-- Oh, neiti Mills, tämähän on kauheaa! huudahti Polly silmät niin
kyyneleisinä, että kykeni tuskin lukemaan kirjettä.
-- Ei niin kauheaa kuin se olisi voinut olla. Mutta joka tapauksessa
oli katkeraa ja surullista nähdä seitsentoistavuotias tyttö
makaamassa pienessä puhtaassa yöpaidassaan kuolemaa odottamassa,
koska koko maailmassa ei tuntunut olevan tilaa hänelle. Saimme hänet
sentään pelastetuksi, ei ollut vielä liian myöhäistä, Jumalan kiitos,
ja ensimmäiseksi hän sanoi: "Voi, miksi herätätte minut?" Minä olen
nyt hoidellut häntä koko päivän, kuullut hänen tarinansa ja koettanut
todistaa, että hänelle on kyllä maailmassa sekä tilaa että rakkautta.
Hänen äitinsä kuoli vuosi sitten ja siitä saakka hän on ponnistellut
yksin eteenpäin. Hän on arka ja viaton olento, joka ei voi raivata
itselleen tietä, vaan joutuu pakostakin syrjäytetyksi ja unohdetuksi.
Hän on koettanut monia huonosti palkattuja töitä, mutta ei kyennyt
elättämään itseään niillä. Se masensi häntä. Hän alkoi sairastaa ja
kävi araksi eikä nähnyt muuta pelastuskeinoa tässä pahassa maailmassa
kuin lopettaa päivänsä niin kauan kuin ei vielä pelännyt kuolemaa.
Se on vanha juttu, ystäväni, vaikka tuntuukin sinusta uudelta ja
kammottavalta. En muuten luulisi sinulle olevan vahingoksi hoivata ja
auttaa tuota tyttöriepua, joka on kokenut niin paljon sellaista, jota
sinun ei tarvitse koskaan kokea.
-- Tietysti minä teen kaiken minkä voin. Missä hän nyt on? kysyi
Polly, johon tämä koruton surullinen tarina sattui kipeästi.
-- Tuolla. Ja neiti Mills osoitti pienen makuuhuoneensa ovea. -- Hän
oli sen verran voimissaan, että hänet voitiin siirtää tänä iltana.
Toin hänet tänne omaan vuoteeseeni. Pikku raukka! Hän katseli ensin
ympärilleen, sulki sitten silmänsä ja huokasi syvään, otti käteni
omiin laihoihin käsiinsä ja sanoi: "Voi, hyvä neiti, minusta tuntuu
kuin olisin syntynyt uuteen maailmaan. Auttakaa minua aloittamaan
uudestaan, ja minä koetan parastani." Sitten minä sanoin hänelle,
että hän on nyt minun lapseni ja saa jäädä tänne ja pitää tätä
kotinaan niin kauan kuin minulla on koti.
Neiti Millsin äänessä oli äidillinen sävy ja hän katsahti ylpeänä ja
onnellisena lämpöistä rauhallista pesäänsä, jonka turviin hän oli
tuonut hylätyn pikku varpusen; hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala
oli valinnut hänet pelastamaan linnun onnettomuudesta.
Polly kietoi käsivartensa vanhuksen kaulaan ja suuteli hänen
ryppyistä poskeaan niin kunnioittavan hellästi kuin tämä olisi
ollut pyhimys, sillä vaatimattoman vanhan neidin hahmossa hän näki
rakastettavaa armeliaisuutta, josta on siunausta maailmalle.
-- Voi, miten hyvä te olette! Rakas neiti Mills, sanokaa kuinka voin
auttaa teitä. Olen valmis kaikkeen, sanoi Polly nöyrästi, sillä hänen
omat huolensa tuntuivat nyt pieniltä ja naurettavilta Janen ankarien
vastoinkäymisten rinnalla, jotka olivat vähällä saada traagisen
päätöksen, ja hän oli hyvin häpeissään ja paloi halusta hyvittää.
