Pollyn onnellisia päiviä olivat sunnuntait, jotka Will aina vietti
hänen luonaan. Polly heräsi sunnuntaiaamuisin tavalliseen aikaan,
nousi virkeänä ja alkoi heti ahkerasti hääriä saadakseen kaiken
valmiiksi vieraansa tuloon, sillä Will saapui jo aamiaiseksi ja he
olivat yhdessä koko pitkän päivän.
Willistä Polly oli maailman paras ja kaunein tyttö, ja koska Polly
tiesi, että kerran tulee aika, jolloin Will löytää paremman ja
kauniimman tytön, hän oli kiitollinen mainesanoista ja koetti
ansaita veljensä arvonannon. Siksi hän siisti itsensä ja huoneensa
juhlakuntoon ja juoksi kasvot loistaen ja äidillisesti tervehtien
Williä vastaan, kun tämä tömisteli huoneeseen punaposkisena ja
reippaana kainalossaan hapanlimppu ja pieni papupurkki, jotka oli
ostanut läheisestä leipomosta.
He nauttivat kunnon maalaisaamiaisen, ja Pollysta oli nautinto
katsella, miten nopeasti veli tyhjensi ruokakulhot ja lopetti kahvin
pienestä pannusta ja istuutui sitten häntä vastapäätä naureskellen
tyytyväisenä putipuhtaaksi syötyä pöytää. Toinen nautinto oli pestä
yhdessä astiat kuten kotonakin, ja neiti Mills kuunteli ilokseen
raikuvaa naurua, joka aina säesti tätä toimitusta, sillä huone oli
niin pieni ja Will niin suuri, että hän tuntui olevan joka paikassa
yhtä haavaa, ja Polly ja Tuhkimo saivat alinomaa väistellä hänen
pitkiä käsivarsiaan ja koipiaan. Sen jälkeen he tarkastelivat
Pollyn huonekasvit, juttelivat Nikelle ja soittivat ja lauloivat
päiväohjelman alkajaisiksi. Sitten seurasi kirkossa käynti ja
päivällinen neiti Millsin luona, jonka mielestä Will oli 'erinomainen
nuori mies'.
Jos iltapäivä oli kaunis, he tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä,
milloin yli siltojen maalle päin, milloin pitkin kaupungin katuja,
jotka uhosivat leppoisaa sunnuntairauhaa. Useimmat vastaantulijat
näkivät heissä vain kömpelön, pitkän, vielä lapsenkasvoisen
nuorukaisen ja vaatimattomasti pukeutuneen, raikkaan pikku
naisen, joka riippui nuoren miehen käsipuolessa. Mutta muutamat
romanttisuuteen taipuvat ihmiset pitivät heitä viehättävänä
parina, hymyilivät sivuuttaessaan ja miettivät, olivatko he ehkä
rakastavaisia vai maalaisserkkuja, jotka olivat tulleet kaupunkia
katselemaan.
Mutta jos oli huono ilma, he pysyivät kotosalla, lukivat,
kirjoittelivat kirjeitä, juttelivat ja antoivat toisilleen hyviä
neuvoja, sillä Williamkin, vaikka oli melkein kolme vuotta Pollya
nuorempi, oli jo miestä ollakseen aloitettuaan ensimmäisen
opiskeluvuotensa, ja se huvitti Pollya. Hämärän tultua Will loikoili
mukavasti sohvalla ja Polly lauloi; veli piti kovasti siitä, sillä
se oli hänestä kodikasta ja viihtyisää. Yhdeksän aikaan Polly sulloi
Willin matkalaukkuun puhtaat ja siististi korjatut liinavaatteet ja
heidän 'juhlaillallisensa' tähteet, antoi hyvänyön suukon ja kehotti
moneen kertaan veljeään pitämään jalat kuivina ja lämpiminä.
Will nauroi neuvoille, kuunteli niitä armollisesti, mutta ei
totellut. Mutta hän piti niistä ja marssi aloittamaan uutta viikkoa
ruumis levänneenä ja mieli virkistyneenä Pollyn seurassa vietetyn
rauhallisen ja mukavan päivän ansiosta, sillä hänet oli kasvatettu
pitämään perhe-elämästä. Ja veli ja sisar rakastivat syvästi toisiaan
eivätkä hävenneet näyttää sitä.
Oli kolmaskin henkilö, joka piti tästä vaatimattomasta
sunnuntainvietosta yhtä paljon kuin Polly ja Will. Maudin oli tapana
pyrkiä Pollyn luo teelle, ja koska Polly iloitsi voidessaan edes
jollakin lailla ilahduttaa ystäviään, jotka olivat olleet hänelle
vieraanvaraisia, hän otti tavakseen kutsua tytön luokseen, kun
he palasivat kävelyretkiltään. Illalla Will sitten tavallisesti
saattoi pikku vieraan vaunuihin, jotka Maud onnistui aina varaamaan
itselleen, jos huono sää oli uhkaamassa. Tom ja Fan nauroivat Maudin
teekutsuille, mutta tyttö ei kyllästynyt niihin, sillä hän oli
yksinäinen ja löysi Pollyn pienestä huoneesta sellaista, jota oma
avara koti ei voinut antaa.
Maud oli nyt 12-vuotias kalvakka ja ruma tytönpunkero. Hänellä oli
terävät älykkäät silmät ja ahkerat pikku aivot, jotka toimivat
nokkelammin kuin toiset aavistivatkaan. Hän oli juuri ikävimmässä
iässä, jolloin kukaan ei tiennyt, miten häntä oli kohdeltava,
ja niinpä hänen annettiin olla omissa oloissaan ja tehdä mitä
halusi. Hän ei näet käynyt koulua, koska oli vaarassa kasvaa
kumaraselkäiseksi, eikä rouva Shaw millään voinut sallia, että
hänen ryhtinsä olisi turmeltunut koulunpenkillä. Se sopi Maudille
erinomaisesti. Ja milloin ikinä isä lupasi lähettää Maudin uudestaan
kouluun tai ottaa kotiopettajan, tämä sai joko ankaran päänsäryn tai
selkäkivun taikka hänen näkönsä heikkeni. Herra Shaw nauroi hänelle
ja hänen vaivoilleen, mutta antoi loman jatkua. Kukaan ei näyttänyt
juuri välittävän rumasta, nykerönenäisestä Maudista; hänen isänsä
oli kiinni työssään, äiti hermostunut ja kivulloinen, Fan syventynyt
omiin asioihinsa ja Tom puolestaan kohteli häntä kuten useimmat
veljet nuorempia sisariaan - henkilönä, joka oli luotu vain hänen
huvikseen ja mukavuudekseen. Maud ihaili Tomia koko sydämestään ja
oli hänen altis orjansa tuntien itsensä täysin onnelliseksi, kun Tom
suvaitsi sanoa: "Kiitos tipuseni", tai nipistää häntä nenästä tai
korvasta, kuten hänen tapansa useimmiten oli.
