jos hän kerran on sievä ja kiltti. Muista se,
äläkä kosta yhden pölkkypään syntejä koko miessuvulle, sanoi Tom
nauraen Pollyn totisuutta.
-- Polly-neidillä ei ole siitä pelkoa, lisäsi Sydney sen näköisenä,
ettei mikään salaisuus ollut ilmeisesti vielä kalventanut Pollyn
poskia.
-- Tuolla on Clara Bird. En ole nähnyt häntä kuin kerran sen jälkeen
kun hän meni naimisiin. Miten sievältä hän näyttää! Ja Polly
kätkeytyi kiikarinsa taakse tuumien, että puhe oli kääntymässä melko
henkilökohtaiseksi.
-- Siinä tyttö, joka koetti aivan toisenlaista parannuskeinoa kuin
se, mistä äsken puhuttiin. Hän rakasti Bellen veljeä, mutta tämä
ei vastannut hänen tunteisiinsa, vaan lähti Intiaan pilaamaan
terveyttään. Niinpä Clara meni naimisiin kaksikymmentä vuotta itseään
vanhemman miehen kanssa ja lohduttautuu nyt sillä, että on kaupungin
hienoimmin pukeutunut nainen.
-- Siinäkö se syy olikin, sanoi Polly Tomin lopetettua kuiskuttelunsa.
-- Mihin?
-- Hänen väsyneeseen ilmeeseensä.
-- En minä sitä huomaa, sanoi Tom tähysteltyään kiikarilla.
-- Et tietenkään.
-- Ymmärrän mitä tarkoitatte. Monella naisella on nykypäivinä
samanlainen ilme, virkkoi Sydney Pollyn olan takaa.
-- Mihin hän on kyllästynyt? Vanhaan mieheensäkö? Kysyi Tom.
-- Ja itseensä, lisäsi Polly.
-- Näkee, että olet lukenut ranskalaisia romaaneja, niissä
sankarittaret puhuvat juuri noin, sanoi Tom.
-- Enkä ole, mutta ilmeisesti te, herraseni, olette lukenut, ja
teidän olisi viisainta lopettaa ajoissa.
-- En minä niistä välitä muuten kuin kohentaakseni ranskaani. Mutta
sanokaapa, neitiseni, mistä olette ammentanut viisautenne.
-- Olen katsellut ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella kasvoja,
ja harvoin näkee täysin onnellista ihmistä.
-- Se on totta, Polly. En minäkään ole nähnyt, kun tarkemmin
ajattelen. Tiedän vain yhden, joka aina näyttää onnelliselta, ja on
tuossa!
-- Missä? kysyi Polly kiinnostuneena.
-- Katso suoraan eteesi, niin näet hänet. Polly katsoi, mutta näki
vain omat kasvonsa viuhkan pikku peilistä, jota Tom piti hänen
edessään kurkistellen siihen silmät nauravina.
-- Näytänkö minä onnelliselta? Sehän hauskaa! Ja Polly tarkasteli
itseään tarkkaan.
Molemmat nuoret miehet pitivät sitä merkkinä aitonaisellisesta
turhamaisuudesta, joka paljastui niin avoimesti, että sille oli
ihan pakko hymyillä. Mutta Polly etsi muuta kuin kauneutta ja oli
iloissaan, kun ei löytänyt sitä.
-- Melko miellyttävää katseltavaa, eikö niin?
-- Hattu on suorassa ja muusta viis. Mutta oletko sinä koskaan nähnyt
keikarin perikuvaa? kysyi Polly nopeasti.
-- En.
-- No, nyt sitten näet. Ja Polly käänsi viuhkaa niin, että Tom näki
siinä omat kasvonsa.
-- Onko kokoelmassanne vielä muitakin kuvia? kysyi Sydney osallistuen
heidän hullutteluunsa.
-- On vielä yksi.
-- Ja mikä se on?
-- Herrasmiehen. -- Ja pieni peili heijasti parin sekunnin ajan herra
Sydneyn omat tyytyväiset kasvot.
-- Kiitos, olen hyvilläni, että olen onnistunut pitämään yllä miesten
mainetta, sanoi Sydney katsellen iloisiin silmiin, jotka ääneti
kiittivät häntä monesta pikku ystävällisyydestä, joita naiset eivät
hevin unohda.