Neiti Mills silitti Pollyn raikasta poskea, hymyili ja sanoi:
-- Siinä tapauksessa pyytäisin, että menisit sanomaan pari
ystävällistä sanaa pikku ressulleni. Se tekisi hänelle hyvää, ja sinä
osaat oikealla tavalla lohduttaa ihmisiä pitämättä suurta ääntä.
-- Osaanko minä? sanoi Polly ilahtuneena.
-- Osaat, ystäväni, sinulla on kyky ottaa osaa toisen huoliin ja
harvinainen taito osoittaa tahdikkaasti myötätuntoasi. Enpä päästäisi
ketä tahansa Jenny-paran luo, sillä useat vain kiihdyttäisivät ja
masentaisivat hänet. Mutta sinä tiedät mitä on tehtävä. Mene nyt ja
vie tämä paita hänelle. Se on nyt valmis, ja siitä saan kiittää sinun
näppäriä sormiasi.
Polly heitti lämpöisen vaatteen käsivarrelleen iloiten siitä,
että se joutuisi verhoamaan elävää olentoa eikä nuorta vainajaa,
joka on liian varhain siirtynyt manan majoille. Työnnettyään oven
auki hän astui hiljaa hämärästi valaistuun huoneeseen. Tyynyllä
hän näki vastustamattoman puoleensavetävät kasvot, jotka kaikessa
nuoruudessaan olivat hyvin liikuttavat kuoleman hipaistua niitä
varjollaan. Hän pysähtyi vuoteen viereen ja luuli tytön nukkuvan,
mutta syvälle painuneet tummat silmät aukenivat selkoselälleen
ja tyttö katsoi häneen, ensin hämmästyneenä, sitten ilahtuneena
nähtyään Pollyn sirkeät kasvot Sitten niihin ilmaantui nöyrän
rukoileva ilme, aivan kuin ne olisivat pyytäneet anteeksi äkillistä
tekoa, joka oli ollut vähällä onnistua, ja kovaa kohtaloa, joka oli
ollut yllyttäjänä. Polly ymmärsi katseen ja vastasi sen äänettömään
rukoukseen yksinkertaisella eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin
mitkään sanat: hän kumartui ja suuteli tyttöparkaa silmät kyynelissä
ja huulet vapisten osanotosta, jota ei pystynyt pukemaan sanoiksi.
Jenny kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi vuodattaa hiljaisia
kyyneleitä, jotka virkistivät ja lohduttivat ahdistettuja sydämiä,
kun hellän käden kosketus vain avaa niiden lähteen.
-- Kaikki ovat niin hyviä, Jenny nyyhkytti, vaikka en kehnoudessani
sitä ansaitsisi.
-- Kyllä sinä sen ansaitset. Älä nyt ajattele sitä, vaan lepää
ja anna meidän hoivata itseäsi. Elämä on ollut liian raskasta
sinunlaisellesi pikku olennolle, mutta me koetamme tehdä sen tästedes
helpommaksi ja onnellisemmaksi, sanoi Polly unohtaen omat murheensa
tavattuaan tytön, joka vielä enemmän oli rohkaisun tarpeessa kuin hän.
-- Asutko sinäkin täällä? kysyi Jenny kädet vielä uuden ystävän
kaulassa.
-- Asun. Neiti Mills antoi minulle pienen huoneen yläkerrasta, ja
siellä ovat minun lintuni, kissani, pianoni ja kukkani, ja siellä
minä elän kuin kuningatar. Sinun täytyy tulla huomenna tervehtimään,
jos vain jaksat. Minusta tuntuu usein yksinäiseltä, sillä koko
talossa ei ole nuorta seuraa, vastasi Polly ja hymyili kutsuvasti.
-- Ompeletko sinä? kysyi Jenny.
-- Ei, minä olen soitonopettaja ja laukkaan antamassa tunteja päivät
päästään.
-- Se on varmasti hyvin hauskaa, ja kuinka onnellinen mahdatkaan
olla, kun olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä
antamassa soittotunteja, huokasi Jenny ja tarkasteli kunnioittavan
ihailevasti Pollyn lujarakenteista kättä, jota piteli laihoissa
hennoissa käsissään.