-- Ihan kuin minä olisin vain jokin nukke tai koira, jolla ei ole
mitään tunteita, Maud joskus sanoi Fanille, kun jokin palvelus tai
uhraus oli jäänyt ilman kiitosta tai huomiota. Tomin mieleen ei
koskaan juolahtanut, että katsellessaan häntä haikeasti Maud janosi
hellyyttä yhtä paljon kuin hän itsekin yksinäisinä poikavuosinaan.
Eikä Tom tullut ikinä ajatelleeksi, että kun hän muiden kuullen sanoi
Maudia 'possuksi', hän loukkasi tytön tunteita yhtäläisesti kuin
pojat ennen vanhaan haukkuessaan häntä 'Porkkanaksi'. Hän piti kyllä
omalla tavallaan Maudista, mutta ei vaivautunut näyttämään hellyyttä.
Niinpä Maud jumaloi häntä etäältä uskaltamatta osoittaa ihailuaan,
jota mikään kolhaisu ei kyennyt tappamaan tai edes jäähdyttämään.
Eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä Tom loikoili sohvalla
mieliasennossaan lukien "Pendennistä" neljättä kertaa ja tuprutellen
tupakkaa kuin savupiippu. Maud seisoi ikkunan ääressä katsellen
leijuvia lumihiutaleita huolestuneen näköisenä. Äkkiä hän huokasi
syvään.
-- Tipuseni, älä huokaa toista kertaa, muuten puhallat minut
ilmaan. Mikä nyt on hätänä? kysyi Tom viskaten kirjan kädestään ja
haukotellen niin perinpohjin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.
-- En taidakaan päästä Pollyn luo, vastasi Maud synkkänä.
-- Et tietenkään. Ulkonahan on kova tuisku, etkä saa vaunuja, koska
isä tulee tänä iltana vasta myöhään kotiin. Mitä ihmettä sinä oikein
ravaat siellä Pollyn luona?
-- Koska meillä on aina niin hauskaa ja sitten siellä on Will.
Paistamme takassa ohukaisia ja ne laulavat ja se on kauhean mukavaa.
-- Livertävät ohukaiset mahtavat tosiaan olla mukavia. Kerro nyt ihan
tarkkaan kaikesta.
-- En minä viitsi. Sinä vain nauraisit minulle.
-- Annan sanani etten naura, jos vain voi olla nauramatta. Mutta minä
ihan kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää mitä te siellä oikein
puuhaatte. Sinähän haluat itse kuulla salaisuuksia, joten kerro nyt
kerran omasikin. Minä olen vaiti kuin kala.
-- Ei ole mitään salaisuuksia etkä sinä niistä välitä. Tahdotko
toisen tyynyn? hän lisäsi kun Tom muksautti päänalustaan.
-- Tämä välttää kyllä. Mutta miksi ihmeessä te naiset aina pynttäätte
sohvatyynyt täyteen tupsuja ja rimpsuja, jotka koko ajan kutittavat
miesväkeä.
-- Sunnuntai-iltaisin Polly aina ottaa Willin pään syliinsä ja hieroo
hänen otsaansa. Polly sanoo, että se rauhoittaa kovan lukemisen
jälkeen. Jollet pidä tyynystä, niin minä voin tehdä samoin, sillä
opiskelu näyttää rasittavan sinua paljon enemmän kuin Williä, sanoi
Maud vähän epäröiden, mutta selvästikin tahtoen auttaa ja olla Tomin
mieliksi.
-- No, voithan koettaa, sillä minä olen hävyttömän väsynyt. Ja Tom
naurahti muistaessaan edellisen illan riemut.
Maud istuutui tyytyväisyyttä uhoten Tomin pääpuoleen. Ja Tom myönsi,
että silkkiesiliina oli mukavampi kuin karkea tyyny.
-- Tuntuuko hyvältä? kysyi Maud silitettyään muutamia kertoja veljen
polttavaa otsaa. Hän luuli kuumeen johtuvan innokkaasta kreikan ja
latinan opiskelusta.
-- Ei pahaltakaan. Jatka vain! vastasi Tom armollisesti, sulki
silmänsä ja makasi niin hiljaa, että Maud aivan mykistyi onnesta.
Äkkiä hän sanoi hellästi: -- Tom, nukutko sinä?
-- Kohtsillään.
-- Ennen kuin nukut kokonaan, sano mikä on julkinen muistutus.
-- Miksi haluat sen tietää? tiukkasi Tom silmät nyt selkoselällään.
-- Minä kuulin Willin puhuvan julkisista ja yksityisistä
muistutuksista, ja aioin kysyä sitä häneltä, mutta unohdin.
-- Mitä hän sanoi niistä?
-- En minä muista. Hän kertoi jostakin pojasta, joka jäi pois
rukouksista ja sai yksityisen muistutuksen. Ja sitten hän teki
kaikenlaisia kurittomuuksia ja sai yhden tai kaksi julkista
varoitusta. Minä en kuullut hänen nimeään enkä välittänytkään. Haluan
vain tietää, mitä ne muistutukset tarkoittavat.
-- Ahaa, Will siis juoruilee? kysyi Tom ja hänen otsansa rypistyi
uhkaavasti.