-- Mainiota, Polly! Sinä edistyt nopeasti! kuiskasi Tom ja läimäytti
hyväksyvästi keltaisia hansikkaitaan.
-- Ole vaiti! Huh, miten täällä on kuuma! Ja Polly katsoi äkäisesti
Tomiin, jota nauratti kovasti.
-- Lähdetään syömään jäätelöä, meillä on kyllä aikaa.
-- Fanny näyttää keskustelevan niin innokkaasti, että olisi sääli
häiritä häntä, sanoi Polly luullen ystävällään olevan yhtä hauskaa
kuin hänelläkin. Siinä hän muuten erehtyi suuresti, sillä Fan
halusi vain loistaa, ja vaikka olisi mielellään yhtynytkin toisten
hassutteluun, hän ei voinut, koska muuan tietty henkilö ei näyttänyt
kaipaavan häntä. Niinpä Fan jatkoi edelleen jutteluaan vaivoin
kätkien kiukkunsa ja ihmetteli mielessään, kuinka Polly saattoi olla
noin iloinen ja itsekäs.
Oli somaa nähdä Pollyn leikkivän hienoa naista. Hänestä itsestään
tuntuikin kuin hän olisi näytellyt jonkun toisen henkilön osaa. Hän
nojautui taaksepäin aivan kuin kuumuuden uuvuttamana ja salli Sydneyn
huiskutella kasvojaan viuhkalla sekä lahjoitti tälle palkaksi kukan
kimpustaan -- ele joka huvitti kovasti Tomia, vaikka se samalla
pistelikin, sillä Polly kohteli häntä kuin vanhaa toveria, josta ei
ollut väliä.
-- Saalis on jo pauloissa. Saat siunaukseni, kuiskasi Tom esiripun
taas noustessa.
-- Älä siinä virnistele, poika, sehän kuuluu vain huviin, kuiskasi
Polly aivan toisenlaisella äänellä kuin Sydneylle puhuessaan.
Tomia ei oikein miellyttänyt se, että Polly kohteli heitä eri
tavoin, ja 'poika'-nimitys kolhaisi hänen itsetuntoaan, sillä hän
oli melkein kahdenkymmenen yhden ja Pollyn olisi pitänyt kohdella
häntä kunnioittavammin. Sydney puolestaan toivoi sillä hetkellä
olevansa Tomin sijassa -- nuori ja komea ja yhtä läheinen perheystävä
--, jotta Polly olisi toruskellut ja läksyttänyt häntä yhtä
tuttavallisesti kuin Tomia. Mutta kun musiikki alkoi, Polly unohti
molemmat ihailijansa, ja he saattoivat hyvän aikaa katsella häntä ja
pohtia omia ajatuksiaan. Heidän odotellessaan ulospääsyä näytöksen
päätyttyä Polly kuuli Fanin kuiskaavan Tomille:
-- Mitä luulet Trixin sanovan?
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Sinun käyttäytymisestäsi tänä iltana.
-- En tiedä enkä välitäkään tietää. Pollyhan se vain on.
-- Juuri sen tähden sinun pitäisikin välittää. Trixhän ei voi sietää
häntä.
-- Mutta minä voin. Totta kai minä saan huvitella yhtä hyvin kuin
Trixkin.
-- Pian sinä saat huvitella liiaksikin, ellet pidä varaasi. Polly on
herännyt.
-- Se on minusta hauskaa ja Sydistä myös.
-- Minä tarkoitin vain omaa parastasi.
-- Älä vaivaudu minun tähteni. Minua läksytetään ihan tarpeeksi
toisella taholla ja se riittää. Tule, Polly!
Polly tarttui Tomin tarjoamaan käsivarteen, mutta oli pahoillaan
ja harmistunut, sillä sanat 'Pollyhan se vain on' olivat sattuneet
häneen kipeästi.
-- Aivan kuin minä en olisi ihminen enkä mikään eikä minulla olisi
lainkaan tunteita tai olisin luotu vain toisten huviksi ja hyödyksi.
Fanny ja Tom ovat molemmat erehtyneet, ja minä vielä näytän, että
Polly on tosiaan herännyt, hän ajatteli närkästyneenä. Miksen minä
saisi huvitella niin kuin toisetkin. Ja sitä paitsi kysymyksessähän
on vain Tom, hän lisäsi katkerasti hymähtäen muistaessaan Trixin.