Se kuulosti hyvältä Pollynkin korvissa, ja hän tunsi itsensä äkkiä
niin rikkaaksi ja tyytyväiseksi, että näyttikin aivan toiselta
kuin äskeinen tyhmä tyttö, joka itki kun ei päässyt juhliin. Kuin
salamanvalossa hän tajusi, miten paljon parempi hänen osansa oli
kuin tuon riutuneen tytön, ja hänestä tuntui ettei voisi kylliksi
jakaa ylellisyydestään tuolle hädänalaiselle kanssasisarelleen, joka
ei omistanut tässä avarassa maailmassa muuta kuin vasta pelastetun
henkensä. Tämä hetki vaikutti Pollyyn voimakkaammin kuin monet
saarnat tai viisaimmatkaan kirjat, sillä se pani hänet katsomaan
katkeraa totuutta silmiin, osoitti hänelle elämän varjopuolet ja
näytti puhaltavan hänestä pienet turhuudet ja joutavat haaveet kuin
raikas talvinen tuuli. Istuessaan vuoteen laidalla Polly kuunteli
Jennyn tarinaa, joka oli niin uusi hänelle, että jok'ikinen sana
painui syvälle mieleen eikä unohtunut koskaan.
-- Nyt sinun on nukuttava. Älä itke äläkä ajattele yhtään mitään,
lepää vain. Siitä neiti Mills on eniten mielissään. Minä jätän ovet
auki ja soitan sinulle kehtolaulun, että varmasti nukahdat. Hyvää
yötä, kultaseni.
Ja suudelmaan häntä toisen kerran Polly meni omaan huoneeseensa
ja soitti hämyisessä nurkkauksessa kauneimman kehtolaulunsa,
kunnes pikku Jennyn väsyneet silmät painuivat umpeen ja hän solui
sävelaaltojen kannattamana onnellisempaan elämään, joka juuri oli
koittanut hänelle.
Polly oli illansuussa apeuden valtaan antautuessaan kuvitellut
itkevänsä itsensä nukuksiin, mutta kun hän lopulta heittäytyi
vuoteeseen, päänalunen tuntuikin pehmoiselta ja pieni huone
kodikkaalta takkavalon lepatellessa tutuilla esineillä ja vasta
puhjenneiden ruusujen toivottaessa hyvää yötä. Hän ei enää tuntenut
olevansa loukattu, onneton työn raskaan raataja, vaan onnenmyyrä,
joka ei ollut osannut kyllin kiittää elämänsä antimista.
Hän oli kyllä ohimennen kuullut puhuttavan köyhyydestä ja
kärsimyksistä, mutta sen enempää hän ei tiennyt, kuten eivät
onnellisten kotien lapset yleensäkään. Nyt hän oli saanut niistä
kouraantuntuvan esimerkin ja elämän ankaruus paljastui hänelle. Miten
paljon tässä isossa, kiireisessä maailmassa oli tekemistä, ja miten
vähän hän oli tehnyt! Mistä hänen oli aloitettava? Silloin, aivan
kuin vastaukseksi, hänen mieleensä juolahtivat Jennyn sanat, jotka
nyt saivat aivan uuden merkityksen: "Olet kaunis ja voimakas ja saat
kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja." Niin. Sen hän kykeni
tekemään. Ja Polly rukoili palavasti itselleen henkistä voimaa ja
sielun kauneutta sekä kykyä tehdä elämänsä uljaaksi riemulauluksi,
hyödylliseksi niin kauan kuin sitä kestää ja muistamisen arvoiseksi
vielä kuolemankin jälkeen.
Jennyn viimeisenä ajatuksena oli ollut harras pyyntö, että "Jumala
siunaisi yläkerran kilttiä ja hyvää tyttöä ja täyttäisi hänen
toivomuksensa". Luultavasti nämä nöyrät rukoukset tulivat kumpikin
kuulluiksi, koska ne aikaa myöten täyttyivät runsain mitoin.
10