-- Ei, ei hän juorua. Polly tiesi jo asiasta ja kysyi sen vuoksi.
-- Will nyt on semmoinen lukutoukka, ärähti Tom ja sulki taas
silmänsä, ikään kuin rikoksentekijästä ei olisi kannattanut enää
enempää puhua.
-- Olkoon vain. Minä pidän Willistä kovasti, samoin Polly.
-- Onnellinen keltanokka, sanoi Tom hullunkurisesti voihkaisten.
-- Sinun ei ollenkaan tarvitse tuhahtaa hänelle, sillä hän on oikein
mukava ja kohtelias minullekin, sanoi Maud niin pontevasti, että Tom
rupesi nauramaan hänelle.
-- Hän on aina kiltti Pollylle, auttaa hänelle takin päälle, sanoo
häntä siskokullakseen, antaa hyvänyön suukon eikä pidä sitä yhtään
hassuna. Voi, olisipa minullakin samanlainen veli! Ja Maud näytti
oikein surkealta, sillä hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt Pollyn
luo.
-- Tuhat tulimmaista! Mikäs tipua nyt vaivaa, kun noin pöyhistelee
höyheniään ja nokkii minua? Noinko Pollykin silittelee rakasta
veljeään? kysyi Tom virnistäen.
-- Voi, minä ihan unohdin! Enkä minä itke, mutta tahtoisin niin
mielelläni lähteä Pollyn luo. Itkuaan nieleskellen Maud rupesi
uudestaan sivelemään Tomin päätä.
Tomin hevonen ja reki olivat kyllä tallissa, mutta hän aikoi lähteä
ulos vielä illalla eikä ollut huomaavinaan Maudin viittausta. Oli
vaivattomampaa loikoilla ja sanoa vain sovittelevasti:
-- Kerro jotain muutakin siitä mainiosta pojasta. Olisi hauska kuulla.
-- Enkä kerro. Mutta siitä voin kertoa, kuinka Tuhkimo soittaa
pianoa, sanoi Maud yrittäen haihduttaa mielestään äskeisen heikkouden
hetken. -- Polly osoittaa pienellä kepillä kosketinta, ja Tuhkimo,
joka istuu tuolilla, napahuttaa sitä käpälällään perässä, niin että
syntyy oikea sävel. Se on sitten hassun näköistä, kun vielä Nikekin
lentää istumaan nuottitelineelle ja laulaa ihan kuollakseen.
-- Erittäin jännittävää, sanoi Tom unisesti.
Maud huomasi, ettei aihe huvittanutkaan Tomia kuten hän oli luullut,
ja kokeili uutta.
-- Pollysta sinä olet komeampi kuin herra Sydney.
-- Kiitoksia hyvin paljon.
-- Minä kysyin häneltä, kumpi teistä on hänen mielestään kauniimpi,
ja hän sanoi, että sinun kasvosi ovat kauniit, mutta herra Sydneyn
hyvät.
-- Käykö Sydney koskaan Pollyn luona? kysyi terävä ääni heidän
takaansa. Ja vilkaistessaan olkapäänsä yli Maud näki Fannyn istuvan
nojatuolissa ja lämmittelevän jalkojaan uunin edessä.
-- En minä ole ikinä nähnyt häntä siellä. Hän lähetti kyllä eräänä
päivänä joitakin kirjoja, ja Will kiusoitteli Pollya siitä.
-- Entä mitä Polly teki? tiukkasi Fanny.
-- Hän ravisteli Williä.
-- Sepä vasta näytös! Ja vaikutti siltä kuin Tom olisi mielellään
halunnut nähdä sen. Mutta Fanin ilme oli niin tuima, että Tomin pieni
koira, joka iloisesti lähestyi Fania, laski häntänsä koipien väliin
ja livahti pöydän alle.
-- Siis ei mitään pyhäillan kuhertelua, rallatti Tom, joka näytti
taas heränneen.
-- Ei tietenkään! Ei Polly aio mennä naimisiin. Hän rupeaa hoitamaan
Willin taloutta sitten kun Willistä tulee pappi, kuulin sen omin
korvin! selitti Maud tärkeänä.
-- Mikä kohtalo Polly kaunokaiselle! surkutteli Tom.
-- Hänestä se on hauskaa, ja varmasti se onkin. On mukavaa kuunnella,
kun he suunnittelevat tulevaisuutta.
-- No, Possu, juttele vielä jotain heistä, sanoi Tom hetken kuluttua,
kun Maud näytti kokonaan syventyneen näihin tulevaisuuden kuviin.
-- Will kertoi sitten hullun jutun, kuinka yhtä professoria oli
lennätetty. Et ole tainnut kuullakaan siitä, koska et ole kertonut.
Joku hurja ylioppilas oli pannut ruutia tai jotain muuta räjähtävää
ainetta tuolin alle, ja se räjähti kesken luennon. Professoriparka
pomppasi ilmaan ihan suunniltaan säikähdyksestä. Pojat juoksivat
hakemaan vettä sammuttaaksen tulen. Mutta eniten Williä nauratti se,
että koiruuden keksijä sai itse tulen housuihinsa sammutushommissa,
ja hän pyysi sitten tiedekunnalta tai kanslerilta, vai mikä se oli...
-- Kumpikin kelpaa, mumisi Tom hytkyen pidätetystä naurusta.
-- Niin, hän meni pyytämään uusia housuja, ja hänelle annettiin
rahat kunnon housuja varten. Mutta hänpä ostikin jotkut kamalat,
leveäraitaiset ja hyvin halvat ja järjesti loppurahalla punssikestit.
Eikö se ollut hirveätä?
-- Kamalaa! Ja Tom räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Fan peitti
korvansa ja koiraparka alkoi haukkua vimmatusti.
-- Tunnetko sinä sen ilkiön? kysyi Maud.
-- Jonkin verran, läähätti Tom, jonka vaatekomerossa nuo samaiset
housut paraikaa riippuivat.
-- Älä mekasta noin! Minulla on kauhea päänsärky, marisi Fan.
-- Tytöillä on aina päänsärkyä, vastasi Tom, jonka mylvintä vaihtui
hohotukseksi.