-- Oletko väsynyt, Polly? kysyi Tom kumartuen katsomaan häntä silmiin.
-- Olen, omaan mitättömyyteeni.
-- Mutta ethän sinä ole mitätön. Sinä olet Polly etkä voisi olla
parempi, vaikka kuinka yrittäisit, sanoi Tom lämpimästi, sillä hän
piti kovasti Pollysta ja tunsi sen erittäin selvästi juuri sillä
hetkellä.
-- Hauskaa, että ainakin sinä ajattelet niin. On mukavaa olla
pidetty. Ja Polly katsoi Tomiin taas iloisena.
-- Minähän olen aina pitänyt sinusta, heti ensimmäisestä käynnistäsi
saakka.
-- Mutta kiusasit minua kuitenkin hirveästi.
-- Niin kiusasinkin. Mutta nyt en enää.
Polly ei vastannut, ja Tom kysyi huolestuneempana kuin asia olisi
vaatinut:
-- Vai kiusaanko?
-- Et samalla tavalla, vastasi Polly, mutta hänen äänensä ei tuntunut
oikein luonnolliselta.
-- En ikinä enää kiusaa sinua.
-- Saadaanpa nähdä. Et sinä sille mitään mahda. Ja Polly vilkaisi
Sydneyhin, joka seisoi Fannyn edessä.
Tom naurahti, veti Pollyn lähemmäksi tungoksessa ja sanoi
ilkikurisesti:
-- Neiti ei tainnut pitää siitä, että kiusoiteltiin mielitietystä?
No, ei kiusata sitten, jos vain voin olla kiusaamatta. Voi,
pikkuista, kun hattukin meni yhtä lyttyyn kuin mieli.
Polly ei voinut olla nauramatta ja nautti tungoksesta huolimatta
heidän hitaasta etenemisestään vaunuja kohti, sillä Tom piti hänestä
niin suurenmoista huolta, että hän oli melkein pahoillaan, kun kävely
päättyi.
Kotiin tultuaan he söivät kevyen illallisen. Polly esitti niin
hullunkurisen laulun, että kuulijat olivat pakahtua naurusta, ja
hänen mielialansa kohosi yhä, sillä hän oli päättänyt nauttia maljan
viimeiseen pisaraan, ennen kuin palaisi takaisin yksitoikkoiseen
elämäänsä.
-- Minulla on ollut loistavan hauskaa, kiitoksia hirveästi, hän
sanoi, kun he toivottivat toisilleen hyvää yötä.
-- Niin minullakin. Lähdetään taas huomenna, sanoi Tom pitäen Pollya
kädestä, josta he yhteisvoimin olivat kiskoneet uppiniskaisen
hansikkaan.
-- Ei, ei ainakaan vähään aikaan. Liika huvitteluhan pilaisi minut,
vastasi Polly päätään pudistaen.
-- Sitä en usko. Hyvää yötä, 'suloinen neiti Milton', kuten Syd
sanoi. Nuku kuin enkeli, äläkä näe unia -- ai, olin unohtaa, että
lupasin olla kiusoittelematta enää. Ja Tom vetäytyi taaksepäin tehden
komean teatterikumarruksen.
-- Nyt se on sitten ollutta ja mennyttä, tuumi Polly ennen
nukahtamistaan. Mutta niin ei ollutkaan, sillä Pollyn ilta tuli
maksamaan paljon enemmän kuin vain hansikkaat ja hatun. Maistettuaan
näet kerran kiellettyä hedelmää hän sai myös kärsiä seuraukset.
Hän oli aikonut sinä iltana vain hiukan huvitella, ja sehän oli
aivan paikallaan. Mutta valitettavasti hän joutui myös moniin pikku
kiusauksiin, jotka ympäröivät kauniita, nuoria tyttöjä, ja aiheutti
enemmän harmia toisille kuin itselleen. Fannyn ystävyys kylmeni siitä
illasta. Tom toivoi, että Trix olisi yhtä miellyttävä kuin Polly, ja
Sydney alkoi rakennella tuulentupia, joilla ei ollut perustusta.
13