-- En käsitä mitä hauskaa te pojat näette epäritarillisissa
kepposissa, sanoi Fan, joka ilmeisesti oli huonolla tuulella.
-- Emmekä me käsitä, kuinka te tytöt jaksatte lörpötellä ja pyntätä
itseänne viikosta viikkoon, sinkautti Tom takaisin.
Tämän sanaharkan jälkeen oli vähän aikaa hiljaista, mutta koska
Fania ikävystytti, hän halusi jatkaa juttelua ja kysyi äskeistä
sopuisammalla äänellä:
-- Mitä Trixille kuuluu?
-- Hän on yhtä suloinen kuin ennenkin, murahti Tom.
-- Kiusaako hän sinua tavalliseen tapaansa?
-- Mitäpä muutakaan.
-- Mistä kenkä nyt puristaa?
-- No, minä kerron, miten mieletön hän taas oli. Hän näet kieltäytyi
tanssimasta kanssani, mutta ei antanut minun tanssittaa muitakaan.
Minä sanoin hänelle, että jos poika vie tytön tanssiaisiin, tämän
pitäisi tanssia edes kerran hänen kanssaan, varsinkin jos he ovat
kihloissa. Mutta juuri siksi Trix ei tahtonut tanssia kanssani. Minä
jätinkin hänet sitten yksin loppuvalssin ajaksi ja pidin hauskaa
Bellen kanssa. Ja tänään kirkosta palatessani sain totisesti kuulla
kunniani.
-- Jos kerran menee kihloihin Trixin tapaisen tytön kanssa,
ei muuta voi juuri odottaakaan. Oliko hänellä tänään muuten
pariisilaishattunsa? lisäsi Fan äkkiä kiinnostuneena.
-- Hänellä oli päässään jokin sininen kapistus ja siinä mikä lie
paratiisilintu, joka raapi kasvojani aina kun hän käänsi päätään.
-- Miehet eivät sitten ikinä ymmärrä mikä on kaunista. Se hattu on
tosiaankin kaunis.
-- Kyllä he ymmärtävät, kuka on hieno nainen, eikä Trix ainakaan
näytä sellaiselta. En osaa sanoa, missä vika piilee, mutta minun
mielestäni hänellä on liian paljon töyhtöjä ja rimpsuja. Sinä olet
paljon tyylikkäämmän näköinen kuin hän etkä koskaan pukeudu liian
räikeästi.
Tämä tavaton kohteliaisuus sulatti Fannyn ja hän siirsi tuolinsa
lähemmäksi sanoen ystävällisesti:
-- Niin, vaikka itse sanonkin, tiedän kuinka on pukeuduttava. Trix
ei ole koskaan osannut sitä taitoa. Hän pitää räikeistä väreistä ja
onkin kuin kävelevä sateenkaari.
-- Etkö voisi antaa hänelle vihjeitä? Sano ainakin, ettei hän
käyttäisi sinisiä käsineitä. Hän tietää kyllä, että vihaan niitä.
-- Minä olen yrittänyt parastani sinun vuoksesi, Tom, mutta hän on
itsepäinen kuin synti eikä välitä tipan vertaa mitä sanon hänelle,
vaikka kysymyksessä olisivat suuremmatkin asiat kuin siniset käsineet.
-- Maud kiltti, juokse hakemaan minulle toinen sikarikotelo. Se on
tuolla jossakin.
Maud meni, ja heti kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, Tom nousi
kyynärpäiden varaan, hiljensi ääntään ja sanoi:
-- Kuule, Fanny, maalaako Trix?
-- Maalaa ja piirtää myös, naurahti Fanny ovelan näköisenä.
-- Älä nyt viitsi! Kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan. Minulla on
oikeus kysyä, ja sinun pitää kertoa, sanoi Tom totisena ja hänestä
oli alkanut tuntua, ettei kihloissaolo ollutkaan mitään täydellistä
autuutta.
-- Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi?
-- Meidän kesken sanoen, sanoi Tom vähän nolona, mutta haluten
kuitenkin saada asiasta selvän, Trix ei koskaan anna suudella itseään
poskelle, ainoastaan hiukan hipaista huuliaan. Mutta eräänä päivänä
kun minä otin heliotroopin oksan kukkamaljakosta pannakseni sen
napinreikääni, pirautin vahingossa vesipisaran hänen kasvoilleen.
Aioin pyyhkäistä sen pois, mutta hän työnsi minut luotaan ja juoksi
peilin luo, missä paineli huolellisesti poskensa kuivaksi ja palasi
toinen poski punaisempana kuin toinen. En sanonut mitään, mutta
minulle jäi omat epäilykseni. Sano nyt, maalaako hän itseään?
-- Kyllä hän maalaa, mutta älä hiisku siitä sanaakaan, sillä jos hän
tietäisi että olen kavaltanut hänet, en saisi ikinä anteeksi.
-- Se ei minua liikuta. Minä en pidä maalaamisesta enkä liioin salli
sitä, sanoi Tom päättävästi.
-- Et sinä sille mitään mahda. Joka toinen tyttö maalaa poskensa tai
käyttää puuteria tai mustaa kulmakarvansa noetuilla hiusneuloilla
tai tiputtaa silmiinsä belladonnaa, että saisi ne kirkkaiksi.
Clara yritti vähän aikaa parantaa ihoaan arsenikilla, mutta hänen
äitinsä kielsi sen, sanoi Fanny paljastaen halpamaisesti naisellisia
salaisuuksia.
-- Kyllä minä tiedän, että te tytöt olette aika petkuttajia,
varsinkin jotkut teistä. Mutta en pidä siitä, että esiinnytte
maalattuina kuin näyttelijättäret, sanoi Tom inhoten.
-- Minun ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, mutta Trixin
täytyy. Ja kun olet kerran valinnut hänet, saat kyllä luvan hyväksyä
hänet sellaisenaan.
-- Ei nyt vielä olla siinä pisteessä, mutisi Tom uhmaavasti ja
heittäytyi taas pitkälleen.
Maudin tulo keskeytti heidän luottamuksellisen keskustelunsa, vaikka
Tom ei malttanutkaan olla ärsyttämättä hänen uteliaisuuttaan, vaan
esitti vielä salaperäisen kysymyksen:
-- Sanohan, Fan, tekeekö Pollykin sellaista?
-- Ei, Pollysta se on inhottavaa. Mutta kun hänestäkin tulee kalpea
ja kuihtunut, niin eiköhän hänkin vain muuta mieltään.
-- En usko, sanoi Tom.
-- Polly sanoo, että on sopimatonta puhua salaisuuksia sivullisten
kuullen, huomautti Maud arvokkaasti.
-- Taivaan tähden, lopeta jo tuo jankutus Pollysta. En
kuolemaksenikaan jaksa kuunnella sitä, kivahti Fan.
-- Ohoh, hämmästyi Tom ja kavahti istumaan kiinnostuneena. -- Minä
luulin teitä sydänystäviksi, jotka vetävät aina yhtä köyttä.
-- Minä pidän kyllä Pollysta, mutta olen kyllästynyt kuulemaan Maudin
ylistelyjä. Niin, kerro nyt sekin hänelle, mokoma kielikello!
-- Hyvä ihme, miten äkäinen hän on, kuiskasi Maud Tomille.
-- Kuin ampiainen. Jätä hänet rauhaan, possu. Kuule, kello soi!
Mene katsomaan kuka siellä on, sanoi Tom, kun kellon kilinä kajahti
hiljaisessa talossa.
Maud meni kurkistamaan porraskaiteen yli ja pyrähti takaisin
haltioissaan.
-- Will on tullut hakemaan minua. Saanko mennä? Ei siellä niin
kauheasti pyrytä, ja minä puen kunnolla päälleni. Saatte lähettää
hakemaan minua, kun isä tulee kotiin.
-- Minua ei liikuta, mitä sinä teet, vastasi Fan entistä
kiukkuisempana.
Odottamatta sen parempaa lupaa Maud syöksyi pukeutumaan. Will
ei tullut yläkertaan, koska oli kovin luminen, ja Fan oli siitä
mielissään, sillä Will oli hänen seurassaan ujo, kömpelö ja
vaitelias. Tom sen sijaan meni pitämään seuraa Willille ja sanomaan,
että Maud tulisi kohta. He olivat hyviä ystäviä, mutta viettivät
erilaista elämää, koska Will oli lukutoukka ja Tom päiväperhonen,
toisin sanoen Will ahkera ylioppilas, Tom iloinen nuori herra.
Tom suhtautui holhoavasti Williin, mutta tämä ei pitänyt siitä ja
osoitti sen kieltäytymällä lainaamasta häneltä rahaa eikä pyynnöistä
huolimatta osallistunut niihin kerhoihin ja yhdistyksiin, joihin
Tom kuului. Niinpä Tom jätti Willin rauhaan, ja tämä tuli mainiosti
toimeen omin voiminkin uppoutuen kirjoihinsa ja kieltäytyen
kaikista houkutuksista, paitsi kirjastossa käynneistä ja urheilusta
sekä sellaisista huveista, jotka sopivat hänen kukkarolleen.
Kokemattomuudessaan hän ei näet tiennyt, että yliopistoissa ei
opiskeltu, vaan elettiin kuin taivaan linnut.
Kun Maud tuli alas ja sipsutti tyytyväisenä tiehensä käsi Willin
kädessä, Tom seurasi heitä katseellaan kunnes he katosivat näkyvistä
ja alkoi sitten kierrellä huoneissa ajatuksissaan vihellellen, kunnes
paremman puutteessa nukahti isänsä nojatuoliin. Hän heräsi nauttimaan
yksin teetä, sillä äiti oli vuoteessa ja Fannykin oli sulkeutunut
huoneeseensa potemaan päänsärkyä.
-- On tämäkin hauska tilanne, hän ajatteli, kun kello löi kahdeksan
ja hänen neljäs sikarinsa lähestyi loppuaan. -- Trix on suuttunut ja
Fan nyreissään. Taidanpa lähteä tästä liikkeelle. Mitähän jos menisin
Pollyn luo ja tarjoaisin Willille kyydin, säästyisivät ainakin
poikaparan jalkavaivat. Voisin samalla tuoda Maudin kotiin. Hän olisi
siitä ikionnellinen. Eihän sitä tiedä, milloin isäukko tulee kotiin.
Tom lähti verkalleen ajamaan ja jätti hevosensa naapurin talliin,
sillä hän halusi itse nähdä, mikä Maudia niin veti Pollyn luokse.
-- Polly tuntuu olevan vedossa, hän tuumi noustessaan hiljaa
portaita ja Pollyn miellyttävän äänen kantautuessa hänen korviinsa.
Tom aina nauroi Pollyn vakavalle puhetyylille hänen innostuessaan
jostakin. Mutta Tom piti siitä, koska se poikkesi hänen useimpien
tyttötuttaviensa keimailevasta lörpöttelystä. Nuoret miehet nauravat
usein järkeville tytöille, joita sydämessään kunnioittavat, ja ovat
ihailevinaan kanamaisia tyttöjä, joita itse asiassa halveksivat,
sillä vakavuus, älykkyys ja naisellinen arvokkuus eivät ole muotia.
Ovi oli raollaan, ja Tom pysähtyi pimeään eteiseen ja vilkaisi
huoneeseen ennen sisään astumistaan. Näkymä ei häikäissyt, mutta se
oli kodikas ja miellyttävä. Iloisesti loimuava takkavalkea valaisi
pienen huoneen jokaista soppea myöten. Maud istui tulen ääressä,
silitteli sylissään makaavaa Tuhkimoa ja seurasi hartaana omenan
paistumista. Will loikoili sohvalla katsellen miettiväisesti Pollya,
joka puhuessaan silitteli pellavapäisen veljensä leveää otsaa. He
olivat nähtävästi rakennelleet tuulentupia, sillä Polly sanoi juuri
painokkaaseen tapaansa:
-- Teitpä miten tahansa, älä ainakaan havittele suurta kirkkoa,
jonka rakennuttaminen ja kunnossapito tulee niin kalliiksi,
ettei hyväntekeväisyyteen jää mitään. Minä pidän vaatimattomista
vanhanaikaisista kirkoista, jotka on tarkoitettu käyttöön eikä
näytettäviksi ja joihin ihmiset kokoontuvat rukoilemaan ja
kuuntelemaan saarnaa ja joissa jokainen veisaa itse virtensä eikä
kuuntele oopperalaulajia, kuten nykyään on tapana. Vaikka entiset
kirkot olivatkin karuja ja kylmiä ja niiden istuimet kovia,
niissä koki todellista hartautta ja niiden vakavuus vaikutti
ihmisten arkielämäänkin. En välitä uskonnosta, joka riisutaan
pyhävaatteiden mukana ja otetaan taas esille seuraavana pyhänä. Minä
tahdon semmoista, jonka näkee, tuntee ja elää joka hetki. Ja minä
toivon, että sinusta tulee oikea pappi, joka näyttää elämällään ja
esimerkillään, miten usko saavutetaan ja säilytetään.
-- Toivottavasti minusta tulee sellainen, Polly, mutta sanotaan
niinkin, että ellei perheen poika kelpaa muuhun, hänestä tehdään
pappi. Välistä tuntuu, ettei minusta ole mihinkään, ja siksi minun
ei pitäisikään ruveta papiksi, sanoi Will nauraen, mutta näytti
kuitenkin vaatimattomuudestaan huolimatta uskovan kutsumukseensa.
-- Joku sanoi kerran samaa isälle, ja muistan mitä hän vastasi: "Olen
iloinen saadessani antaa parhaan ja lahjakkaimman poikani Jumalan
palvelijaksi."
-- Sanoiko hän todella niin? sanoi Will punastuen, sillä tämä iso,
kirjoihin ihastunut poika oli läheistensä kiitokselle yhtä altis kuin
tytöt konsanaan.
-- Sanoi, vastasi Polly vahvistaen tietämättään veljensä toivoa
ja uskallusta. -- Ja isä lisäsi vielä: "Poikani saavat noudattaa
sisäistä kutsumustaan. Minä kehotan heitä vain käyttämään
tunnollisesti lahjojaan ja olemaan rehellisiä kunnon miehiä."
-- Ja sitä me tahdommekin. Ned menestyy hyvin lännessä, ja minä
ponnistelen täällä. Kun isä kerran tekee parhaansa antaakseen meille
haluamamme tilaisuuden, meidän on omasta puolestamme puskettava
lujasti.
-- Kyllä sinä pusketkin, huusi silloin Tom, joka oli
seurannut keskustelua niin kiinnostuneena, että unohti olleensa
salakuuntelijana.
Polly ponnahti pystyyn niin iloisesti hämmästyneenä, että Tomia aivan
kadutti, kun ei ollut useammin käynyt tervehtimässä Pollya.
-- Tulin hakemaan Maudia, hän ilmoitti niin isällisellä äänellä, että
asianomaisen pikku neidin silmät lensivät selkoselälleen.
-- Minä en voi tulla, ennen kuin omenani on paistunut. Ja eihän kello
ole vielä yhdeksää. Will lupasi saattaa minut. Lähtisin mieluummin
hänen kanssaan.
-- Otan teidät molemmat rekeen. Myrsky on lakannut, mutta siellä
on raskas kävellä, joten tulet kai kyydissäni? kysyi Tom nyökäten
Willille.
-- Totta kai hän tulee, tuhannet kiitokset vain. Olen koettanut
saada häntä jäämään yöksi. Neiti Mills onnistuu aina löytämään
jonkin nurkan yövieraille, mutta [Will] tahtoo vain itsepintaisesti
lähteä, jotta pääsisi heti aamulla töihin käsiksi, sanoi Polly
tyytyväisenä nähdessään Tomin riisuvan päällystakkinsa aivan kuin hän
aikoisi jäädä odottamaan Maudin omenan paistumista, ja Polly siunasi
mielessään sen hidasta kypsymistä.
Sijoitettuaan vieraansa parhaaseen tuoliin Polly istuutui itsekin ja
katseli Tomia niin tyytyväisenä, että tämä tunsi kohoavansa omissa
silmissäänkin monta astetta.
-- Sinä käyt täällä niin harvoin, että joutuu vallan hämilleen, kun
lopulta kunnioitat taloa käynnilläsi, sanoi Polly alkajaisiksi.
-- Meillä opiskelijaparoilla on niin kiire, ettei jää paljon aikaa
iloihin, vastasi Tom.
-- öhm! yskäisi Will.
-- Ai, ai, ota pilleri! neuvoi Tom; ja molemmat pojat purskahtivat
nauramaan. Polly joka ymmärsi yskän, yhtyi myös nauruun ja sanoi:
-- Tässä on vähän pähkinöitä, Tom. Nauti nyt kun on tilaisuus.
-- Mikä herkullinen tarjous. Tom ei ollut kadottanut entistä
mieltymystään pähkinöihin, vaikka nykyään antautui enää harvoin
nautinnolleen, koska pähkinöiden syömistä pidettiin epähienona.
Niinpä hän alkoi nyt hyvällä halulla särkeä niitä ja pistellä
poskeensa.
-- Muistatko kun tulin ensimmäistä kertaa teille ja sinä annoit
asemalta ajettaessa minulle pähkinöitä ja säikytit minut
puolikuoliaaksi pelottamalla, että ajuri oli juovuksissa, sanoi Polly.
-- Totta kai minä sen muistan, ja mäenlaskunkin, vastasi Tom nauraen.
-- Entäs polkupyörä sitten! Sinulla näkyy olevan siitä vielä arpi.
-- Ja sinä seisoit vieressä, kun haavaa ommeltiin. Olit rohkea tyttö,
Polly.
-- Minä pelkäsin kyllä kauheasti, mutta tahdoin näyttää
urhoolliselta, sillä sinä sanoit minua pelkuriksi.
-- Sanoinko? Olisin sietänyt korvilleni. Minulla oli tapana härnätä
sinua häpeämättömästi, mutta sinä olit aina niin kiltti ettet
suuttunut.
-- Minkä sille mahtoi, sanoi Polly. -- Silloin kyllä ajattelin, että
olit kamala, mutta taisin kuitenkin pitää kiusanteostasi.
-- Hän oli tottunut siihen kotona, puuttui Will puheeseen ja nykäisi
Pollya korvantauskiharasta.
-- Te pojat ette koskaan kiusoitelleet minua samalla tavoin kuin Tom.
Siksi kai se huvittikin minua. Kaikki uusihan aina viehättää.
-- Mummo torui aina Tomia, kun hän kiusasi sinua, Polly, ja Tom
lupasi olla mallipoika, mutta oli kaikkea muuta, huomautti Maud
arvokkaasti.
-- Isoäiti kulta! Hän yritti kyllä parastaan, mutta ei minuun mikään
pystynyt, sanoi Tom pudistaen totisena päätään.
-- Minusta tuntuu kuin isoäiti olisi yhä vielä huoneissaan, enkä voi
tottua siihen, että ne ovat tyhjinä, lisäsi Polly hellästi.
-- Isä halusi säilyttää huoneet ennallaan, ja Tom istuu siellä
joskus. Hän sanoo, että siellä on hyvä olla, sanoi Maud, jolla oli
ihmeellinen taito paljastaa asioita, joista ei olisi saanut puhua
julkisesti.
-- Parasta että kiirehtisit omenan paistumista, sillä jollei se
ole tuota pikaa valmis, saat jättää sen silleen, possu, sanoi Tom
harmissaan.
-- Mitä Fanille kuuluu? kysyi Polly tahdikkaasti.
-- Hän on kyllästynyt kaikkeen. Väittää potevansa
ruoansulatusvaivoja, toisin sanoen huonotuulisuutta.
-- Hän on kyllä huonolla tuulella, mutta myös kipeä, sillä tapasin
hänet kerran itkemästä, ja silloin hän sanoi, ettei kukaan välitä
hänestä ja että hän aivan hyvin joutaisi kuolemaan, kertoi Maud
kääntäen varovaisesti omenan toisen kyljen tuleen.
-- Meidän pitäisi yhdessä koettaa piristää häntä. Jollei minulla
olisi näin paljon työtä, yrittäisin parastani, koska hän on ollut
kiltti minulle, sanoi Polly kiitollisena.
-- Kunpa voisitkin. Hän on nykyisin kuin tuuliviiri, eikä koskaan
tiedä mistä tuuli puhaltaa. Minua ihan harmittaa, kun näen hänet
huuli lerpallaan, mutta en käsitä mitä pihkanaa hänelle tekisi, sanoi
Tom. Mutta samassa hänen edessään oleva näky toi mieleen jotakin.
Huoneessa oli vähän tuoleja, joten Polly oli istahtanut Willin
tuolin reunalle takan ääreen. Hän nojasi paraikaa päätään veljensä
olkapäähän niin kodikkaan luottavaisesti, että sitä oli ilo katsella.
Will oli kiertänyt käsivartensa suojelevasti Pollyn ympärille, ja
ele ilmaisi selvemmin kuin sanat, että sisarukset olivat oppineet
rakastamaan ja auttamaan toisiaan.
-- Fan ressukka, häntä ei paljon hellitellä. Ehkä hän kaipaakin
juuri sitä, mietti Tom. -- Yritän olla kiltti hänelle, hänkin pitää
aina minun puoliani. Ei olisi hätääkään, jos hän olisi noin suloinen
ja miellyttävä kuin Polly, mutta voihan sitä yrittää... tuumi Tom
pureskellen mietteissään viimeistä pähkinää ja ajatellen, että oli
varsin helppoa osoittaa veljellistä rakkautta kauniille ja kiltille
sisarelle.
-- Minä kerroin Tomille siitä pojan ilkiöstä, joka lennätti
professorin ilmaan, ja Tom sanoi tuntevansa hänet. Huokaisin ihan
helpotuksesta, sillä minä jo vähän epäilin, että se olikin Tom, kun
te nauroitte jutulle niin kovasti.
Toiset naurahtivat, ja Polly sanoi teeskennellyn vakavalla äänellä:
-- Se oli onneton tapaus, mutta epäilemättä se harhaantunut nuori
mies katuu nyt kovasti keppostaan.
-- Hän tuntui olevan hirveissä tunnonvaivoissa, kun näin hänet
viimeksi, sanoi Will vilkaisten Tomiin ilkikurisesti, sillä vaikka
Will olikin kirjatoukka, hän ymmärsi kyllä leikkiä siinä missä
huimapäinen Tomkin.
-- Hän on aina tunnonvaivoissa keppostensa jälkeen, sillä hän ei ole
pohjimmiltaan paha, vaan liian eläväinen pitääkseen itsensä kurissa,
eikä hän ole liioin yhtä ihastunut kirjoihin kuin eräs toinen
opiskelijatuttavani.
-- Hänet erotetaan varmaan, jollei hän pidä varaansa, sanoi Polly
varoittavasti.
-- Ei ihme vaikka erotettaisiinkin, sillä hänellä on kirotun huono
onni, mutisi Tom melko totisena.
-- Toivottavasti hän muistaa, että se olisi ystäville kova isku. Hän
voisi tehdä heidät myös iloisiksi ja ylpeiksi. Ja kai hän muistaakin,
sillä hän ei ole lainkaan niin ajattelematon kuin haluaa näyttää,
sanoi Polly katsellen Tomia niin ystävällisesti, että tämä heltyi,
vaikkei tietenkään näyttänyt sitä.
-- Kiitoksia, Polly! Ehkä hän läpäisee kunnialla, vaikka vähän
epäilenkin sitä. Hei, Will, lähdetäänhän kalppimaan, että tuo tipunen
pääsee yöpuulle, Tom lisäsi.
Sillä aikaa kun Will etsi vaatekomerosta jalkineitaan ja Maud pakkasi
kypsynyttä omenaa suureen rasiaan Polly käytti tilaisuutta hyväkseen
ja sanoi Tomille hiljaa:
-- Kiitoksia hyvin paljon, että olet ollut niin kiltti Willille.
-- Varjelkoon, enhän minä ole tehnyt mitään. Hän on niin ylpeä, ettei
anna auttaa itseään.
-- Mutta autat kuitenkin ihan huomaamatta, kuten tänä iltanakin. Ja
etkö luule minun tietävän, että tuo puku, jonka hän juuri on saanut,
olisi maksanut paljon enemmän, ellei se olisi sinun räätälisi tekemä.
Hän on vielä niin kokematon, ettei ymmärrä sellaisia asioita. Mutta
tunnen kyllä sinun tapasi auttaa ylpeitä heidän tietämättään, ja
kiitän sinua sydämestäni.
-- Älä nyt joutavia! Mitä sinä tiedät räätäleistä ja
yliopistoasioista, sanoi Tom niin hämillään kuin Polly olisi tavannut
hänet pahanteosta.
-- Enhän minä tiedäkään, mutta siksi juuri olenkin kiitollinen, että
olet hyvä Willille. En välitä mitä sinusta kerrotaan, sillä olen
varma ettet houkuttele Williä mihinkään kepposiin, vaan pidät häntä
oikealla tiellä, minun tähteni. Sinä tiedät että olen menettänyt
yhden veljen, ja Will on ottanut nyt Jimmyn paikan.
Pollyn silmät kostuivat, ja se sai Tomin lupaamaan pyhästi
mielessään, että hän on Willin ystävä niin hyvinä kuin pahoinakin
päivinä ja pitää hänet oikealla tiellä Pollyn tähden, vaikka Tom
tunsikin koko ajan, kuinka sopimaton oli sellaiseen tehtävään.
-- Minä koetan parastani, hän vastasi puristaessaan sydämellisesti
Pollyn kättä. Ja Polly näki Tomin katseesta, ettei ollut turhaan
vedonnut tämän kunniantuntoon. Kokematon Will saisi tästä lähtien
olla rauhassa kiusauksilta, joita Tom olisi saattanut aiheuttaa
hänelle.
-- Katsokaa, tämän minä annan äidille, että hän voi nauttia siinä
pillerinsä. Hän varmasti pitää siitä ja on mielissään, että häntä
on muistettu, sanoi Maud pukeutuessaan ja katseli hyvillä mielin
omenalahjaansa.
-- Olet kullanmuru, kun muistit äitiressua, sanoi Tom hyväksyvästi
nyökäten.
-- Hän oli niin mielissään silloin kerran kun toit hänelle
viinirypäleitä, ja siitä minä sen keksin. Ehkä hän sanoo minullekin:
"Kiitos, kultaseni!" Vai mitä luulet? kuiskasi Maud kasvoillaan
ikävöivä ilme.
-- Kyllä hän varmasti sanoo. Maudin suureksi hämmästykseksi Tom ei
nauranut hänen keksinnölleen.
-- Hyvää yötä, kultaseni! Ole nyt varovainen ja vedä kaulahuivi suun
eteen mennessäsi sillan yli taikka olet huomisaamuna käheä kuin
varis, neuvoi Polly suudellessaan veljeään, joka vastasi siihen
luonnollisesti ja pitämättä hellyydenosoitusta lainkaan tyttöjen
hupsutuksena. Sitten he kaikki kääriytyivät vällyihin ja reki ajoi
pois Pollyn jäädessä nyökkäilemään portaille.
Maudista matka oli liian lyhyt, mutta häntä lohdutettiin sillä, että
hän pääsisi pitemmälle ajelulle seuraavana lauantaina, jos keliä vain
riittäisi. Tom juoksi toivottamaan äidilleen hyvää yötä ja vihjaisi
samalla Maudin tuomisista Maudin seistessä ulkona odottamassa poikien
lähtöä.
-- Hyvää yötä, kultaseni, ja ole nyt varovainen, hän sanoi Tomille
matkien vaistomaisesti Pollya.
Tom nauroi ja oli vähällä nipistää sisarta nenästä, mutta sanat
toivatkin hänen mieleensä jotain muuta ja hän suuteli Maudia.
Hellyydenosoitus sai tytön melkein pakahtumaan hämmästyksestä ja
mielihyvästä.
Pojat ajoivat ääneti melkein koko matkan, sillä Will piti
tottelevaisesti kaulaliinaa suun edessä ja Tom oli vaipunut
ajatuksiinsa.
Hänen tapoihinsa ei juuri kuulunut mietiskely, mutta jos jokin
erityinen syy antoi jolloinkin siihen aihetta, tuo ihme kuitenkin
tapahtui. Ja sellaisina hetkinä hän oli ehdottoman tosi ja rehellinen
itselleen. Pistäytyminen Pollyn luona oli vaikuttanut tehokkaammin
kuin tunnin saarna, ja vaikka siellä käyty keskustelu ei ollut
ollutkaan korkealentoista tai nokkelaa, se herätti ajatuksia, ja
onhan tunnettua, että suostuttelu tehoaa paremmin kuin mitkään
parannussaarnat. Polly ja Will eivät yrittäneetkään saarnata,
ja se miellytti Tomia. Kukaan ei halua kuulla moitteita, mutta
ei liioin torjua huomaamattomasti annettuja opetuksia. Kaikessa
huolettomuudessaankin Tom tajusi ne nopeasti eikä ollut vielä niin
pilaantunut, ettei olisi toisten mukana osannut nauraa itselleen.
Willin ja Pollyn keskinäinen kiintymys muistutti niin kipeästi Tomia
hänen omista laiminlyönneistään, että se vaikutti pysyvästi häneen.
Menneiden aikojen muisteleminen sai hänet toivomaan, että voisi alkaa
kaiken taas alusta ja paremmalla onnella. Isoäidin mainitseminen
palautti mieleen hyväätekevän muiston, ja Pollyn luottamus, kun hän
uskoi rakkaan veljensä Tomin suojelukseen, sai Tomin miehekkäästi
toivomaan, että hän todella ansaitsisi sen. Mutta häntä ei olisi
saanut kiduttamallakaan ilmaisemaan näitä mietteitään.
11